torstai 16. helmikuuta 2017

Stephen King: Herääminen

 


Stephen King: Herääminen
Tammi, 2015
368 sivua
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
(Revival, 2014)
Luettu: 12.2.2017
Mistä: oma ostos


King kuuluu ehdottomasti alkuvuoden(kin) lukemistooni eikä tämä vuosi tuonut poikkeusta (Kingiä tulee luettua muulloinkin, mutta jotenkin se vain kuuluu uuden lukuvuoden alkuun). Sitä paitsi Andrew Michael Hurleyn Hylätyn rannan takakakannessa oli Kingin suositus kyseiselle kirjalle, jos tämä ei ole suoranainen vihjaus tarttua seuraavaksi Kingin kirjaan niin mikä sitten?

On olemassa voimia.

Eräänä lokakuisena päivänä kuusivuotias Jamie Morton leikkii tinasotamiehillä kotitiensä laidalla kun hänen päälleen lankeaa varjo, joka tulee seuraamaan häntä koko hänen loppuelämänsä. Tuo varjo on Charles Jacobs, seurakunnan uusi pastori, jonka kanssa Jamie ystävystyy ja josta tulee pienen pojan idoli, kiitos ihmeiden, joita pastori hänelle näyttää. Muutaman vuoden kuluttua toinen lokakuinen päivä erottaa Jamien ja Jacobsin toisistaan, mutta ei lopullisesti. Kun he tapaavat uudelleen on Jamie kuilun reunalla tasapainotteleva narkomaani ja pastori on silmänkääntötemppuja Dan Jacobsin nimellä esittelevä uskonsa jättänyt helppoheikki ja vielä myöhemmin parantaja.

Kun mietin Charles Jacobsia – minun viidettä pyörääni, minun muutostekijääni, minun perivihollistani – en kestä ajatella, että hänen ilmaantumisellaan elämääni olisi mitään tekemistä sallimuksen kanssa. Se nimittäin merkitsisi, että kaikki nämä ikävät asiat, kaikki nämä hirveät asiat, oli tarkoitettu tapahtuviksi. Jos niin on, ei ole olemassa valoa, ja meidän uskomme on joutava illuusio. Jos niin on, elämme pimeässä kuin nisäkkäät koloissaan tai muurahaiset kekonsa uumenissa.
     Emmekä ole siellä yksin. 

Jacobsin kiinnostus sähköön ei ole vuosien saatossa kadonnut vaan se on kasvanut ja kehittynyt, muodostunut lähes pakkomielteeksi ja uudeksi uskonnoksi, kuten Jamie saa pian todeta. Jamie saa myös kokea omakohtaisesti, että jos joku näyttää liian hyvältä ollakseen totta se yleensä on sitä. Jacobs tekee edelleen ihmeitä, mutta jotkut ihmeet olisi hyvä jättää näkemättä ja kokematta...

Paranemisella on hintansa.

Kirjapolku edellisen lukemani Hurleyn kirjan ja Kingin kirjan välillä oli vielä leveämpi kuin kuvittelin, sillä tarinoissa on paljon yhtäläisyyksiä. On vanha pappi, joka on kuollut ja seurakuntaan astuu uusi nuori pappi edellisen tilalle, parannetaan mykkää tai puhekykynsä menettänyttä poikaa, on uskonto ja sen vahvuuden koettelu, riippuvuuksia ja suuressa osassa myös parantaminen sekä pakkomielteet. Sattumaa? Ehkä, mutta voisi tässä asetelmassa nähdä halutessaan kirjassakin nähtävää sattuman ja sallimuksen kädenvääntöä.

Aluksi nämä kahden kirjan yhtäläisyydet (ai niin, molemmat romaanit ovat myös luokiteltavissa samaan kauhugenreen) tekivät lukemisesta hankalaa, tuntui kuin olisin lukenut sarjaa. Onneksi King saatteli minut taas turvalliselle tielle, peremmälle tarinan syövereihin ja edellinen lukukokemus jäi jonnekin taustalle.

