lauantai 22. huhtikuuta 2017

E. L. James: Fifty Shades - Vapautettu



E. L. James: Fifty Shades - Vapautettu (#3)
Otava, 2014
621 sivua
Suomentanut: Johanna Rossi
(Fifty Shades Freed, 2012)
Luettu: 16.4.2017
Mistä: lainasin ystävältä


Kolmas ja viimeinen annos Fifty Shadesia on nyt ahmaistu. Lukemisesta on kulunut viikko ja tuntuu, että suuri osa kirjan tapahtumista on jo ehtinyt haihtua päästä. Sarja on siis paitsi nopeasti ahmittava myös nopeasti unohdettava viihdepläjäys.

Anastasian kannoilla kierrelleestä Christianin epätasapainoisesta ex-palvelijattaresta on selvitty, pari on astunut avioliiton rauhaisaan satamaan ja lähtenyt pitkälle häämatkalle. Tosin rauhaa hieman häiritsee perässä varjon lailla kulkevat turvamiehet, mutta ne ovat tarpeen kun pian kotiin palattuaan Anastasia ja Christian joutuvat vaaralliseen takaa-ajoon tai kun Christianin toimistorakennuksessa syttyy tulipalo, puhumattakaan siitä kun Anastasia saa odottamattoman vieraan. Ulkopuoliset uhat eivät riitä vaan pari tahtoo kokea jännitystä myös leikkihuoneen puolella.

     Hän sivelee poskeani etusormellaan ja vie sen sitten suulleni. Hän kumartuu aivan lähelleni ja sanoo matalalla äänellä: "Leikitäänkö?" Halu kiertyy auki alavatsassani, ja koko olemiseni painopiste syöksyy alavartalooni.
     "Leikitään", henkäisen.
     Hän hymyilee. "Hienoa." Saan höyhenenkeveän suudelman otsalleni. "Tähän tarvitaan turvasana."
     Mitä? 

Tässä kolmannessa osassa menneisyys palaa kummittelemaan useammallakin tavalla. Yhdessä kirjan tärkeimmistä juonikuvioista nykyhetkeen yhdistyy pariskunnan toisen jäsenen lähimenneisyys ja toisen lapsuus. Suuri maailma tuntuu yhtäkkiä kovin pieneltä. Toiseksi menneisyys näkyy myös siinä, että Vapautetussa on useita takaumia Anastasian palatessa muistelemaan viimeaikaisia tapahtumia. Koska aiemmissa osissa ei takaumia ole tuntui kerrontaratkaisu aluksi häiritsevältä, meni hetki ennen kuin ymmärsin missä mennään ja tuntui oudolta hypätä Anastasian ajatusten mukana menneisyyteen.

Valitin aiemmin, että edellisissä osissa juonessa tapahtuu äkkikiihdytys ja nopea lässähdys tapahtumien selvitessä hetkessä. Vapautetussa James on malttanut kasvattaa jännitystä, tiivistää tunnelmaa hiljalleen ja ripotella vihjeitä matkan varrelle. Ei tässä osassakaan hirveän syviin juonen syövereihin sukelleta, mutta ei tarvitsekaan. Nyt ollaan viihteen äärellä, nämä käänteet riittävät.

Riittämisestä puheen ollen kolme osaa Fifty Shadesia on ihan riittävä määrä. Sarja on parantunut loppua kohden, mutta tuntuu, että kaikki tarpeellinen on jo kerrottu ja sarja on tarjonnut kaiken viihteen mitä sillä on annettavanaan. En siis usko tarttuvani Grey-romaaniin, jossa tarina on kerrottu Christianin näkökulmasta. Tosin en uskonut tarttuvani koko sarjaan, joten saa nähdä...

Mietin ennen sarjaan tarttumista, että muuttaako sen lukeminen mielikuvaani Meyerin Twilight-sarjasta, mutta niin ei käynyt. Onneksi Fifty Shades on niin erilainen, että fanifiktiotaustastaan huolimatta sen luki täysin erillisenä, itsenäisenä sarjana.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Herra Orgasmihirmu sumensi aistini hienomotoriikkataidoillaan.


Siinä taas pureksittavaa hetkeksi aikaa :D Melkein täällä punastelen ja kiemurtelen.


maanantai 10. huhtikuuta 2017

E. L. James: Fifty Shades - Satutettu



E. L. James: Fifty Shades - Satutettu (#2)
Otava, 2014
598 sivua
Suomentanut: Riie Heikkilä
(Fifty Shades Darker, 2011)
Luettu: 6.4.2017
Mistä: lainasin ystävältä


Sidotun luettuani jatkoin saman tien seuraavaan osaan. Mitäköhän Christian ja Anastasia nyt keksivät kun sm-sopimuskin karahti kiville...

On kulunut kolme päivää siitä kun Anastasia jätti Christianin. Christian näkee painajaisia (kuten ensimmäisestä luvusta selviää, juuri sen enempää hänen päähänsä ei kirjassa päästä) ja Anastasia aloittelee uudessa työpaikassaan kustantamossa. Ero jää lyhyeksi Anastasian ja Christianin ajautuessa taas saman (helikopterin) katon alle kun he menevät yhdessä Anastasian ystävän Josén valokuvanäyttelyyn. Tunteet vievät voiton ja pari palaa yhteen, mutta eri ehdoilla kuin ennen. Ongelmia on kuitenkin luvassa kun Anastasia törmää työpaikkansa ulkopuolella laihaan ja epätasapainoiselta vaikuttavaan naiseen, joka muistuttaa ulkonäöltään kovasti Anastasiaa itseään.

     Sitten nainen naurahtaa. Kummallinen epäsointuinen ääni vain ruokkii levottomuuttani lisää.
     "Mitä sinulla muka on mitä minulla ei ole?" hän kysyy surullisesti.
     Levottomuuteni muuttuu peloksi. "Anteeksi, mutta kuka sinä olet?"
     "Minäkö? Minä en ole kukaan." Hän nostaa  käsivartensa sukiakseen olkapäille asti ulottuvia hiuksiaan, ja samalla trenssin hiha valahtaa alaspäin paljastaen ranteen ympärillä olevan likaisen siteen.
     Luoja paratkoon.
     Hyvää päivänjatkoa, neiti Steele." Nainen kääntyy ympäri ja lähtee kävelemään katua pitkin.

