sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

S. K. Tremayne: Jääkaksoset



S. K. Tremayne: Jääkaksoset
Otava, 2016
349 sivua
Suomentanut: Oona Nyström
(The Ice Twins, 2015)
Luettu: 12.3.2017
Mistä: kirjablogiystävältä


Tremaynen (eli Tom Knoxin eli Sean Thomasin, kertoo mm. Wikipedia) kirja nousi välittömästi luettavien listalleni kun näin sen kustantajan katalogissa, mutta kauan meni ennen kuin sain sen käsiini. Teos oli koko ajan menossa kirjastosta enkä tullut varanneeksi sitä ja kun sain lainattua sen e-kirjana kului laina-aika (vaivaiset 10 päivää) loppuun ihan huomaamatta. Onneksi on kirjablogiystävät, jotka laittavat joutilaaksi käyneet kirjansa kiertoon. Jääkaksoset taisi olla Niinan tuomisia edelliseen Oulun seudun kirjabloggareiden tapaamiseen. Kiitos vielä kerran!

     Uskomattomia, ja erilaisia kuin muut.
     Isäni antoi heille jopa lempinimen: Jääkaksoset. Koska he syntyivät vuoden kylmimpänä ja kuuraisimpana päivänä ja heidän silmänsä olivat jäänsiniset ja hiukset lumivalkeat. Lempinimi kalskahti hivenen surumieliseltä, joten en koskaan oikein pitänyt siitä. Minun oli kuitenkin pakko myöntää, että nimi oli tietyssä mielessä varsin osuva. Se kuvasi hyvin tyttöjen salaperäistä, selittämätöntä luontoa.
     Kaksosena oleminen on juuri sellaista: heillä oli oma, erityinen nimensä, joka kuulu vain heille kahdelle. 

Sarah ja Angus Moorcroftia on kohdannut kaikkien vanhempien pahin painajainen, he ovat menettäneet lapsensa. Lydian kuolemasta on  reilu vuosi ja se on kulunut sumussa ja surussa. Etenkin Kirstie, heidän eloonjäänyt kaksostyttärensä elää eräänlaista varjoelämää apeana, hämmentyneenä ja kuin puolet itsestään menettäneenä. Nyt Moorcroftit ovat muuttamassa Skotlantiin, remontoimaan syrjäisellä majakkasaarella sijaitsevaa Angusin isoäidiltään perimää taloa. Kun Sarah kertoo tyttärelleen muutosta pudottaa Kirstie pommin, joka saa perheen vielä enemmän pois raiteiltaan.

     Kun puhun, Kirstie tuijottaa minua. Silmiään räpäyttämättä. Tarkkaavaisesti. Ei sano mitän, on hiljaa, kuin transsissa, yhtä hiljaa kuin minä tosinaan. Hän nyökkää ja hymyilee vienosti. Ehkä hämmentyneenä. Huoneessa on hiljaista. En enää tiedä, mitä sanoisin.  
     "No", sanon. "Mitä mieltä olet? Omalle saarelle muuttamisesta? Eikö olekin jännää?"
    Kirstie nyökkää varovasti. Hän katsoo kirjaansa ja sulkee sen, ja sitten hän nostaa katseensa jälleen minuun ja sanoo:
     "Äiti, miksi sinä sanot minua koko ajan Kirstieksi?"
     Olen vaiti. Hiljaisuus humisee korvissani. Avaan suuni:
     "Anteeksi mitä, kulta?"
     "Äiti, miksi sinä sanot minua koko ajan Kirstieksi? Kirstie on kuollut. Se oli Kirstie joka kuoli. Minä olen Lydia."

Tarina kietoutuu elävän ja kuolleen kaksossisaren ympärille ja kaksosuus tarinan teemana on todella kiinnostava ja ajatuksia herättävä. Missä määrin identtiset kaksoset ovat yhtä ja samaa henkilöä, milloin loppuu "me" ja alkaa "minä" tai toisin päin? Pystyvätkö yhdestä munasolusta kasvaneet kaksoset kommunikoimaan keskenään sanattomasti, aistimaan ja tuntemaan toisensa jollakin selittämättömällä, henkisellä tasolla? Kuinka paljon heissä on yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia, minkä verran perimä ja kasvuympäristö vaikuttavat heidän kehitykseensä? Miten ihmiset, lähinnä kaksosten lähipiiri vanhemmat mukaan lukien, pystyvät erottamaan kaksoset toisistaan muuten kuin erilaisesta vaatetuksesta tai luonteenpiirteistä? Entä silloin jos kaksoset vaihtavat roolejaan, esiintyvät tahallaan toisinaan?

Surua ja siitä selviytymistä, salaisuuksia, vaiettuja totuuksia, padottuja tunteita ja hirvittävää hämmennystä, siinä Jääkaksoset pähkinänkuoressa. Tarinan idea on hyytävä ja hyvä, mutta alusta asti minua häiritsi tarinan elokuvamaisuus. Tremayne kuvaa kaiken niin tarkasti, että lukijalle ei jää paljoa kuvittelun varaa. Maisema, eleet, äänet, ajatukset, dialogi, kaikki on käsikirjoitusmaista ja minun makuuni liian valmiiksi pureskeltua.

Tarinassa oli muutamassa kohdassa ehkä hieman oiottu (esim. tunnetun psykiatrin vastaanotolle pääsee melkein samalla minuutilla) ja joitain epäuskottavuuksia olisi kirjasta voinut karsia (mm. sydän syrjällään toisaalla olevan lapsensa puolesta, mutta siitä huolimatta pitää puhelintaan äänettömällä näkymättömissä). Onneksi juoni on suurimmaksi osaksi todella vetävä sekä viihdyttävä ja varsinkin loppu pääsi yllättämään. Lisäksi kaunis ja karu Skotlanti syrjäisine majakkasaarineen on tapahtumapaikkana upea ja sopii tarinan henkeen täydellisesti.

Odotukset ehtivät  kirjaa odotellessa kohota korkeuksiin ja niihin nähden kirja oli pieni pettymys, mutta lukuhetkeen (talviloma, rinnepäivän jälkeinen väsymys, takkatulen ääressä sohvalla loikoillen luettuna) suhteutettuna Jääkaksokset oli juuri sopiva herkkupala.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Mutta nyt suukotan eloon jäänyttä tytärtäni pakkomielteisesti, taikauskoisesti, kuin pystyisin sillä tavalla suojelemaan häntä kaikelta pahalta.
 

torstai 16. maaliskuuta 2017

Enid Blyton: Viisikko kuiskausten saarella ja Viisikko jälleen yhdessä



Hiihtoloma oli ihana ja tuli todella tarpeeseen, mutta sen jäljiltä kertyi odottamaan kolmen (!!!) kirjan bloggausjono. Ei mikään helppo hetki minulle sillä haluan blogata kirjasta heti luettuani enkä mielellään kerää edes kahta kirjaa odottamaan postausta. Onneksi Viisikoista voi kirjoittaa samalla kertaa.