Jamien ja Jacobsin kohtaloiden kietoutumista yhteen oli nautinto seurata, samoin sitä miten lapsuuden idolin yltä karisee kultapöly kun aika kuluu ja ihmiset muuttuvat. Tunnelma yltyy välillä vallan sähköiseksi (hah!) ja King heittää yhtäkkiä arkiseen kuvaukseen kamalia, arjen kanssa sekoittuvia hyytäviä painajaisia, kurkistuksia pahuuden puolelle. Kun nämä pimeät pelon hetket yhdistyvät huvipuistotunnelmaan on tunnelma mukavan ristiriitainen, ilo ja kauhu tasapainottelevat. Lopussa odottaa vielä isompi paha, joka ei kuitenkaan yllä Kingin parhaimpiin loppuhuipennuksiin. Vaikka tarina ei ole parasta Kingiä on se parempi kuin moni muu keskivertohyvä kirja.

Kingillä on taito saada lukija näkemään vanhat, tutut ja turvalliset asiat uudessa valossa. Ehkä nyt kierrän tivolien ja messujen erikoisemmat näytteilleasettajat kaukaa, ainakin jos heillä on jotain tekemistä sähkön, valokuvauksen tai ihmeparannuksien kanssa. Kirjassa muuten tarjotaan opastusta seuraavalle kirjapolulle, Jacobs mainitsee Jamielle työskennelleensä Joyland -nimisessä huvipuistossa ja seuraavaksi King-lukuvuorossa olisi juurikin Tervetuloa Joylandiin. Ehkä tapaan siellä tuttuja...


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän oli siluetti, joka peitti iltapäiväauringon kullankeltaisen valon – elävä auringonpimennys.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta



Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta
WSOY, 2016
427 sivua
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää
(The Loney, 2014)
Luettu: 1.2.2017
Mistä: kirjastosta


Hylätty ranta kiinnitti huomioni kiinnostavalla kannellaan ja salaperäisyyttä huokuvalla kuvauksellaan. Kieltämättä myös ikisuosikkini Stephen Kingin kehut takakannessa lupailivat hyvää lukukokemusta.

Loneyn karu ja tuulinen lahti on kaikkea muuta kuin unelmien lomakohde, mutta sinne isä Wilfred ja hänen pieni, mutta uskollinen osa seurakuntaansa on matkustanut aina pääsiäisenä. Hengellisen matkan tarkoituksena on hiljentyminen ja rukoilu, mutta Smithin perheellä on matkalle vielä henkilökohtaisempi päämäärä, parantaa heidän vanhempi poikansa Hanny mykkyydestä. Isä Wilfredin kuoleman jälkeen Loneyn retki on ollut tauolla, mutta kun isä Bernard saapuu seurakuntaan päätetään retki ottaa uudelleen ohjelmaan. Seurue matkustaa jälleen rannikolle kylmänkosteaan Mooringsin taloon ja valmistautuu pääsiäisen viettoon. Tonto ja hänen isoveljensä Hanny viettävät vapaa-aikaansa kuljeskelemalla rannan tuntumassa sotaleikkejä leikkien, kunnes ylittävät vanhat rajansa ja menevät hiekan yli Coldbarrown saarelle....

     Ajattelin usein, että aikaa oli siellä liikaa. Aikaa oli sairaalloisen paljon. Se kummitteli kaikkialla. Aika ei valunut pois niin kuin olisi pitänyt. Sillä ei ollut paikkaa, minne mennä, ei ollut nykymaailmaa, joka olisi hoputtanut sitä jatkamaan matkaa. Aika kerääntyi sinne kuin musta vesi rannan marskimaalle ja jäi samalla tavalla ummehtumaan.