Kun Sidottu oli juoneltaan tasapaksuhko oli Satutettu jos nyt ei mutkikkaampi niin ainakin kiinnostavampi. Christianin taustojen selvittely tuo mukanaan lisää jännitettä eikä kirja onneksi nojaa pelkkään seksiin. Ilokseni myös Anastasiasta löytyy uutta potkua eikä hän ole pelkästään se pääosin hiljainen alistuva hissukka kuin edellisessä osassa. Sekä Sidotussa että Satutetussa on kuitenkin sama ongelma. Ensin tarina etenee normaaliin tapaan, sitten yhtäkkiä ollaankin keskellä kriisiä, joka on ilmestynyt kuin tyhjästä ja sitten kaikki selviää salamannopeasti muutamassa lauseessa. Missä on tunnelman tiivistyminen, missä jännityksen ylläpitäminen?

Eroottinen kirjallisuus ei ole minulle ennestään tuttua, mutta ainakaan tämän sarjan seksi ei vaikuta ylimaallisen upealta. Minulle ei siis ole ainakaan vielä selvinnyt miksi tämä sarja on saavuttanut niin suuren suosion. Sarjasta tulee mieleen nuoruusvuosina luetut Harlequin-kirjat, ehkä tässä on uusi, päivitetty ja pidennetty versio niistä. Suoraviivaista viihdettä ja seksiä, joka ei vaadi liiemmin paneutumista (hah!) tai analysointia.

Mutta miksi ihmeessä en tullut ajatelleeksi Twilight-bingoa!?! Olisin voinut Jamesin sarjaa lukiessani napsia viittauksia Meyerin sarjaan ja katsoa kuinka monta tuttua juttua löytyy. Voin ilman kirjanpitoakin sanoa, että aika monta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän väläyttää minulle uskomattoman, vinon hymynsä, joka räjäyttää sataviisikymmentäprosenttisella varmuudella kenen tahansa pikkuhousut.


Jestas sentään, ihan oikeasti nyt! Pyörittelen silmiäni ja sekä alitajuntani että sisäinen jumalattareni hirnuvat naurusta :D


maanantai 27. maaliskuuta 2017

E. L. James: Fifty Shades - Sidottu



E. L. James: Fifty Shades - Sidottu (#1)
Otava, 2014
585 sivua
Suomentanut: Riie Heikkilä
(Fifty Shades of Grey, 2011)
Luettu: 25.3.2017
Mistä: lainasin ystävältä


Älä koskaan sano ei koskaan. Paljon kohua herättänyt eroottinen kirjasarja (joka on sittemmin taipunut myös elokuviksi) on tähän asti ollut minulle vähän sellainen huvittava ilmiö, johon minulla ei ole ollut kiinnostusta tarttua. Yksi syy Jamesin kirjasarjan kartteluun on ollut se, että se on kirjoitettu Stephenie Meyerin Twilight-sarjan fanifiktioksi. Meyerin sarja nimittäin vei sydämeni enkä halunnut tahrata lukukokemusta tarinalla, joka pohjautuu Twilightin henkilöihin ja/tai tapahtumiin sadomasokistisella seksillä höystettynä. Kun ystäväni pyysi minulta Twilightit lainaan hän suositteli minulle vastalainaan Fifty Shadeseja. Okei, kokeillaan, ainahan voin jättää kirjan kesken jos se ei kiinnosta (kyllä, taidan alkaa hiljalleen oppia jättämään kirjan kesken).

Anastasia Steele joutuu tekemään ystävälleen palveluksen ja menee flunssaisen ystävänsä sijasta haastattelemaan opiskelijalehteen nuorta monimiljonääriä, Grey Enterprises Holdings Inc.in toimitusjohtajaa Christian Greytä. Ikimuistoinen ensivaikutelma on valmis kun kömpelö ja kokematon Anastasia lentää polvilleen komean ja viileän hillityn Greyn eteen. Anastasia ei saa salaperäistä ja upeaa Greytä mielestään. He kohtaavat uudelleen ja aloittavat vaikeasti selitettävän suhteen, jossa tasapainotellaan vallan ja tunteiden välillä. Suhteen, jossa molemmat nauttivat seksistä, mutta jossa molempien rajoja koetellaan.

     "Oletko sinä sadisti?"
     "Minä olen herra." Hänen silmänsä ovat hiilenharmaat ja tuijottavat minua tiukasti.
     "Mitä se tarkoittaa?" minä kuiskaan.
     "Se tarkoittaa sitä, että haluan sinun antautuvan vapaaehtoisesti minun käsiini sanan jokaisessa merkityksessä."
     Rypistän otsaani ja yritän tajuta mitä hän tarkoittaa.
     "Miksi minä niin tekisin?"
     "Miellyttääksesi minua", hän kuiskaa ja kallistaa päätään. Näen hymyn käyvän hänen huulillaan.

Fifty Shades - Sidottu on tietääkseni ensimmäinen kosketukseni fanifiktioon. Sidotusta puuttuu vampyyrit ja muut yliluonnollisuudet, mutta Twilightit lukeneena tunnistaa selvästi Jamesin tarinan perustukset. Kieltämättä tämä häiritsi paikoitellen Sidotun lukemista kun tietyt kirjan henkilöt saivat väkisinkin Twilightista tuttujen henkilöiden kasvot. Tietyt maneerit kuten Anastasian kömpelyys, Christianin suojelun- ja omistamisen halu sekä hänen sisarpuoltensa luonteenpiirteet (sisarpuolen pirtsakkuus, velipuolen rempseys) iskivät pahasti läpi. Twilightissa seksiä oli vain nimeksi, tässä sitä on senkin edestä. Väistämättä tulee mieleen, että kirjailija on Meyerin vampyyrisarjaa lukiessaan turhautunut seksin vähyyteen ja kompensoi sitä omassa tarinassaan antamalla raippojen viuhua ja kumien kulua. Auts, aah ja voih.

Olen lukenut muutamia lähinnä tätä sarjan aloitusosaa koskevia arvioita ja tiesin odottaa Anastasian ja Christianin omituisuuksia. Mies esimerkiksi puhuttelee mieluiten itseään koko nimellään, varsinainen kontrollifriikki, kuten Anastasia osuvasti useaan kertaan ilmaisee. Mies on myös raivostuttava komentelija. Syö! Hengitä! Älä pure huultasi! Istu! Tule! Hyvä ettei sentään tseh!-komentoa tule. Ja se rankaiseminen, aargh! Mies on melkoinen ongelmakimppu ja luulen, että aloitusosassa vain raapaistaan kimpun pintaa.