Enid Blyton: Viisikko Kuiskausten saarella (#20)
Tammi, 2005
149 sivua
Suomentanut: Lea Karvonen
(Five Have a Mystery to Solve, 1963)
Luettu: 2.3.2017
Mistä: kirjastosta


Sen sijaan, että viisikko pääsisi nauttimaan yhdessäolosta ulkona ensimmäisenä lomapäivänään heidän täytyy jäädä sisään teelle vanhan rouva Laymanin kanssa. Rouva pyytää lapsia pitämään huolta pojanpojastaan, sillä hän itse joutuu matkustamaan auttamaan sairasta sukulaistaan. Lapset ja Tim-koira lähtevät rouva Laymanin talolle ja tutustuvat omaperäiseen Wilfridiin, rouva Laymanin pojanpoikaan, eräänlaiseen eläinkuiskaajaan. Golfkentällä vieraillessaan lapset kuulevat tarinan läheisestä Kuiskausten saaresta, sen menneisyydestä, aarteista ja runsaasta eläimistöstä. Harmi vain, että saarella on vartijoita, jotka eivät ota vieraita avosylin vastaan. Itse asiassa osa saarelle pyrkijöistä ei ole tarinoiden mukaan koskaan palannut takaisin...
  
     – Minusta meidän pitäisi pistäytyä siellä, Pauli sanoi. – Minä en usko, että kukaan vartija rupeaisi ampumaan meitä, vai mitä te luulette? Niistä voisi olla jopa hauskaa, että joku joskus tulee käymään – täytyyhän siellä tulla ikävä kun ei ole ketään kenen kanssa jutella.
      – Tuo on kyllä toiveajattelua, Leo sanoi. – Me emme missään nimessä mene sitä saarta lähellekään, heitä mielestäsi koko juttu.

... mutta siitä huolimatta lapset ovat pian saarella, tutkimassa paikkoja. Saari muistuttaa kovin paljon Paulin omaa Kirrinin saarta ja ehkä siitä syystä tarina tuntui tutulta, vanhan idean toistolta. Juoni ei kestä kovin tarkkaa silmäilyä, sen verran paljon siinä on aukkoja. Otetaan esimerkiksi huone, johon kurkistat katonrajaan paksuun seinään tehdystä aukosta. Et todennäköisesti pysty näkemään huoneen lattialla olevia korkeitakaan esineitä vaan pelkästään huoneen vastakkaisen seinän ja kattoa. Tai toinen esimerkki. Kuten Viisikoissa yleensä on tässäkin pahiksia, joita jahdataan. Jos olisit rikollinen ja vaarassa jäädä kiinni pakenisitko paikalta vai jäisitkö sittenkin rikospaikalle odottamaan poliiseja?

Ohuesta juonesta huolimatta tarina on ahmittava ja toistosta huolimatta lähes yhtä viihdyttävä kuin aiemmat Viisikot. Lisäpisteitä tulee siitä, että aina niin kiltti Anne yllättää toiset muuttumalla tiikeriksi. Ei, ei sentään mitään yliluonnollista touhua, sellaista ei tästä sarjasta löydy.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Mikään ei auta niin hyvin kuin ämpärillinen kylmää vettä silloin tällöin näkemään asioita sellaisina kuin ne todella ovat.


 - - -


Enid Blyton: Viisikko jälleen yhdessä (#21)
Tammi, 1987
146 sivua
Suomentanut: Sisko Pylkkänen
(Five Are Together Again, 1963)
Luettu: 13.3.2017
Mistä: kirjastosta


Kirrinien apulaisella Joannalla on tulirokko ja Paulin vanhemmat ovat karanteenissa, joten viisikon on lähdettävä viettämään lomansa muualle. Onneksi apu löytyy läheltä, Big Hollowsta vanhan tutun professori Haylingin ja tämän Hurina-pojan luota. Lapset, Tim-koira ja Ilkimys-apina majoittuvat teltoissa viereiselle niitylle, jonne saapuu myös kiertävä sirkus. Pellet, Charlie-simpanssi, taikuri, Jere, vaari ja muut sirkuslaiset ovat hauskaa ja kiinnostavaa seuraa, mutta kun professori Haylingin tutkimustornista katoaa hänen tärkeitä papereita joutuvat lapset keskittymään hauskanpidon sijaan selvittämään varkautta ja varmistamaan, että lisävahinkoja ei synny.

     – Kuinka hirveää! Hurina sanoi. – Isä säilytti siellä kaikkein kallisarvoisimpia papereitaan, joissa oli laskut hänen uuteen sähkölaitteeseensa. Se on suurenmoinen laite, aivan liian suurenmoinen sanoin kuvattavaksi, se on...
– Älä sinä paljasta isäsi suunnitelmia, älä edes minulle, Jenny sanoi. – Siitä on sanottu sinulle aikaisemminkin. Ehkä olet jo nyt puhunut liikaa ja joku on ollut tarkkakorvainen!

Kirjan lukeminen oli tietyllä tavalla haikeaa, onhan kyseessä viimeinen Viisikko. Haikeuden korvasi kuitenkin heti alussa hämmennys. Anne puhuu Paulista (Paula) onnen poikana, vaikka yleensä häntä puhutellaankin tytöksi siitä huolimatta, että hän  pukeutuu pojaksi. Samoin Anne puhuu lomasta Paulin äidin luona, entä Paulin isä? Ei rouva Kirrin ole yksinhuoltaja. Entä sitten se, että Tim ei ole Paulin mukana koulussa (tyttöjen sisäoppilaitoksessa) kuten ennen? Pieniä yksityiskohtia, mutta ne kummastuttivat. Tässä on eri suomentaja kuin aiemmissa osissa (tai sitten Sisko Pylkkänen on suomentanut Viisikoita ennenkin, ehkä hän on yksi Lea Karvonen -nimen takana olevista suomentajista, jännä yksityiskohta tämä suomentajasalanimen käyttö), mutta tuskin eri suomentaja selittää näitä vaan kyseessä on Blytonin ratkaisut.