Kirjassa on paljon kiinnostavia elementtejä, joista odottaa heti tarinan alusta alkaen paljon. On luotaantyöntävä ranta, jonka yhdellä laidalla seisoo vanha eläintentäyttäjän talo, joka toimii seurueen majapaikkana ja toisella laidalla vuoroveden vahtima karu saari ja talo, jossa tarinoiden mukaan kummittelee noitana pidetty Alice Percy. On seurue, johon kuuluu toinen toistaan erikoisempia persoonia, joiden välillä on ristiriitoja ja salaisuuksia. On perinteitä, lähes rituaalin omaisia tapoja, joita varsinkin Smithin perheen äiti haluaa noudattaa viimeiseen asti. On uhkaavalta vaikuttavia miehiä ja outoja ääniä metsässä. On salaperäinen tyttö auton takapenkillä ja on tapahtuma, jonka Tonto, tarinan kertoja, haluaisi jäävän salaisuudeksi.

Valitettavasti tarina ei kuitenkaan missään vaiheessa lähde lentoon. Hetkittäin tarina tuo miljöönsä ja tunnelmansa puolesta mieleen Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut -romaanin, mutta mysteeri antaa odottaa itseään. Mooringsiin majoittuneen seurueen keskinäisiä suhteita on kiinnostava seurata ja odottaa milloin tilanne räjähtää käsiin ja kuka saa ensimmäisenä tarpeekseen. Veljesten Tonton ja Hannyn suhde on hieno ja surullinen, mutta se ei oikein riitä saamaan minua ihastumaan kirjaan. Äiti-Smith on pakkomielteisessä ja kiihkomielisessä uskossaan lähes pelottava hahmo ja hänen käytöksensä tuo tarinaan oman painostavan vivahteensa.

Kirjassa siis on aineksia ja yritystä vaikka kuinka paljon, mutta jotain jää puuttumaan. Silti Hylätty ranta koukuttaa, on pakko lukea mitä vielä on luvassa, miten eri juonenpätkät liittyvät yhteen. Tarinassa vihjataan jatkuvasti johonkin kamalaan, mutta kamaluus on lopulta kovin sekavan tapahtumaketjun lopputulos. Mitä tässä oikein tapahtui?

Pidin Loneyn tunnelmasta ja ajoittain kieli oli upeaa, mutta lopulta jäin haahuilemaan rannalle sumun keskelle.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Pimeä tuli alas kukkulan rinnettä hiljaa kuin valtavan petolinnun varjo, ohi Mooringsin, suon poikki, rannan yli ja ulos merelle, kunnes jäljelle jäi vain samea oranssi kajastus taivaanrannassa Englannin viimeisen valon haipuessa pois.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Ehdokkaani Blogistanian vuoden 2016 parhaiksi kirjoiksi



On taas aika äänestää viime vuoden parhaita kirjoja. Jokainen äänestykseen osallistuva bloggaaja julkaisee omat pisteensä samanaikaisesti perjantaina 27.1.2017 klo 10.00 (ajastus, toimithan!), jonka jälkeen kunkin kilpailukategorian emännät laskevat annetut äänet ja tulokset julkaistaan emäntä/isäntäblogeissa 28.1.2017 klo 10.00. Äänestän tällä kertaa kolmessa kategoriassa, alla omat ehdokkaani pisteineen.




3 pistettä saa:
Minna Rytisalo: Lempi
Taidokas, hiottu ja huolella viimeistelty, ilman mitään vivahdetta laskelmoinnista tai kliinisyydestä. Tulvillaan tunnetta, rakkautta, vihaa, syyllisyyttä, ikävää, kateutta, kiitollisuutta. Kutakuinkin täydellinen kirja.

2 pistettä saa:
Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut
Lukeminen aiheutti useamman kerran vilunväristyksiä. Tiesin takakansitekstin perusteella odottaa jännittävää historiallista kartanoromaania, mutta hienoinen yliluonnollinen ote oli mukava lisä tarinaan.