Entä Anastasia sitten. Hänen punastelunsa ja silmien pyörittelynsä vielä menettelee, mutta toistuvan päänahan kihelmöinnin lisäksi naisparan päässä on myös kovasti ruuhkaa. Siellä on äänessä milloin ailahtelevainen alitajunta, milloin seksinnälkäinen sisäinen jumalatar, pahimmassa tapauksessa molemmat yhtä aikaa. Jompi kumpi saattaa jopa ottaa hatkat ja hypätä piiloon sohvan taakse. Anastasia on myös melkoinen tunteiden ja tilanteiden ylianalysoija eikä hänen reaktioissaan aina meinaa pysyä mukana.

Välillä tekee mieli ravistella Anastasiaa, välillä taas Christiania. Voi siis sanoa, että kirja meni monella tapaa tunteisiin. Raivostuttavia henkilöitä, mutta samalla sen verran koukuttavaa viihdettä, että on pakko lukea seuraava osa.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Nautinnon ja kivun välinen raja on veteen piirretty viiva, Anastasia.


sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

S. K. Tremayne: Jääkaksoset



S. K. Tremayne: Jääkaksoset
Otava, 2016
349 sivua
Suomentanut: Oona Nyström
(The Ice Twins, 2015)
Luettu: 12.3.2017
Mistä: kirjablogiystävältä


Tremaynen (eli Tom Knoxin eli Sean Thomasin, kertoo mm. Wikipedia) kirja nousi välittömästi luettavien listalleni kun näin sen kustantajan katalogissa, mutta kauan meni ennen kuin sain sen käsiini. Teos oli koko ajan menossa kirjastosta enkä tullut varanneeksi sitä ja kun sain lainattua sen e-kirjana kului laina-aika (vaivaiset 10 päivää) loppuun ihan huomaamatta. Onneksi on kirjablogiystävät, jotka laittavat joutilaaksi käyneet kirjansa kiertoon. Jääkaksoset taisi olla Niinan tuomisia edelliseen Oulun seudun kirjabloggareiden tapaamiseen. Kiitos vielä kerran!

     Uskomattomia, ja erilaisia kuin muut.
     Isäni antoi heille jopa lempinimen: Jääkaksoset. Koska he syntyivät vuoden kylmimpänä ja kuuraisimpana päivänä ja heidän silmänsä olivat jäänsiniset ja hiukset lumivalkeat. Lempinimi kalskahti hivenen surumieliseltä, joten en koskaan oikein pitänyt siitä. Minun oli kuitenkin pakko myöntää, että nimi oli tietyssä mielessä varsin osuva. Se kuvasi hyvin tyttöjen salaperäistä, selittämätöntä luontoa.
     Kaksosena oleminen on juuri sellaista: heillä oli oma, erityinen nimensä, joka kuulu vain heille kahdelle. 

Sarah ja Angus Moorcroftia on kohdannut kaikkien vanhempien pahin painajainen, he ovat menettäneet lapsensa. Lydian kuolemasta on  reilu vuosi ja se on kulunut sumussa ja surussa. Etenkin Kirstie, heidän eloonjäänyt kaksostyttärensä elää eräänlaista varjoelämää apeana, hämmentyneenä ja kuin puolet itsestään menettäneenä. Nyt Moorcroftit ovat muuttamassa Skotlantiin, remontoimaan syrjäisellä majakkasaarella sijaitsevaa Angusin isoäidiltään perimää taloa. Kun Sarah kertoo tyttärelleen muutosta pudottaa Kirstie pommin, joka saa perheen vielä enemmän pois raiteiltaan.

     Kun puhun, Kirstie tuijottaa minua. Silmiään räpäyttämättä. Tarkkaavaisesti. Ei sano mitän, on hiljaa, kuin transsissa, yhtä hiljaa kuin minä tosinaan. Hän nyökkää ja hymyilee vienosti. Ehkä hämmentyneenä. Huoneessa on hiljaista. En enää tiedä, mitä sanoisin.  
     "No", sanon. "Mitä mieltä olet? Omalle saarelle muuttamisesta? Eikö olekin jännää?"
    Kirstie nyökkää varovasti. Hän katsoo kirjaansa ja sulkee sen, ja sitten hän nostaa katseensa jälleen minuun ja sanoo:
     "Äiti, miksi sinä sanot minua koko ajan Kirstieksi?"
     Olen vaiti. Hiljaisuus humisee korvissani. Avaan suuni:
     "Anteeksi mitä, kulta?"
     "Äiti, miksi sinä sanot minua koko ajan Kirstieksi? Kirstie on kuollut. Se oli Kirstie joka kuoli. Minä olen Lydia."

Tarina kietoutuu elävän ja kuolleen kaksossisaren ympärille ja kaksosuus tarinan teemana on todella kiinnostava ja ajatuksia herättävä. Missä määrin identtiset kaksoset ovat yhtä ja samaa henkilöä, milloin loppuu "me" ja alkaa "minä" tai toisin päin? Pystyvätkö yhdestä munasolusta kasvaneet kaksoset kommunikoimaan keskenään sanattomasti, aistimaan ja tuntemaan toisensa jollakin selittämättömällä, henkisellä tasolla? Kuinka paljon heissä on yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia, minkä verran perimä ja kasvuympäristö vaikuttavat heidän kehitykseensä? Miten ihmiset, lähinnä kaksosten lähipiiri vanhemmat mukaan lukien, pystyvät erottamaan kaksoset toisistaan muuten kuin erilaisesta vaatetuksesta tai luonteenpiirteistä? Entä silloin jos kaksoset vaihtavat roolejaan, esiintyvät tahallaan toisinaan?

Surua ja siitä selviytymistä, salaisuuksia, vaiettuja totuuksia, padottuja tunteita ja hirvittävää hämmennystä, siinä Jääkaksoset pähkinänkuoressa. Tarinan idea on hyytävä ja hyvä, mutta alusta asti minua häiritsi tarinan elokuvamaisuus. Tremayne kuvaa kaiken niin tarkasti, että lukijalle ei jää paljoa kuvittelun varaa. Maisema, eleet, äänet, ajatukset, dialogi, kaikki on käsikirjoitusmaista ja minun makuuni liian valmiiksi pureskeltua.