Ei ole ensimmäinen, mutta on kylläkin viimeinen osa, josta löytyy toistoa. Aiemmin tavattujen Haylingien lisäksi tässäkin tarinassa seikkailun alkusysäyksenä on sairastuminen (viimeksi edellisessä osassa). Erilaisia esiintyviä seurueita on nähty Viisikoissa moneen kertaan, tässä osassa on Tapperin kiertävä sirkus ja yksi heidän vetonauloistaan on kahden henkilön ylle puettava aasin nahka, joka kuulostaa hyvin samanlaiselta kuin vanha tuttu Clopper. Samoin telttailu, eväät, taitavan tiedemiehen salaiset projektit ja lasten nokkeluus ovat ah niin tuttuja ja rakkaiksi muodostuneita elementtejä.

Koko sarjan uudelleen luettuani on todettava, että Viisikot ovat kestäneet aikaa melko hyvin. Aikuislukijakin jaksaa lukea osan toisensa jälkeen toistosta ja paikoin ohuista juonista huolimatta. Tosin omalla kohdalla on huomioitava korkea nostalgiakerroin, en tiedä miten kirjat toimisivat aikuislukijalle uutena tuttavuutena. Suurimmaksi ongelmaksi nousi vähemmistöjen kuten romanien rasistinen kohtelu sekä poikien nostaminen paremmaksi sukupuoleksi ja tyttöjen osaamisen vähättely. Valitettavasti nämä ongelmat näkyvät jollakin lailla vielä nytkin, 75-54 vuotta myöhemmin.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Miten hankalaa onkaan pitää viisasta miestä talossa! Mitähän hän seuraavaksi keksii?


Nostalgiamatka lapsuuden lukuhetkiin on siis tältä erää ohi. Seuraava matka saattaa olla jo ovella, sillä toinen villasukkalapsi lainasi ensimmäisen Pikku vampyyrin, yhden monista lapsuuden (sarja)suosikeistani. Uskallankohan kohdata aikuisena lapsuuteni kirjaihastuksen, Rydigerin...

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Muriel Barbery: Haltiaelämää



Muriel Barbery: Haltiaelämää
Gummerus, 2016
273 sivua
Suomentanut: Lotta Toivanen
(La vie des elfes, 2015)
Luettu: 21.2.2017
Mistä: kirjastosta


Barberyn Siilin eleganssi oli haastava, mutta hieno kirja ja ilahduin kun huomasin, että häneltä julkaistaan uusi romaani. Haltiaelämää vaikutti todella kiinnostavalta ja salaperäiseltä.

Kaksi pientä orpotyttöä, toinen löydetty lumipyrystä ranskalaisen maatalon pihalta ja toinen kylmästä viimasta italialaiskylän kirkon portailta, elävät tahoillaan rakastavissa perheissä autuaan tietämättöminä toisistaan ja heitä odottavasta kohtalosta. Ranskan tyttö Maria puhuu eläimille ja kasveille, Italian tyttö Clara näkee tarinat ja tapahtumat kuvina ja herättää taianomaisella pianonsoitollaan tarinat eloon. Tyttöjen kasvaessa heidän voimansa ja taitonsa kehittyvät ja heidän tähän asti suojatut elämänsä kietoutuvat toisiaan kohti. Maailma on vaarassa, mutta onko tytöistä pelastamaan sitä?

"Me lopetamme suojaamisen. Tytöt voivat nyt luottaa vain itseensä. Pian saamme tietää."

Haltiaelämää on merkillinen kirja. Odotin tarinaan sen nimen perusteella haltioita ja metsän väkeä ja toki niitä kirjassa vilahtelee, mutta ei ihan siinä mittakaavassa kuin kuvittelin. Meidän maailmamme rinnalla on Usvamaailma, mutta se jää asukkaineen minulle etäiseksi. 

Tarina on samaan aikaan hauras ja raskas. Suomennos on taidokas, mutta välillä lauseet rönsyävät niin, että kun pääsee lauseen loppuun on unohtanut mistä se alkoi. Ehkä tämän taustalla on ranskalaisuus tai vain Barberyn tyyli, ainakin muistelen huomioineeni saman myös Siilin eleganssissa. Tapahtumat jäävät paikoin paksun usvan sisään, tarinaan ei pääse täysin kiinni, se ei vain avaudu tarpeeksi. Unelmat, sävelet, kuvat, lumi ja eri henkilöt/hahmot sekoittavat tarinan punaisen langan piiloon, samankaltaiset nimet menevät sekaisin enkä välissä ole varma kuka kukin kyläläinen on.

Lukeminen etenee hitaasti ja mietin useampaan otteeseen kirjan keskeyttämistä, mutta joku kirjassa kuitenkin koukuttaa. Paikoitellen usvan takaa paljastuu kiehtova tarina, Marian ja Claran kotiseuduilla viihtyy, tytöt sekä muutamat heidän perheenjäsenistään ovat kiinnostavia persoonallisuuksia ja myös yliluonnolliset elementit ihastuttavat. Päällimmäiseksi tunteeksi jää silti hämmennys. Mistä tässä kaikessa, sota mukaan lukien, lopulta on kyse? Ketä ovat Marian ja Claran vanhemmat? Mitä tässä tapahtui? "Minä en ymmärrä mistään mitään", sanoi Alessandro. "Mutta olen otettu." Hyvin sanottu, Alessandro.


Sitaattikunniamaininnan saa:

 "Muistele kuulemiasi tarinoita", maestro sanoi ja nousi. "Niissä on maailman tieto tämän ja kaikkien muiden maailmojen.


Ja vielä lopuksi:

Suurinta tuhoa on aina aiheuttanut jakautuminen, muurien rakentelu.

Niinpä...

torstai 16. helmikuuta 2017

Stephen King: Herääminen

 


Stephen King: Herääminen
Tammi, 2015
368 sivua
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
(Revival, 2014)
Luettu: 12.2.2017
Mistä: oma ostos


King kuuluu ehdottomasti alkuvuoden(kin) lukemistooni eikä tämä vuosi tuonut poikkeusta (Kingiä tulee luettua muulloinkin, mutta jotenkin se vain kuuluu uuden lukuvuoden alkuun). Sitä paitsi Andrew Michael Hurleyn Hylätyn rannan takakakannessa oli Kingin suositus kyseiselle kirjalle, jos tämä ei ole suoranainen vihjaus tarttua seuraavaksi Kingin kirjaan niin mikä sitten?

On olemassa voimia.

Eräänä lokakuisena päivänä kuusivuotias Jamie Morton leikkii tinasotamiehillä kotitiensä laidalla kun hänen päälleen lankeaa varjo, joka tulee seuraamaan häntä koko hänen loppuelämänsä. Tuo varjo on Charles Jacobs, seurakunnan uusi pastori, jonka kanssa Jamie ystävystyy ja josta tulee pienen pojan idoli, kiitos ihmeiden, joita pastori hänelle näyttää. Muutaman vuoden kuluttua toinen lokakuinen päivä erottaa Jamien ja Jacobsin toisistaan, mutta ei lopullisesti. Kun he tapaavat uudelleen on Jamie kuilun reunalla tasapainotteleva narkomaani ja pastori on silmänkääntötemppuja Dan Jacobsin nimellä esittelevä uskonsa jättänyt helppoheikki ja vielä myöhemmin parantaja.