1 pisteen saa:
Kaiho Nieminen: Ihmissuden kronikka
Niemisen kerronta on rikasta ja vahvaa. Hän kuvaa vanhoja tapoja, uskomuksia, elämää sekä luontoa kiinnostavasti ja todentuntuisesti.



 

3 pistettä saa:
Sarah Winman: Merenneidon vuosi
Merenneidon vuosi on kuin meren aalto. Se kiusoittelee, tulee lähelle ja karkaa välillä kauemmas ja kun heittäydyn varomattomaksi se ryöpsähtää kohti, päälle ja yli, vie mennessään. Tässä kirjassa on ripaus taikaa.

2 pistettä saa:
Anthony Doerr: Davidin uni
Davidin unesta tulee mieleen jäätävän kylmä ja äänetön pakkaspäivän ilta. Sekä kaunis, timanttien lailla kimaltava lähes näkymätön ohut pakkaslumisade, joka leijuu hitaasti ilmassa. Davidin uni ei kuitenkaan ole kylmä vaan lämmin, viipyilevä, unenomainen ja upea.





3 pistettä saa:
Ransom Riggs: Kolkko kaupunki (toinen romaani Neiti Peregrinen eriskummallisista lapsista)
Monenlaiset eriskummallisuudet kuten näkymättömyys, vatsasssa elävät mehiläiset, pyrokinesia, oudot eläinlajit ja silmukat eli eräänlaiset rinnakkaismaailmat kutkuttavat mielikuvitusta ja saavat ahmimaan sivun toisensa jälkeen.


tiistai 24. tammikuuta 2017

Ransom Riggs: Kolkko kaupunki



Ransom Riggs: Kolkko kaupunki
(toinen romaani Neiti Peregrinen eriskummallisista lapsista)
S&S, 2016
393 sivua
Suomentanut: Kaisa Kattelus
(Hollow City, 2014)
Luettu: 21.1.2017
Mistä: pyydetty arvostelukappale


Ehdin jo pelätä, että Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille -romaanin jatko-osaa ei suomenneta ollenkaan, mutta pelko oli turha. Vihdoinkin se on täällä!

Neiti Peregrinen silmukka ja samalla koko silmukassa asuneiden eriskummallisten lasten maailma sellaisena kuin he ovat siihen tottuneet on tuhottu. Jacob ja eriskummalliset lapset linnun hahmoon juuttunut Neiti Peregrine mukanaan pakenevat kalmiaita soutuveneellä Cairnholmin saarelta kohti Walesin rannikkoa. Seurueen on löydettävä uusi silmukka ja toinen ymbryne, joka voisi auttaa Alma Peregrineä muuttumaan takaisin ihmishahmoonsa ja johtamaan suojattinsa turvaan. Kalmiaat ovat kaapanneet ymbrynejä ympäri maata, joten näitä eriskummallisten johtohahmoja on vaikea löytää. Matkalla lapset ymmärtävät, että ei pelkästään heidän silmukkansa vaan koko eriskummallisten maailma on romahtamassa.

Ulkoasulla on tässä kirja(sarja)ssa yllättävän suuri merkitys. Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille julkaistiin kovakantisena ja se on esineenä todella komea ja tyylikäs. Kolkko kaupunki on kansikuvaa ja sivujen koristelua myöten yhtä onnistunut ja hieno kuin Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille, mutta pehmeäkantinen ja erilaiselle paperille painettu Kolkko kaupunki tuntuu valitettavasti edelliseen osaan verrattuna halvahkolta kopiolta eikä se ole esineenä yhtä houkutteleva. Vanhat valokuvat istuvat Kolkon kaupungin tarinaan yhtä hienosti kuin aloitusosaan, mutta ne ovat vähemmän eriskummallisia ja aiheuttavat vähemmän väristyksiä.