Tarinassa oli muutamassa kohdassa ehkä hieman oiottu (esim. tunnetun psykiatrin vastaanotolle pääsee melkein samalla minuutilla) ja joitain epäuskottavuuksia olisi kirjasta voinut karsia (mm. sydän syrjällään toisaalla olevan lapsensa puolesta, mutta siitä huolimatta pitää puhelintaan äänettömällä näkymättömissä). Onneksi juoni on suurimmaksi osaksi todella vetävä sekä viihdyttävä ja varsinkin loppu pääsi yllättämään. Lisäksi kaunis ja karu Skotlanti syrjäisine majakkasaarineen on tapahtumapaikkana upea ja sopii tarinan henkeen täydellisesti.

Odotukset ehtivät  kirjaa odotellessa kohota korkeuksiin ja niihin nähden kirja oli pieni pettymys, mutta lukuhetkeen (talviloma, rinnepäivän jälkeinen väsymys, takkatulen ääressä sohvalla loikoillen luettuna) suhteutettuna Jääkaksokset oli juuri sopiva herkkupala.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Mutta nyt suukotan eloon jäänyttä tytärtäni pakkomielteisesti, taikauskoisesti, kuin pystyisin sillä tavalla suojelemaan häntä kaikelta pahalta.
 

torstai 16. maaliskuuta 2017

Enid Blyton: Viisikko kuiskausten saarella ja Viisikko jälleen yhdessä



Hiihtoloma oli ihana ja tuli todella tarpeeseen, mutta sen jäljiltä kertyi odottamaan kolmen (!!!) kirjan bloggausjono. Ei mikään helppo hetki minulle sillä haluan blogata kirjasta heti luettuani enkä mielellään kerää edes kahta kirjaa odottamaan postausta. Onneksi Viisikoista voi kirjoittaa samalla kertaa.


Enid Blyton: Viisikko Kuiskausten saarella (#20)
Tammi, 2005
149 sivua
Suomentanut: Lea Karvonen
(Five Have a Mystery to Solve, 1963)
Luettu: 2.3.2017
Mistä: kirjastosta


Sen sijaan, että viisikko pääsisi nauttimaan yhdessäolosta ulkona ensimmäisenä lomapäivänään heidän täytyy jäädä sisään teelle vanhan rouva Laymanin kanssa. Rouva pyytää lapsia pitämään huolta pojanpojastaan, sillä hän itse joutuu matkustamaan auttamaan sairasta sukulaistaan. Lapset ja Tim-koira lähtevät rouva Laymanin talolle ja tutustuvat omaperäiseen Wilfridiin, rouva Laymanin pojanpoikaan, eräänlaiseen eläinkuiskaajaan. Golfkentällä vieraillessaan lapset kuulevat tarinan läheisestä Kuiskausten saaresta, sen menneisyydestä, aarteista ja runsaasta eläimistöstä. Harmi vain, että saarella on vartijoita, jotka eivät ota vieraita avosylin vastaan. Itse asiassa osa saarelle pyrkijöistä ei ole tarinoiden mukaan koskaan palannut takaisin...
  
     – Minusta meidän pitäisi pistäytyä siellä, Pauli sanoi. – Minä en usko, että kukaan vartija rupeaisi ampumaan meitä, vai mitä te luulette? Niistä voisi olla jopa hauskaa, että joku joskus tulee käymään – täytyyhän siellä tulla ikävä kun ei ole ketään kenen kanssa jutella.
      – Tuo on kyllä toiveajattelua, Leo sanoi. – Me emme missään nimessä mene sitä saarta lähellekään, heitä mielestäsi koko juttu.

... mutta siitä huolimatta lapset ovat pian saarella, tutkimassa paikkoja. Saari muistuttaa kovin paljon Paulin omaa Kirrinin saarta ja ehkä siitä syystä tarina tuntui tutulta, vanhan idean toistolta. Juoni ei kestä kovin tarkkaa silmäilyä, sen verran paljon siinä on aukkoja. Otetaan esimerkiksi huone, johon kurkistat katonrajaan paksuun seinään tehdystä aukosta. Et todennäköisesti pysty näkemään huoneen lattialla olevia korkeitakaan esineitä vaan pelkästään huoneen vastakkaisen seinän ja kattoa. Tai toinen esimerkki. Kuten Viisikoissa yleensä on tässäkin pahiksia, joita jahdataan. Jos olisit rikollinen ja vaarassa jäädä kiinni pakenisitko paikalta vai jäisitkö sittenkin rikospaikalle odottamaan poliiseja?

Ohuesta juonesta huolimatta tarina on ahmittava ja toistosta huolimatta lähes yhtä viihdyttävä kuin aiemmat Viisikot. Lisäpisteitä tulee siitä, että aina niin kiltti Anne yllättää toiset muuttumalla tiikeriksi. Ei, ei sentään mitään yliluonnollista touhua, sellaista ei tästä sarjasta löydy.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Mikään ei auta niin hyvin kuin ämpärillinen kylmää vettä silloin tällöin näkemään asioita sellaisina kuin ne todella ovat.


 - - -


Enid Blyton: Viisikko jälleen yhdessä (#21)
Tammi, 1987
146 sivua
Suomentanut: Sisko Pylkkänen
(Five Are Together Again, 1963)
Luettu: 13.3.2017
Mistä: kirjastosta


Kirrinien apulaisella Joannalla on tulirokko ja Paulin vanhemmat ovat karanteenissa, joten viisikon on lähdettävä viettämään lomansa muualle. Onneksi apu löytyy läheltä, Big Hollowsta vanhan tutun professori Haylingin ja tämän Hurina-pojan luota. Lapset, Tim-koira ja Ilkimys-apina majoittuvat teltoissa viereiselle niitylle, jonne saapuu myös kiertävä sirkus. Pellet, Charlie-simpanssi, taikuri, Jere, vaari ja muut sirkuslaiset ovat hauskaa ja kiinnostavaa seuraa, mutta kun professori Haylingin tutkimustornista katoaa hänen tärkeitä papereita joutuvat lapset keskittymään hauskanpidon sijaan selvittämään varkautta ja varmistamaan, että lisävahinkoja ei synny.

     – Kuinka hirveää! Hurina sanoi. – Isä säilytti siellä kaikkein kallisarvoisimpia papereitaan, joissa oli laskut hänen uuteen sähkölaitteeseensa. Se on suurenmoinen laite, aivan liian suurenmoinen sanoin kuvattavaksi, se on...
– Älä sinä paljasta isäsi suunnitelmia, älä edes minulle, Jenny sanoi. – Siitä on sanottu sinulle aikaisemminkin. Ehkä olet jo nyt puhunut liikaa ja joku on ollut tarkkakorvainen!