Kun mietin Charles Jacobsia – minun viidettä pyörääni, minun muutostekijääni, minun perivihollistani – en kestä ajatella, että hänen ilmaantumisellaan elämääni olisi mitään tekemistä sallimuksen kanssa. Se nimittäin merkitsisi, että kaikki nämä ikävät asiat, kaikki nämä hirveät asiat, oli tarkoitettu tapahtuviksi. Jos niin on, ei ole olemassa valoa, ja meidän uskomme on joutava illuusio. Jos niin on, elämme pimeässä kuin nisäkkäät koloissaan tai muurahaiset kekonsa uumenissa.
     Emmekä ole siellä yksin. 

Jacobsin kiinnostus sähköön ei ole vuosien saatossa kadonnut vaan se on kasvanut ja kehittynyt, muodostunut lähes pakkomielteeksi ja uudeksi uskonnoksi, kuten Jamie saa pian todeta. Jamie saa myös kokea omakohtaisesti, että jos joku näyttää liian hyvältä ollakseen totta se yleensä on sitä. Jacobs tekee edelleen ihmeitä, mutta jotkut ihmeet olisi hyvä jättää näkemättä ja kokematta...

Paranemisella on hintansa.

Kirjapolku edellisen lukemani Hurleyn kirjan ja Kingin kirjan välillä oli vielä leveämpi kuin kuvittelin, sillä tarinoissa on paljon yhtäläisyyksiä. On vanha pappi, joka on kuollut ja seurakuntaan astuu uusi nuori pappi edellisen tilalle, parannetaan mykkää tai puhekykynsä menettänyttä poikaa, on uskonto ja sen vahvuuden koettelu, riippuvuuksia ja suuressa osassa myös parantaminen sekä pakkomielteet. Sattumaa? Ehkä, mutta voisi tässä asetelmassa nähdä halutessaan kirjassakin nähtävää sattuman ja sallimuksen kädenvääntöä.

Aluksi nämä kahden kirjan yhtäläisyydet (ai niin, molemmat romaanit ovat myös luokiteltavissa samaan kauhugenreen) tekivät lukemisesta hankalaa, tuntui kuin olisin lukenut sarjaa. Onneksi King saatteli minut taas turvalliselle tielle, peremmälle tarinan syövereihin ja edellinen lukukokemus jäi jonnekin taustalle.

Jamien ja Jacobsin kohtaloiden kietoutumista yhteen oli nautinto seurata, samoin sitä miten lapsuuden idolin yltä karisee kultapöly kun aika kuluu ja ihmiset muuttuvat. Tunnelma yltyy välillä vallan sähköiseksi (hah!) ja King heittää yhtäkkiä arkiseen kuvaukseen kamalia, arjen kanssa sekoittuvia hyytäviä painajaisia, kurkistuksia pahuuden puolelle. Kun nämä pimeät pelon hetket yhdistyvät huvipuistotunnelmaan on tunnelma mukavan ristiriitainen, ilo ja kauhu tasapainottelevat. Lopussa odottaa vielä isompi paha, joka ei kuitenkaan yllä Kingin parhaimpiin loppuhuipennuksiin. Vaikka tarina ei ole parasta Kingiä on se parempi kuin moni muu keskivertohyvä kirja.

Kingillä on taito saada lukija näkemään vanhat, tutut ja turvalliset asiat uudessa valossa. Ehkä nyt kierrän tivolien ja messujen erikoisemmat näytteilleasettajat kaukaa, ainakin jos heillä on jotain tekemistä sähkön, valokuvauksen tai ihmeparannuksien kanssa. Kirjassa muuten tarjotaan opastusta seuraavalle kirjapolulle, Jacobs mainitsee Jamielle työskennelleensä Joyland -nimisessä huvipuistossa ja seuraavaksi King-lukuvuorossa olisi juurikin Tervetuloa Joylandiin. Ehkä tapaan siellä tuttuja...


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän oli siluetti, joka peitti iltapäiväauringon kullankeltaisen valon – elävä auringonpimennys.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta



Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta
WSOY, 2016
427 sivua
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää
(The Loney, 2014)
Luettu: 1.2.2017
Mistä: kirjastosta


Hylätty ranta kiinnitti huomioni kiinnostavalla kannellaan ja salaperäisyyttä huokuvalla kuvauksellaan. Kieltämättä myös ikisuosikkini Stephen Kingin kehut takakannessa lupailivat hyvää lukukokemusta.

Loneyn karu ja tuulinen lahti on kaikkea muuta kuin unelmien lomakohde, mutta sinne isä Wilfred ja hänen pieni, mutta uskollinen osa seurakuntaansa on matkustanut aina pääsiäisenä. Hengellisen matkan tarkoituksena on hiljentyminen ja rukoilu, mutta Smithin perheellä on matkalle vielä henkilökohtaisempi päämäärä, parantaa heidän vanhempi poikansa Hanny mykkyydestä. Isä Wilfredin kuoleman jälkeen Loneyn retki on ollut tauolla, mutta kun isä Bernard saapuu seurakuntaan päätetään retki ottaa uudelleen ohjelmaan. Seurue matkustaa jälleen rannikolle kylmänkosteaan Mooringsin taloon ja valmistautuu pääsiäisen viettoon. Tonto ja hänen isoveljensä Hanny viettävät vapaa-aikaansa kuljeskelemalla rannan tuntumassa sotaleikkejä leikkien, kunnes ylittävät vanhat rajansa ja menevät hiekan yli Coldbarrown saarelle....

     Ajattelin usein, että aikaa oli siellä liikaa. Aikaa oli sairaalloisen paljon. Se kummitteli kaikkialla. Aika ei valunut pois niin kuin olisi pitänyt. Sillä ei ollut paikkaa, minne mennä, ei ollut nykymaailmaa, joka olisi hoputtanut sitä jatkamaan matkaa. Aika kerääntyi sinne kuin musta vesi rannan marskimaalle ja jäi samalla tavalla ummehtumaan.