Onneksi eriskummallisten tarina jatkuu yhtä mahtavana kuin alkoikin. Monenlaiset eriskummallisuudet kuten näkymättömyys, vatsasssa elävät mehiläiset, pyrokinesia, oudot eläinlajit ja silmukat eli eräänlaiset rinnakkaismaailmat kutkuttavat mielikuvitusta ja saavat ahmimaan sivun toisensa jälkeen. Välillä tarinaa lukee kuin perinteistä seikkailukertomusta kunnes yhtäkkiä näkökulma ja maailma keikahtaa ympäri ja vastaan tulee, no, lisää kummallisuuksia.

"Meillä on muinainen sopimus, teidän väellä ja meikäläisillä. Me emme ole kovinkaan erilaisia. Hylkiöitä ja kulkijoita kaikki tyynni – riipumme maailman laitamilla."

Henkilöhahmot ovat persoonallisia. Jacobin sekä Neiti Peregrinen eriskummallisten lasten välille muodostuu mielenkiintoinen ristiriita sillä eriskummalliset lapset eivät itse asiassa ole ulkonäöstään huolimatta lapsia vaan osa heistä on jo kovin iäkkäitä, silmukassa aika nimittäin ei kulje samalla tavalla kuin normaalissa maailmassa. Tarina etenee vauhdikkaasti ja yllätyksiä riittää. Tarina on myös sidottu silmukoiden kautta tehtävien aikamatkojen myötä eri aikoihin, tapoihin ja historiallisiin tapahtumiin. Seuruetta uhkaakin kalmiaiden ja kuorioiden lisäksi myös aikojen vaarat kuten toisen maailmansodan pommitukset.

     Juoksimme, kunnes jalkojani poltti. Kunnes Olive ei pysynyt enää perässä ja Bronwyn joutui ottamaan hänet syliinsä. Pitkin katuja, joiden varsilla pimennetyt ikkunat tuijottivat meitä kuin luomettomat silmät. Ohi pommitetun kirjaston, josta pyrysi tuhkaa ja palavaa paperia. Halki pommitetun hautausmaan, josta jo unhoon painuneet lontoolaiset olivat kaivautuneet esiin ja paiskautuneet puihin virnuilemaan lahonneissa juhlavaatteissaan. Kiemuroille taipunut keinu kraatteriksi muuttuneessa puistossa. Kauhuja kauhujen perään, käsittämättömiä kauhuja, ja tuon tuosta pommikoneista putosi valoammuksia, jotka kirkastivat maiseman puhtaan valkoiseksi kuin tuhat salamavaloa. Kuin sanoen: Katsokaa. Katsokaa mitä me olemme tehneet.
     Todeksi tulleita painajaisia. Niin kuin kuoriot itsekin.
     Älä katso älä katso älä katso... 

Mutta edelleen, se tarina! Pidin tästä valtavasti. Eikä eriskummallisten matka lopu tähän, ainakaan mikäli lopusta voi jotain päätellä. Toivottavasti Jacobista ystävineen kuullaan vielä – ja pian (ei mitään paineita, Riggs)!


Sitaattikunniamaininnan saa (mainio esimerkki eriskummallisuuksista):

Vähän viisaampi ihminen ei välttämättä olisi noin vain ottanut räjähteitä mukaan matkalle, mutta me tunsimme olevamme heikoilla, ja kun sekä koira että emurahvi vannoivat, etteivät munat räjähtäisi jos käsittelisimme niitä varoen, me asetimme ne huolellisesti villapaitojen väliin Bronwynin arkkuun.

tiistai 17. tammikuuta 2017

Anthony Doerr: Davidin uni



Anthony Doerr: Davidin uni
WSOY, 2016
427 sivua
Suomentanut: Hanna Tarkka
(About Grace, 2004)
Luettu: 14.1.2017
Mistä: lahja