Kirjan lukeminen oli tietyllä tavalla haikeaa, onhan kyseessä viimeinen Viisikko. Haikeuden korvasi kuitenkin heti alussa hämmennys. Anne puhuu Paulista (Paula) onnen poikana, vaikka yleensä häntä puhutellaankin tytöksi siitä huolimatta, että hän  pukeutuu pojaksi. Samoin Anne puhuu lomasta Paulin äidin luona, entä Paulin isä? Ei rouva Kirrin ole yksinhuoltaja. Entä sitten se, että Tim ei ole Paulin mukana koulussa (tyttöjen sisäoppilaitoksessa) kuten ennen? Pieniä yksityiskohtia, mutta ne kummastuttivat. Tässä on eri suomentaja kuin aiemmissa osissa (tai sitten Sisko Pylkkänen on suomentanut Viisikoita ennenkin, ehkä hän on yksi Lea Karvonen -nimen takana olevista suomentajista, jännä yksityiskohta tämä suomentajasalanimen käyttö), mutta tuskin eri suomentaja selittää näitä vaan kyseessä on Blytonin ratkaisut.

Ei ole ensimmäinen, mutta on kylläkin viimeinen osa, josta löytyy toistoa. Aiemmin tavattujen Haylingien lisäksi tässäkin tarinassa seikkailun alkusysäyksenä on sairastuminen (viimeksi edellisessä osassa). Erilaisia esiintyviä seurueita on nähty Viisikoissa moneen kertaan, tässä osassa on Tapperin kiertävä sirkus ja yksi heidän vetonauloistaan on kahden henkilön ylle puettava aasin nahka, joka kuulostaa hyvin samanlaiselta kuin vanha tuttu Clopper. Samoin telttailu, eväät, taitavan tiedemiehen salaiset projektit ja lasten nokkeluus ovat ah niin tuttuja ja rakkaiksi muodostuneita elementtejä.

Koko sarjan uudelleen luettuani on todettava, että Viisikot ovat kestäneet aikaa melko hyvin. Aikuislukijakin jaksaa lukea osan toisensa jälkeen toistosta ja paikoin ohuista juonista huolimatta. Tosin omalla kohdalla on huomioitava korkea nostalgiakerroin, en tiedä miten kirjat toimisivat aikuislukijalle uutena tuttavuutena. Suurimmaksi ongelmaksi nousi vähemmistöjen kuten romanien rasistinen kohtelu sekä poikien nostaminen paremmaksi sukupuoleksi ja tyttöjen osaamisen vähättely. Valitettavasti nämä ongelmat näkyvät jollakin lailla vielä nytkin, 75-54 vuotta myöhemmin.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Miten hankalaa onkaan pitää viisasta miestä talossa! Mitähän hän seuraavaksi keksii?


Nostalgiamatka lapsuuden lukuhetkiin on siis tältä erää ohi. Seuraava matka saattaa olla jo ovella, sillä toinen villasukkalapsi lainasi ensimmäisen Pikku vampyyrin, yhden monista lapsuuden (sarja)suosikeistani. Uskallankohan kohdata aikuisena lapsuuteni kirjaihastuksen, Rydigerin...

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Muriel Barbery: Haltiaelämää



Muriel Barbery: Haltiaelämää
Gummerus, 2016
273 sivua
Suomentanut: Lotta Toivanen
(La vie des elfes, 2015)
Luettu: 21.2.2017
Mistä: kirjastosta


Barberyn Siilin eleganssi oli haastava, mutta hieno kirja ja ilahduin kun huomasin, että häneltä julkaistaan uusi romaani. Haltiaelämää vaikutti todella kiinnostavalta ja salaperäiseltä.

Kaksi pientä orpotyttöä, toinen löydetty lumipyrystä ranskalaisen maatalon pihalta ja toinen kylmästä viimasta italialaiskylän kirkon portailta, elävät tahoillaan rakastavissa perheissä autuaan tietämättöminä toisistaan ja heitä odottavasta kohtalosta. Ranskan tyttö Maria puhuu eläimille ja kasveille, Italian tyttö Clara näkee tarinat ja tapahtumat kuvina ja herättää taianomaisella pianonsoitollaan tarinat eloon. Tyttöjen kasvaessa heidän voimansa ja taitonsa kehittyvät ja heidän tähän asti suojatut elämänsä kietoutuvat toisiaan kohti. Maailma on vaarassa, mutta onko tytöistä pelastamaan sitä?

"Me lopetamme suojaamisen. Tytöt voivat nyt luottaa vain itseensä. Pian saamme tietää."

Haltiaelämää on merkillinen kirja. Odotin tarinaan sen nimen perusteella haltioita ja metsän väkeä ja toki niitä kirjassa vilahtelee, mutta ei ihan siinä mittakaavassa kuin kuvittelin. Meidän maailmamme rinnalla on Usvamaailma, mutta se jää asukkaineen minulle etäiseksi. 

Tarina on samaan aikaan hauras ja raskas. Suomennos on taidokas, mutta välillä lauseet rönsyävät niin, että kun pääsee lauseen loppuun on unohtanut mistä se alkoi. Ehkä tämän taustalla on ranskalaisuus tai vain Barberyn tyyli, ainakin muistelen huomioineeni saman myös Siilin eleganssissa. Tapahtumat jäävät paikoin paksun usvan sisään, tarinaan ei pääse täysin kiinni, se ei vain avaudu tarpeeksi. Unelmat, sävelet, kuvat, lumi ja eri henkilöt/hahmot sekoittavat tarinan punaisen langan piiloon, samankaltaiset nimet menevät sekaisin enkä välissä ole varma kuka kukin kyläläinen on.

Lukeminen etenee hitaasti ja mietin useampaan otteeseen kirjan keskeyttämistä, mutta joku kirjassa kuitenkin koukuttaa. Paikoitellen usvan takaa paljastuu kiehtova tarina, Marian ja Claran kotiseuduilla viihtyy, tytöt sekä muutamat heidän perheenjäsenistään ovat kiinnostavia persoonallisuuksia ja myös yliluonnolliset elementit ihastuttavat. Päällimmäiseksi tunteeksi jää silti hämmennys. Mistä tässä kaikessa, sota mukaan lukien, lopulta on kyse? Ketä ovat Marian ja Claran vanhemmat? Mitä tässä tapahtui? "Minä en ymmärrä mistään mitään", sanoi Alessandro. "Mutta olen otettu." Hyvin sanottu, Alessandro.