Kirjassa on paljon kiinnostavia elementtejä, joista odottaa heti tarinan alusta alkaen paljon. On luotaantyöntävä ranta, jonka yhdellä laidalla seisoo vanha eläintentäyttäjän talo, joka toimii seurueen majapaikkana ja toisella laidalla vuoroveden vahtima karu saari ja talo, jossa tarinoiden mukaan kummittelee noitana pidetty Alice Percy. On seurue, johon kuuluu toinen toistaan erikoisempia persoonia, joiden välillä on ristiriitoja ja salaisuuksia. On perinteitä, lähes rituaalin omaisia tapoja, joita varsinkin Smithin perheen äiti haluaa noudattaa viimeiseen asti. On uhkaavalta vaikuttavia miehiä ja outoja ääniä metsässä. On salaperäinen tyttö auton takapenkillä ja on tapahtuma, jonka Tonto, tarinan kertoja, haluaisi jäävän salaisuudeksi.

Valitettavasti tarina ei kuitenkaan missään vaiheessa lähde lentoon. Hetkittäin tarina tuo miljöönsä ja tunnelmansa puolesta mieleen Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut -romaanin, mutta mysteeri antaa odottaa itseään. Mooringsiin majoittuneen seurueen keskinäisiä suhteita on kiinnostava seurata ja odottaa milloin tilanne räjähtää käsiin ja kuka saa ensimmäisenä tarpeekseen. Veljesten Tonton ja Hannyn suhde on hieno ja surullinen, mutta se ei oikein riitä saamaan minua ihastumaan kirjaan. Äiti-Smith on pakkomielteisessä ja kiihkomielisessä uskossaan lähes pelottava hahmo ja hänen käytöksensä tuo tarinaan oman painostavan vivahteensa.

Kirjassa siis on aineksia ja yritystä vaikka kuinka paljon, mutta jotain jää puuttumaan. Silti Hylätty ranta koukuttaa, on pakko lukea mitä vielä on luvassa, miten eri juonenpätkät liittyvät yhteen. Tarinassa vihjataan jatkuvasti johonkin kamalaan, mutta kamaluus on lopulta kovin sekavan tapahtumaketjun lopputulos. Mitä tässä oikein tapahtui?

Pidin Loneyn tunnelmasta ja ajoittain kieli oli upeaa, mutta lopulta jäin haahuilemaan rannalle sumun keskelle.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Pimeä tuli alas kukkulan rinnettä hiljaa kuin valtavan petolinnun varjo, ohi Mooringsin, suon poikki, rannan yli ja ulos merelle, kunnes jäljelle jäi vain samea oranssi kajastus taivaanrannassa Englannin viimeisen valon haipuessa pois.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Ehdokkaani Blogistanian vuoden 2016 parhaiksi kirjoiksi



On taas aika äänestää viime vuoden parhaita kirjoja. Jokainen äänestykseen osallistuva bloggaaja julkaisee omat pisteensä samanaikaisesti perjantaina 27.1.2017 klo 10.00 (ajastus, toimithan!), jonka jälkeen kunkin kilpailukategorian emännät laskevat annetut äänet ja tulokset julkaistaan emäntä/isäntäblogeissa 28.1.2017 klo 10.00. Äänestän tällä kertaa kolmessa kategoriassa, alla omat ehdokkaani pisteineen.




3 pistettä saa:
Minna Rytisalo: Lempi
Taidokas, hiottu ja huolella viimeistelty, ilman mitään vivahdetta laskelmoinnista tai kliinisyydestä. Tulvillaan tunnetta, rakkautta, vihaa, syyllisyyttä, ikävää, kateutta, kiitollisuutta. Kutakuinkin täydellinen kirja.

2 pistettä saa:
Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut
Lukeminen aiheutti useamman kerran vilunväristyksiä. Tiesin takakansitekstin perusteella odottaa jännittävää historiallista kartanoromaania, mutta hienoinen yliluonnollinen ote oli mukava lisä tarinaan.

1 pisteen saa:
Kaiho Nieminen: Ihmissuden kronikka
Niemisen kerronta on rikasta ja vahvaa. Hän kuvaa vanhoja tapoja, uskomuksia, elämää sekä luontoa kiinnostavasti ja todentuntuisesti.



 

3 pistettä saa:
Sarah Winman: Merenneidon vuosi
Merenneidon vuosi on kuin meren aalto. Se kiusoittelee, tulee lähelle ja karkaa välillä kauemmas ja kun heittäydyn varomattomaksi se ryöpsähtää kohti, päälle ja yli, vie mennessään. Tässä kirjassa on ripaus taikaa.

2 pistettä saa:
Anthony Doerr: Davidin uni
Davidin unesta tulee mieleen jäätävän kylmä ja äänetön pakkaspäivän ilta. Sekä kaunis, timanttien lailla kimaltava lähes näkymätön ohut pakkaslumisade, joka leijuu hitaasti ilmassa. Davidin uni ei kuitenkaan ole kylmä vaan lämmin, viipyilevä, unenomainen ja upea.





3 pistettä saa:
Ransom Riggs: Kolkko kaupunki (toinen romaani Neiti Peregrinen eriskummallisista lapsista)
Monenlaiset eriskummallisuudet kuten näkymättömyys, vatsasssa elävät mehiläiset, pyrokinesia, oudot eläinlajit ja silmukat eli eräänlaiset rinnakkaismaailmat kutkuttavat mielikuvitusta ja saavat ahmimaan sivun toisensa jälkeen.


tiistai 24. tammikuuta 2017

Ransom Riggs: Kolkko kaupunki



Ransom Riggs: Kolkko kaupunki
(toinen romaani Neiti Peregrinen eriskummallisista lapsista)
S&S, 2016
393 sivua
Suomentanut: Kaisa Kattelus
(Hollow City, 2014)
Luettu: 21.1.2017
Mistä: pyydetty arvostelukappale


Ehdin jo pelätä, että Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille -romaanin jatko-osaa ei suomenneta ollenkaan, mutta pelko oli turha. Vihdoinkin se on täällä!

Neiti Peregrinen silmukka ja samalla koko silmukassa asuneiden eriskummallisten lasten maailma sellaisena kuin he ovat siihen tottuneet on tuhottu. Jacob ja eriskummalliset lapset linnun hahmoon juuttunut Neiti Peregrine mukanaan pakenevat kalmiaita soutuveneellä Cairnholmin saarelta kohti Walesin rannikkoa. Seurueen on löydettävä uusi silmukka ja toinen ymbryne, joka voisi auttaa Alma Peregrineä muuttumaan takaisin ihmishahmoonsa ja johtamaan suojattinsa turvaan. Kalmiaat ovat kaapanneet ymbrynejä ympäri maata, joten näitä eriskummallisten johtohahmoja on vaikea löytää. Matkalla lapset ymmärtävät, että ei pelkästään heidän silmukkansa vaan koko eriskummallisten maailma on romahtamassa.

Ulkoasulla on tässä kirja(sarja)ssa yllättävän suuri merkitys. Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille julkaistiin kovakantisena ja se on esineenä todella komea ja tyylikäs. Kolkko kaupunki on kansikuvaa ja sivujen koristelua myöten yhtä onnistunut ja hieno kuin Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille, mutta pehmeäkantinen ja erilaiselle paperille painettu Kolkko kaupunki tuntuu valitettavasti edelliseen osaan verrattuna halvahkolta kopiolta eikä se ole esineenä yhtä houkutteleva. Vanhat valokuvat istuvat Kolkon kaupungin tarinaan yhtä hienosti kuin aloitusosaan, mutta ne ovat vähemmän eriskummallisia ja aiheuttavat vähemmän väristyksiä.

Onneksi eriskummallisten tarina jatkuu yhtä mahtavana kuin alkoikin. Monenlaiset eriskummallisuudet kuten näkymättömyys, vatsasssa elävät mehiläiset, pyrokinesia, oudot eläinlajit ja silmukat eli eräänlaiset rinnakkaismaailmat kutkuttavat mielikuvitusta ja saavat ahmimaan sivun toisensa jälkeen. Välillä tarinaa lukee kuin perinteistä seikkailukertomusta kunnes yhtäkkiä näkökulma ja maailma keikahtaa ympäri ja vastaan tulee, no, lisää kummallisuuksia.

"Meillä on muinainen sopimus, teidän väellä ja meikäläisillä. Me emme ole kovinkaan erilaisia. Hylkiöitä ja kulkijoita kaikki tyynni – riipumme maailman laitamilla."

Henkilöhahmot ovat persoonallisia. Jacobin sekä Neiti Peregrinen eriskummallisten lasten välille muodostuu mielenkiintoinen ristiriita sillä eriskummalliset lapset eivät itse asiassa ole ulkonäöstään huolimatta lapsia vaan osa heistä on jo kovin iäkkäitä, silmukassa aika nimittäin ei kulje samalla tavalla kuin normaalissa maailmassa. Tarina etenee vauhdikkaasti ja yllätyksiä riittää. Tarina on myös sidottu silmukoiden kautta tehtävien aikamatkojen myötä eri aikoihin, tapoihin ja historiallisiin tapahtumiin. Seuruetta uhkaakin kalmiaiden ja kuorioiden lisäksi myös aikojen vaarat kuten toisen maailmansodan pommitukset.

     Juoksimme, kunnes jalkojani poltti. Kunnes Olive ei pysynyt enää perässä ja Bronwyn joutui ottamaan hänet syliinsä. Pitkin katuja, joiden varsilla pimennetyt ikkunat tuijottivat meitä kuin luomettomat silmät. Ohi pommitetun kirjaston, josta pyrysi tuhkaa ja palavaa paperia. Halki pommitetun hautausmaan, josta jo unhoon painuneet lontoolaiset olivat kaivautuneet esiin ja paiskautuneet puihin virnuilemaan lahonneissa juhlavaatteissaan. Kiemuroille taipunut keinu kraatteriksi muuttuneessa puistossa. Kauhuja kauhujen perään, käsittämättömiä kauhuja, ja tuon tuosta pommikoneista putosi valoammuksia, jotka kirkastivat maiseman puhtaan valkoiseksi kuin tuhat salamavaloa. Kuin sanoen: Katsokaa. Katsokaa mitä me olemme tehneet.
     Todeksi tulleita painajaisia. Niin kuin kuoriot itsekin.
     Älä katso älä katso älä katso... 

Mutta edelleen, se tarina! Pidin tästä valtavasti. Eikä eriskummallisten matka lopu tähän, ainakaan mikäli lopusta voi jotain päätellä. Toivottavasti Jacobista ystävineen kuullaan vielä – ja pian (ei mitään paineita, Riggs)!


Sitaattikunniamaininnan saa (mainio esimerkki eriskummallisuuksista):

Vähän viisaampi ihminen ei välttämättä olisi noin vain ottanut räjähteitä mukaan matkalle, mutta me tunsimme olevamme heikoilla, ja kun sekä koira että emurahvi vannoivat, etteivät munat räjähtäisi jos käsittelisimme niitä varoen, me asetimme ne huolellisesti villapaitojen väliin Bronwynin arkkuun.

tiistai 17. tammikuuta 2017

Anthony Doerr: Davidin uni



Anthony Doerr: Davidin uni
WSOY, 2016
427 sivua
Suomentanut: Hanna Tarkka
(About Grace, 2004)
Luettu: 14.1.2017
Mistä: lahja


Jännä juttu miten jotkut kirjat käväisevät mielessä, sitä ajattelee, että tämän voisin joskus lukea ja sitten sen vain unohtaa kun taas jotkut kirjat eivät päästä ohi, ne hyppäävät elämääsi ihan kuin väkisin. Jälkimmäinen kävi Davidin unen kanssa. Vilkaisin kirjaa kirjastossa ohimennen, kävin kiertelemässä hyllyvälejä ja palasin lainaamaan kirjan kun lumihiutaleet eivät jättäneet rauhaan. En ehtinyt aloittaa kirjaa kun sain sen vielä joululahjaksi. Ihan kuin joku kirjajumala olisi varmistanut, että tätä et jätä lukematta! Palautin kirjaston kirjan ja nostin oman lahjakirjani lukupinon päällimmäiseksi.

David Winkler on nähnyt koko elämänsä unia, ihan kuin kuka tahansa meistä. Osa ihan tavallisia, arkipäiväisiä, hullunkurisia, tylsiä ja järjettömiä unia, mutta osa unista on erilaisia. Nämä unet tuntuvat elävämmiltä, terävämmiltä ja enteellisiltä. Ja sitten unessa nähdyt asiat tapahtuvat Davidin silmien edessä. Kun sama uni toistuu tarpeeksi monta kertaa on sen enteellisyyteen helppo uskoa. Mutta tuleeko uni todeksi siksi, että David uskoo siihen, elää sen itse todeksi, vai siksi, että kohtalo sanelee niin? Voiko unen toteutumista estää? Entä jos vaakalaudalla on rakkaus, perhe, jonkun elämä? Voiko uniaan paeta ja voiko pakomatkalta palata?

Hänen nimensä oli David Winkler, ja hän oli viidenkymmenenyhdeksän. Oli ensimmäinen kerta kahteenkymmeneenviiteen vuoteen, kun hän matkustaisi kotiin – jos sitä vielä kodiksi voisi sanoa. Hän oli ollut isä, aviomies ja hydrologi. Enää hän ei ollut varma, oliko hän mitään näistä.