Sitaattikunniamaininnan saa:

 "Muistele kuulemiasi tarinoita", maestro sanoi ja nousi. "Niissä on maailman tieto tämän ja kaikkien muiden maailmojen.


Ja vielä lopuksi:

Suurinta tuhoa on aina aiheuttanut jakautuminen, muurien rakentelu.

Niinpä...

torstai 16. helmikuuta 2017

Stephen King: Herääminen

 


Stephen King: Herääminen
Tammi, 2015
368 sivua
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
(Revival, 2014)
Luettu: 12.2.2017
Mistä: oma ostos


King kuuluu ehdottomasti alkuvuoden(kin) lukemistooni eikä tämä vuosi tuonut poikkeusta (Kingiä tulee luettua muulloinkin, mutta jotenkin se vain kuuluu uuden lukuvuoden alkuun). Sitä paitsi Andrew Michael Hurleyn Hylätyn rannan takakakannessa oli Kingin suositus kyseiselle kirjalle, jos tämä ei ole suoranainen vihjaus tarttua seuraavaksi Kingin kirjaan niin mikä sitten?

On olemassa voimia.

Eräänä lokakuisena päivänä kuusivuotias Jamie Morton leikkii tinasotamiehillä kotitiensä laidalla kun hänen päälleen lankeaa varjo, joka tulee seuraamaan häntä koko hänen loppuelämänsä. Tuo varjo on Charles Jacobs, seurakunnan uusi pastori, jonka kanssa Jamie ystävystyy ja josta tulee pienen pojan idoli, kiitos ihmeiden, joita pastori hänelle näyttää. Muutaman vuoden kuluttua toinen lokakuinen päivä erottaa Jamien ja Jacobsin toisistaan, mutta ei lopullisesti. Kun he tapaavat uudelleen on Jamie kuilun reunalla tasapainotteleva narkomaani ja pastori on silmänkääntötemppuja Dan Jacobsin nimellä esittelevä uskonsa jättänyt helppoheikki ja vielä myöhemmin parantaja.

Kun mietin Charles Jacobsia – minun viidettä pyörääni, minun muutostekijääni, minun perivihollistani – en kestä ajatella, että hänen ilmaantumisellaan elämääni olisi mitään tekemistä sallimuksen kanssa. Se nimittäin merkitsisi, että kaikki nämä ikävät asiat, kaikki nämä hirveät asiat, oli tarkoitettu tapahtuviksi. Jos niin on, ei ole olemassa valoa, ja meidän uskomme on joutava illuusio. Jos niin on, elämme pimeässä kuin nisäkkäät koloissaan tai muurahaiset kekonsa uumenissa.
     Emmekä ole siellä yksin. 

Jacobsin kiinnostus sähköön ei ole vuosien saatossa kadonnut vaan se on kasvanut ja kehittynyt, muodostunut lähes pakkomielteeksi ja uudeksi uskonnoksi, kuten Jamie saa pian todeta. Jamie saa myös kokea omakohtaisesti, että jos joku näyttää liian hyvältä ollakseen totta se yleensä on sitä. Jacobs tekee edelleen ihmeitä, mutta jotkut ihmeet olisi hyvä jättää näkemättä ja kokematta...

Paranemisella on hintansa.

Kirjapolku edellisen lukemani Hurleyn kirjan ja Kingin kirjan välillä oli vielä leveämpi kuin kuvittelin, sillä tarinoissa on paljon yhtäläisyyksiä. On vanha pappi, joka on kuollut ja seurakuntaan astuu uusi nuori pappi edellisen tilalle, parannetaan mykkää tai puhekykynsä menettänyttä poikaa, on uskonto ja sen vahvuuden koettelu, riippuvuuksia ja suuressa osassa myös parantaminen sekä pakkomielteet. Sattumaa? Ehkä, mutta voisi tässä asetelmassa nähdä halutessaan kirjassakin nähtävää sattuman ja sallimuksen kädenvääntöä.

Aluksi nämä kahden kirjan yhtäläisyydet (ai niin, molemmat romaanit ovat myös luokiteltavissa samaan kauhugenreen) tekivät lukemisesta hankalaa, tuntui kuin olisin lukenut sarjaa. Onneksi King saatteli minut taas turvalliselle tielle, peremmälle tarinan syövereihin ja edellinen lukukokemus jäi jonnekin taustalle.

Jamien ja Jacobsin kohtaloiden kietoutumista yhteen oli nautinto seurata, samoin sitä miten lapsuuden idolin yltä karisee kultapöly kun aika kuluu ja ihmiset muuttuvat. Tunnelma yltyy välillä vallan sähköiseksi (hah!) ja King heittää yhtäkkiä arkiseen kuvaukseen kamalia, arjen kanssa sekoittuvia hyytäviä painajaisia, kurkistuksia pahuuden puolelle. Kun nämä pimeät pelon hetket yhdistyvät huvipuistotunnelmaan on tunnelma mukavan ristiriitainen, ilo ja kauhu tasapainottelevat. Lopussa odottaa vielä isompi paha, joka ei kuitenkaan yllä Kingin parhaimpiin loppuhuipennuksiin. Vaikka tarina ei ole parasta Kingiä on se parempi kuin moni muu keskivertohyvä kirja.

Kingillä on taito saada lukija näkemään vanhat, tutut ja turvalliset asiat uudessa valossa. Ehkä nyt kierrän tivolien ja messujen erikoisemmat näytteilleasettajat kaukaa, ainakin jos heillä on jotain tekemistä sähkön, valokuvauksen tai ihmeparannuksien kanssa. Kirjassa muuten tarjotaan opastusta seuraavalle kirjapolulle, Jacobs mainitsee Jamielle työskennelleensä Joyland -nimisessä huvipuistossa ja seuraavaksi King-lukuvuorossa olisi juurikin Tervetuloa Joylandiin. Ehkä tapaan siellä tuttuja...


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän oli siluetti, joka peitti iltapäiväauringon kullankeltaisen valon – elävä auringonpimennys.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta



Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta
WSOY, 2016
427 sivua
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää
(The Loney, 2014)
Luettu: 1.2.2017
Mistä: kirjastosta


Hylätty ranta kiinnitti huomioni kiinnostavalla kannellaan ja salaperäisyyttä huokuvalla kuvauksellaan. Kieltämättä myös ikisuosikkini Stephen Kingin kehut takakannessa lupailivat hyvää lukukokemusta.

Loneyn karu ja tuulinen lahti on kaikkea muuta kuin unelmien lomakohde, mutta sinne isä Wilfred ja hänen pieni, mutta uskollinen osa seurakuntaansa on matkustanut aina pääsiäisenä. Hengellisen matkan tarkoituksena on hiljentyminen ja rukoilu, mutta Smithin perheellä on matkalle vielä henkilökohtaisempi päämäärä, parantaa heidän vanhempi poikansa Hanny mykkyydestä. Isä Wilfredin kuoleman jälkeen Loneyn retki on ollut tauolla, mutta kun isä Bernard saapuu seurakuntaan päätetään retki ottaa uudelleen ohjelmaan. Seurue matkustaa jälleen rannikolle kylmänkosteaan Mooringsin taloon ja valmistautuu pääsiäisen viettoon. Tonto ja hänen isoveljensä Hanny viettävät vapaa-aikaansa kuljeskelemalla rannan tuntumassa sotaleikkejä leikkien, kunnes ylittävät vanhat rajansa ja menevät hiekan yli Coldbarrown saarelle....

     Ajattelin usein, että aikaa oli siellä liikaa. Aikaa oli sairaalloisen paljon. Se kummitteli kaikkialla. Aika ei valunut pois niin kuin olisi pitänyt. Sillä ei ollut paikkaa, minne mennä, ei ollut nykymaailmaa, joka olisi hoputtanut sitä jatkamaan matkaa. Aika kerääntyi sinne kuin musta vesi rannan marskimaalle ja jäi samalla tavalla ummehtumaan.

Kirjassa on paljon kiinnostavia elementtejä, joista odottaa heti tarinan alusta alkaen paljon. On luotaantyöntävä ranta, jonka yhdellä laidalla seisoo vanha eläintentäyttäjän talo, joka toimii seurueen majapaikkana ja toisella laidalla vuoroveden vahtima karu saari ja talo, jossa tarinoiden mukaan kummittelee noitana pidetty Alice Percy. On seurue, johon kuuluu toinen toistaan erikoisempia persoonia, joiden välillä on ristiriitoja ja salaisuuksia. On perinteitä, lähes rituaalin omaisia tapoja, joita varsinkin Smithin perheen äiti haluaa noudattaa viimeiseen asti. On uhkaavalta vaikuttavia miehiä ja outoja ääniä metsässä. On salaperäinen tyttö auton takapenkillä ja on tapahtuma, jonka Tonto, tarinan kertoja, haluaisi jäävän salaisuudeksi.

Valitettavasti tarina ei kuitenkaan missään vaiheessa lähde lentoon. Hetkittäin tarina tuo miljöönsä ja tunnelmansa puolesta mieleen Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut -romaanin, mutta mysteeri antaa odottaa itseään. Mooringsiin majoittuneen seurueen keskinäisiä suhteita on kiinnostava seurata ja odottaa milloin tilanne räjähtää käsiin ja kuka saa ensimmäisenä tarpeekseen. Veljesten Tonton ja Hannyn suhde on hieno ja surullinen, mutta se ei oikein riitä saamaan minua ihastumaan kirjaan. Äiti-Smith on pakkomielteisessä ja kiihkomielisessä uskossaan lähes pelottava hahmo ja hänen käytöksensä tuo tarinaan oman painostavan vivahteensa.

Kirjassa siis on aineksia ja yritystä vaikka kuinka paljon, mutta jotain jää puuttumaan. Silti Hylätty ranta koukuttaa, on pakko lukea mitä vielä on luvassa, miten eri juonenpätkät liittyvät yhteen. Tarinassa vihjataan jatkuvasti johonkin kamalaan, mutta kamaluus on lopulta kovin sekavan tapahtumaketjun lopputulos. Mitä tässä oikein tapahtui?

Pidin Loneyn tunnelmasta ja ajoittain kieli oli upeaa, mutta lopulta jäin haahuilemaan rannalle sumun keskelle.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Pimeä tuli alas kukkulan rinnettä hiljaa kuin valtavan petolinnun varjo, ohi Mooringsin, suon poikki, rannan yli ja ulos merelle, kunnes jäljelle jäi vain samea oranssi kajastus taivaanrannassa Englannin viimeisen valon haipuessa pois.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Ehdokkaani Blogistanian vuoden 2016 parhaiksi kirjoiksi



On taas aika äänestää viime vuoden parhaita kirjoja. Jokainen äänestykseen osallistuva bloggaaja julkaisee omat pisteensä samanaikaisesti perjantaina 27.1.2017 klo 10.00 (ajastus, toimithan!), jonka jälkeen kunkin kilpailukategorian emännät laskevat annetut äänet ja tulokset julkaistaan emäntä/isäntäblogeissa 28.1.2017 klo 10.00. Äänestän tällä kertaa kolmessa kategoriassa, alla omat ehdokkaani pisteineen.




3 pistettä saa:
Minna Rytisalo: Lempi
Taidokas, hiottu ja huolella viimeistelty, ilman mitään vivahdetta laskelmoinnista tai kliinisyydestä. Tulvillaan tunnetta, rakkautta, vihaa, syyllisyyttä, ikävää, kateutta, kiitollisuutta. Kutakuinkin täydellinen kirja.

2 pistettä saa:
Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut
Lukeminen aiheutti useamman kerran vilunväristyksiä. Tiesin takakansitekstin perusteella odottaa jännittävää historiallista kartanoromaania, mutta hienoinen yliluonnollinen ote oli mukava lisä tarinaan.

1 pisteen saa:
Kaiho Nieminen: Ihmissuden kronikka
Niemisen kerronta on rikasta ja vahvaa. Hän kuvaa vanhoja tapoja, uskomuksia, elämää sekä luontoa kiinnostavasti ja todentuntuisesti.



 

3 pistettä saa:
Sarah Winman: Merenneidon vuosi
Merenneidon vuosi on kuin meren aalto. Se kiusoittelee, tulee lähelle ja karkaa välillä kauemmas ja kun heittäydyn varomattomaksi se ryöpsähtää kohti, päälle ja yli, vie mennessään. Tässä kirjassa on ripaus taikaa.