Toistuvien painajaisten sekä sitä seuranneen unettomuuden ja harhaisten horroshetkien jälkeen David tekee ratkaisun, jonka seurauksia hän kantaa mukanaan vuosikaudet. Elämä vai unet? kuljettaa Davidia Alaskan Anchoragesta Ohion Clevelandiin sekä Itä-Karibialle Saint Vincentille ja Grenadiineille. Kun yksi tärkeä ovi suljetaan Davidin edestä hän ei näe muuta mahdollisuutta kuin jatkaa eteenpäin. Menneisyys ja sen erit vaihtoehdot eivät kuitenkaan jätä häntä rauhaan ja lopulta David palaa osin muuttuneena, osin samanlaisena takaisin sinne, mistä uni hänet aikanaan karkotti, selvittämään mitä oikein tapahtui.

Vaikka tarina kulkee useassa ajassa ja paikassa tuntuu vesi ja unet eräänlaiselta ankkurilta, joka pitää lukijan tarinassa. Vedessä, tuossa muuttuvassa, mutta silti tietyllä tapaa kiertokulkunsa vuoksi ikuisessa elementissä on paljon symboliikkaa ja se kulkee tarinassa mukana eri muodoissa, joki, meri, kyyneleet, höyry, lumi, jää...

     Kuukauden puolivälissä alkoi jäätyvän Yukonin ääni – syvä, metallinen kumu, kuin lähimmän kukkulan takana olisi joku Goljat heilutellut valtavaa peltiä – kuulua kaikkialla, se toistui kaikuna rinteillä ja hakeutui sitten näkymättömiin onkaloihin vain kimmotakseen hetkeä myöhemmin spiraaleina takaisin, niin että ilmassa kuului alituinen aavemainen, mihinkään ankkuroimaton ääni, jonka synnytti veden muuttuminen jääksi.

Pidin valtavasti kirjan henkilöistä ja heidän välisistään kemioista. David on mielenkiintoinen päähenkilö, jonka omistautuminen hänelle tärkeisiin asioihin ja henkilöihin kääntyy välillä lähes pakkomielteenomaiseksi toiminnaksi. Nautin Doerrin taidosta luoda lukijan silmien eteen kauniita, erityisesti säähän ja luonnon havainnointiin liittyviä kuvia. Miten kauniisti lumea ja jääkiteitä voikaan kuvata. Kirjan sivuille kertyi valtava määrä tarralappuja muistettaviin kohtiin.

Davidin unesta tulee mieleen jäätävän kylmä ja äänetön pakkaspäivän ilta. Sekä kaunis, timanttien lailla kimaltava lähes näkymätön ohut pakkaslumisade, joka leijuu hitaasti ilmassa. Davidin uni ei kuitenkaan ole kylmä vaan lämmin, viipyilevä, unenomainen ja upea. Sitä ei voi ahmia nopeasti vaan se pitää nauttia hitaasti, antaa tarinan leijailla ja kuljettaa.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Toivo voi olla hyvin vaarallista, mutta ilman sitä elämä olisi kovin karua. Jopa mahdotonta.

Ja:

Kun hän heräsi, päivä oli hänen, kaikkine minuutteineen.


Sekä:

Siellä taivas oli taikurin valtava noidankattila, jossa hautui ihmeitä tunti toisensa jälkeen.
 

Kirjallinen maailmanvalloitus: Saint Vincent ja Grenadiinit

tiistai 10. tammikuuta 2017

Arman Alizad & Kauko Röyhkä: Armanin maailma

 


Arman Alizad & Kauko Röyhkä: Armanin maailma
Kuvat: Juha Metso, Arman Alizad, Tuukka Tiensuu, Jan-Niclas Jansson
Docendo, 2014
154 sivua
Luettu: 3.1.2017
Mistä: kirjastosta (Elisa Kirjan e-kirja)


Tervetuloa uusi kirjavuosi 2017! Se alkaa osaltani Armanin maailmalla, jonka lainasin kirjastosta e-kirjana ja luin puhelimella. Mahtavaa, että kirjastosta saa myös e-kirjoja, mutta 10 päivän laina-aika on vain aivan liian lyhyt. Tämä kirja tuli ahmaistua nopeasti, mutta paksumpia tai vähemmän vetäviä kirjoja ajatellen laina-aika loppuu kesken.

Armanin maailma kertoo Arman Alizadin tarinan 1970-luvun Iranista Yhdysvaltain kautta Suomeen,  skeittirampeilta tanssijaksi, muotimaailmaan räätäliksi ja lopulta monipuoliseksi tv-persoonaksi. Alizad on toimittaja, tuottaja ja juontaja, joka tunnetaan Suomen lisäksi myös ulkomailla. Työt ovat vieneet häntä ympäri maailmaa mm. Kamputseaan, Etelä-Koreaan, Etiopiaan, Venäjälle sekä Pohjois-Siperiaan ja esimerkiksi hänen Kill Arman -ohjelmansa on esitetty 130 maassa.

Armanin maailmassa Alizad kertoo taustoistaan, perheestään, sopeutumisestaan ensin Amerikkaan ja sitten Suomeen, opiskelustaan, armeija-ajastaan ja työstään. Alizadin työprojektit, varsinkin hänen ohjelmansa Kill Arman sekä Arman ja Viimeinen ristiretki saavat paljon näkyvyyttä kirjassa ja iso osa kirjan jutuista olikin minulle ennestään tuttuja hänen tv-ohjelmistaan. Alizadin mukaansatempaavaa tarinointia oli mukava lukea, mutta kaipasin mukaan enemmän sellaisia juttuja, joita ei ole nähty tv:ssä.

Mun bestmanilta kysyttiin yhdessä Umayya Abu-Hannan tekemässä haastattelussa, millainen se Arman on? Se sanoi, että silloin kun Arman innostuu jostakin jutusta, niin se lähtee siihen täysillä mukaan ja uhraa sille kaiken. Mutta jos se ei ole kiinnostunut jostakin asiasta, niin sä et saa sitä tekemään sitä vaikka uhkaisit ampua. Musta se on hyvä kuvaus mun persoonasta.

Alizadin kerronta on rehellistä ja suoraa. Hän pistää itsensä likoon, suhtautuu työhönsä intohimolla ja miettii ohjelmiaan siitä näkökulmasta mitä itse haluaisi tv:stä katsoa sen sijaan, että tekisi sitä mistä saa suurimmat rahasummat tai menisi sieltä missä aita on matalin. Alizadin valloittava ja vakuuttava karisma on yhtä vahvasti läsnä kirjassa kuin hänen tv-ohjelmissaan, mutta hän ei ota kaikkea kunniaa töistään itselleen. Hän mm. kehuu useaan otteeseen aisapariaan, kuvaaja Tuukka Tiensuuta, jonka kanssa hän on ollut monessa vaikeassa paikassa kuten 50 asteen pakkasessa Pohjois-Siperiassa tai tuijottamassa konekiväärin piippuun jengialueella Brasilian favelassa. Kiitokset saa myös Jan-Niclas Jansson, joka on ollut mukana osalla matkoista tuuraamassa Tiensuuta.