2 pistettä saa:
Anthony Doerr: Davidin uni
Davidin unesta tulee mieleen jäätävän kylmä ja äänetön pakkaspäivän ilta. Sekä kaunis, timanttien lailla kimaltava lähes näkymätön ohut pakkaslumisade, joka leijuu hitaasti ilmassa. Davidin uni ei kuitenkaan ole kylmä vaan lämmin, viipyilevä, unenomainen ja upea.





3 pistettä saa:
Ransom Riggs: Kolkko kaupunki (toinen romaani Neiti Peregrinen eriskummallisista lapsista)
Monenlaiset eriskummallisuudet kuten näkymättömyys, vatsasssa elävät mehiläiset, pyrokinesia, oudot eläinlajit ja silmukat eli eräänlaiset rinnakkaismaailmat kutkuttavat mielikuvitusta ja saavat ahmimaan sivun toisensa jälkeen.


tiistai 24. tammikuuta 2017

Ransom Riggs: Kolkko kaupunki



Ransom Riggs: Kolkko kaupunki
(toinen romaani Neiti Peregrinen eriskummallisista lapsista)
S&S, 2016
393 sivua
Suomentanut: Kaisa Kattelus
(Hollow City, 2014)
Luettu: 21.1.2017
Mistä: pyydetty arvostelukappale


Ehdin jo pelätä, että Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille -romaanin jatko-osaa ei suomenneta ollenkaan, mutta pelko oli turha. Vihdoinkin se on täällä!

Neiti Peregrinen silmukka ja samalla koko silmukassa asuneiden eriskummallisten lasten maailma sellaisena kuin he ovat siihen tottuneet on tuhottu. Jacob ja eriskummalliset lapset linnun hahmoon juuttunut Neiti Peregrine mukanaan pakenevat kalmiaita soutuveneellä Cairnholmin saarelta kohti Walesin rannikkoa. Seurueen on löydettävä uusi silmukka ja toinen ymbryne, joka voisi auttaa Alma Peregrineä muuttumaan takaisin ihmishahmoonsa ja johtamaan suojattinsa turvaan. Kalmiaat ovat kaapanneet ymbrynejä ympäri maata, joten näitä eriskummallisten johtohahmoja on vaikea löytää. Matkalla lapset ymmärtävät, että ei pelkästään heidän silmukkansa vaan koko eriskummallisten maailma on romahtamassa.

Ulkoasulla on tässä kirja(sarja)ssa yllättävän suuri merkitys. Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille julkaistiin kovakantisena ja se on esineenä todella komea ja tyylikäs. Kolkko kaupunki on kansikuvaa ja sivujen koristelua myöten yhtä onnistunut ja hieno kuin Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille, mutta pehmeäkantinen ja erilaiselle paperille painettu Kolkko kaupunki tuntuu valitettavasti edelliseen osaan verrattuna halvahkolta kopiolta eikä se ole esineenä yhtä houkutteleva. Vanhat valokuvat istuvat Kolkon kaupungin tarinaan yhtä hienosti kuin aloitusosaan, mutta ne ovat vähemmän eriskummallisia ja aiheuttavat vähemmän väristyksiä.

Onneksi eriskummallisten tarina jatkuu yhtä mahtavana kuin alkoikin. Monenlaiset eriskummallisuudet kuten näkymättömyys, vatsasssa elävät mehiläiset, pyrokinesia, oudot eläinlajit ja silmukat eli eräänlaiset rinnakkaismaailmat kutkuttavat mielikuvitusta ja saavat ahmimaan sivun toisensa jälkeen. Välillä tarinaa lukee kuin perinteistä seikkailukertomusta kunnes yhtäkkiä näkökulma ja maailma keikahtaa ympäri ja vastaan tulee, no, lisää kummallisuuksia.

"Meillä on muinainen sopimus, teidän väellä ja meikäläisillä. Me emme ole kovinkaan erilaisia. Hylkiöitä ja kulkijoita kaikki tyynni – riipumme maailman laitamilla."

Henkilöhahmot ovat persoonallisia. Jacobin sekä Neiti Peregrinen eriskummallisten lasten välille muodostuu mielenkiintoinen ristiriita sillä eriskummalliset lapset eivät itse asiassa ole ulkonäöstään huolimatta lapsia vaan osa heistä on jo kovin iäkkäitä, silmukassa aika nimittäin ei kulje samalla tavalla kuin normaalissa maailmassa. Tarina etenee vauhdikkaasti ja yllätyksiä riittää. Tarina on myös sidottu silmukoiden kautta tehtävien aikamatkojen myötä eri aikoihin, tapoihin ja historiallisiin tapahtumiin. Seuruetta uhkaakin kalmiaiden ja kuorioiden lisäksi myös aikojen vaarat kuten toisen maailmansodan pommitukset.

     Juoksimme, kunnes jalkojani poltti. Kunnes Olive ei pysynyt enää perässä ja Bronwyn joutui ottamaan hänet syliinsä. Pitkin katuja, joiden varsilla pimennetyt ikkunat tuijottivat meitä kuin luomettomat silmät. Ohi pommitetun kirjaston, josta pyrysi tuhkaa ja palavaa paperia. Halki pommitetun hautausmaan, josta jo unhoon painuneet lontoolaiset olivat kaivautuneet esiin ja paiskautuneet puihin virnuilemaan lahonneissa juhlavaatteissaan. Kiemuroille taipunut keinu kraatteriksi muuttuneessa puistossa. Kauhuja kauhujen perään, käsittämättömiä kauhuja, ja tuon tuosta pommikoneista putosi valoammuksia, jotka kirkastivat maiseman puhtaan valkoiseksi kuin tuhat salamavaloa. Kuin sanoen: Katsokaa. Katsokaa mitä me olemme tehneet.
     Todeksi tulleita painajaisia. Niin kuin kuoriot itsekin.
     Älä katso älä katso älä katso... 

Mutta edelleen, se tarina! Pidin tästä valtavasti. Eikä eriskummallisten matka lopu tähän, ainakaan mikäli lopusta voi jotain päätellä. Toivottavasti Jacobista ystävineen kuullaan vielä – ja pian (ei mitään paineita, Riggs)!


Sitaattikunniamaininnan saa (mainio esimerkki eriskummallisuuksista):

Vähän viisaampi ihminen ei välttämättä olisi noin vain ottanut räjähteitä mukaan matkalle, mutta me tunsimme olevamme heikoilla, ja kun sekä koira että emurahvi vannoivat, etteivät munat räjähtäisi jos käsittelisimme niitä varoen, me asetimme ne huolellisesti villapaitojen väliin Bronwynin arkkuun.