Mä olisin monesti ollut valmis luovuttamaan ja lähtemään, mutta Tuukka on aina sanonut että turpa kiinni, nyt kuvataan.

Kirjassa on jonkin verran toistoa ja ehkä hieman itsestään selviä tai kuluneita elämänviisauksia (tee töitä unelmiesi eteen, uskalla tehdä virheitä jne) sekä sosiaalisten medioiden (Facebook, Twitter, Instagram) pikakertausta, mutta vastapainoksi paljon kiinnostavaa tarinointia, eläytymistä, maailman epäkohtien esittelyä, ajattelemaan herättelyä ja tyylikkäitä kuvia. Pidän kovasti Alizadin töistä ja tämä on hyvä lisä niiden jatkoksi. Hieno kirja!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kyokushinkaratekat sanovat aina toisilleen "osu". Se tarkoittaa sietämistä ja sisua, kunnioitusta, kiitosta, hyvästiä, päivää. Siinä sanassa on kaikki.

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Kirjavuosi 2016 - kooste



Mitä tulikaan luettua vuoden 2016 aikana? On siis perinteisen kirjavuosikoosteen aika. Ensin lukulukuja:
  • 46 luettua kirjaa (tosin yhden kirjan luin kahdesti peräkkäin eli tavallaan 47 luettua). Tavoitteeksi olin merkinnyt 50 kirjaa.
  • 18 kotimaista, 28 ulkomaista kirjaa.
  • Sukupuolijakauma kirjan tekijöissä 19 naista, 31 miestä (muutamassa kirjassa useampi tekijä), yhden kirjan kohdalla kirjailijan sukupuoli on epäselvä, sillä Neiti Etsiviä on Carolyn Keene -salanimen takana kirjoittanut sekä naiset että miehet.
  • 37 fiktiota, 4 faktaa ja 5 siltä väliltä (Kalle Päätalon, Hannu Väisäsen ja Santeri Ivalon kirjat, jotka enemmän tai vähemmän perustuvat todellisuuteen/todellisiin henkilöihin).
  • 26 kirjastosta, 7 omaa ostosta, 2 kirjaston kierrätyskärrystä, 4 pyydetty arvostelukappaleena, 1 ennakkokappale kustantajalta, 4 lahjaa, 1 kirjaostoksen kylkiäinen (kirjan ja ruusun päivänä), 1 lainattu muualta kuin kirjastosta.
  • Uutuuksia eli vuonna 2016 julkaistuja 10.
  • Minulle uusia kirjailijoita 27 kuten esimerkiksi Kirsi Alaniva, Jennifer Clement, David Duchovny, Anssi Kela, Erkka Mykkänen, Kaiho Nieminen, Tiina Raevaara, Minna Rytisalo ja Matti Rämö. 

Kirjojen jättäminen kesken on ollut minulle todella vaikeaa, mutta ehkä alan oppia siihen, että aina kirja ei vain toimi tai ainakin lukuhetki on väärä. Nämä kirjat jäivät kesken:
  • Markku Sadelehto (toim.): Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia. Hyydyin alkumetreille, en jaksanut pysyä ensimmäisen tarinan jahtiseurueen matkassa vaan ajatukset karkailivat minne sattuu. Varmasti hyvä kokoelma, mutta nyt oli ehdottomasti väärä aika tälle. 
  • Hitomi Kanehara: Käärmeitä ja lävistyksiä. Uskottavuus oli koetuksella. Ensin kuvataan kuinka lävistysliikkeen tyypillä on kasvot lävistetty niin, että ilmeet ei erotu ja heti sen jälkeen samaisella tyypillä on jos minkälaista ilmettä. Ei näin! Lisäksi lävistysliikkeessä tehtiin lävistyksiä "korvakorupyssyllä" neulan sijasta. Alkoi ärsyttää niin kovasti, että jätin kirjan kesken vaikka se olisi ollut kovin ohut.
  • Markus Kajo: Kettusen kootut. Hauskoja juttuja, mutta kun lyhyitä noin sivun mittaisia juttuja jatkuu pitkästi yli 400 sivua alkaa hauskuus tulla korvista ulos. Ehkä jos lukisi yhden jutun päivässä, mutta katsoin paremmaksi hakea hauskuuteni muualta ja palautin kirjan kirjastoon.
 
Lukuhaasteitakin mahtui jonkin verran vuoteen 2016:
  • Kirjallinen maailmanvalloitukseni vei minut Mexicoon, Ecuadoriin ja Libyaan. Kirjallinen matkailu jatkuu edelleen, tällä hetkellä olen lukenut kirjoja vasta 24/223 maasta (haastekarttakin meni rikki, pitäisi tutkia koodia).
  • Osallistuin kolmatta kertaa Karo Hämäläisen ideoimaan marraskuun lukuhaasteeseen ja sain kuukauden lukusaldoksi 1728 sivua.
  • Heinäkuussa aloitin Iin kirjaston lukuhaasteen, jonka sain päätökseen juuri ennen vuoden vaihtumista, haasteeseen luettiin 10 kirjaa eri aihealueista. 

Vuoden 2016 parhaimmaksi kirjaksi nousi Minna Rytisalon pakahduttava Lempi.


 http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2016/07/minna-rytisalo-lempi.html 


Vuoden 2016 hutiksi nousi Nina Hemmingssonin Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt. Sarjakuvan huumori ei lopulta osunut minuun. 


http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2016/07/nina-hemmingsson-mina-olen-sinun.html 


Lempin lisäksi vuoden 2016 top 10 -listalleni päätyi seuraavat teokset:


http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2016/10/stephen-king-hohto.html http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2016/11/roald-dahl-iso-kiltti-jatti.html 
http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2016/10/ozzy-osbourne-chris-ayres-mina-ozzy.html http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2016/01/stephen-king-pimea-yo-tahdeton-taivas.html http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2016/08/joanne-harris-riimut.html 
http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2016/01/russell-edwards-jari-louhelainen.html http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2016/09/kalle-paatalo-liekkeja-laulumailla.html http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2016/02/jennifer-clement-varastettujen.html


Top 10 -listalle oli tunkua, valinta oli yllättävän vaikea. Kolmaskin Kingin kirja olisi voinut tulla listalle, samoin useampi Päätalon kirja. Erikoismaininnan voisi antaa vielä takuuviihdyttäjälleni eli J. R. Wardin Mustan tikarin veljeskunta -sarjalle. Lukujärjestyksessäni on aina tilaa vampyyreille.