Jännä juttu miten jotkut kirjat käväisevät mielessä, sitä ajattelee, että tämän voisin joskus lukea ja sitten sen vain unohtaa kun taas jotkut kirjat eivät päästä ohi, ne hyppäävät elämääsi ihan kuin väkisin. Jälkimmäinen kävi Davidin unen kanssa. Vilkaisin kirjaa kirjastossa ohimennen, kävin kiertelemässä hyllyvälejä ja palasin lainaamaan kirjan kun lumihiutaleet eivät jättäneet rauhaan. En ehtinyt aloittaa kirjaa kun sain sen vielä joululahjaksi. Ihan kuin joku kirjajumala olisi varmistanut, että tätä et jätä lukematta! Palautin kirjaston kirjan ja nostin oman lahjakirjani lukupinon päällimmäiseksi.

David Winkler on nähnyt koko elämänsä unia, ihan kuin kuka tahansa meistä. Osa ihan tavallisia, arkipäiväisiä, hullunkurisia, tylsiä ja järjettömiä unia, mutta osa unista on erilaisia. Nämä unet tuntuvat elävämmiltä, terävämmiltä ja enteellisiltä. Ja sitten unessa nähdyt asiat tapahtuvat Davidin silmien edessä. Kun sama uni toistuu tarpeeksi monta kertaa on sen enteellisyyteen helppo uskoa. Mutta tuleeko uni todeksi siksi, että David uskoo siihen, elää sen itse todeksi, vai siksi, että kohtalo sanelee niin? Voiko unen toteutumista estää? Entä jos vaakalaudalla on rakkaus, perhe, jonkun elämä? Voiko uniaan paeta ja voiko pakomatkalta palata?

Hänen nimensä oli David Winkler, ja hän oli viidenkymmenenyhdeksän. Oli ensimmäinen kerta kahteenkymmeneenviiteen vuoteen, kun hän matkustaisi kotiin – jos sitä vielä kodiksi voisi sanoa. Hän oli ollut isä, aviomies ja hydrologi. Enää hän ei ollut varma, oliko hän mitään näistä.

Toistuvien painajaisten sekä sitä seuranneen unettomuuden ja harhaisten horroshetkien jälkeen David tekee ratkaisun, jonka seurauksia hän kantaa mukanaan vuosikaudet. Elämä vai unet? kuljettaa Davidia Alaskan Anchoragesta Ohion Clevelandiin sekä Itä-Karibialle Saint Vincentille ja Grenadiineille. Kun yksi tärkeä ovi suljetaan Davidin edestä hän ei näe muuta mahdollisuutta kuin jatkaa eteenpäin. Menneisyys ja sen erit vaihtoehdot eivät kuitenkaan jätä häntä rauhaan ja lopulta David palaa osin muuttuneena, osin samanlaisena takaisin sinne, mistä uni hänet aikanaan karkotti, selvittämään mitä oikein tapahtui.

Vaikka tarina kulkee useassa ajassa ja paikassa tuntuu vesi ja unet eräänlaiselta ankkurilta, joka pitää lukijan tarinassa. Vedessä, tuossa muuttuvassa, mutta silti tietyllä tapaa kiertokulkunsa vuoksi ikuisessa elementissä on paljon symboliikkaa ja se kulkee tarinassa mukana eri muodoissa, joki, meri, kyyneleet, höyry, lumi, jää...

     Kuukauden puolivälissä alkoi jäätyvän Yukonin ääni – syvä, metallinen kumu, kuin lähimmän kukkulan takana olisi joku Goljat heilutellut valtavaa peltiä – kuulua kaikkialla, se toistui kaikuna rinteillä ja hakeutui sitten näkymättömiin onkaloihin vain kimmotakseen hetkeä myöhemmin spiraaleina takaisin, niin että ilmassa kuului alituinen aavemainen, mihinkään ankkuroimaton ääni, jonka synnytti veden muuttuminen jääksi.

Pidin valtavasti kirjan henkilöistä ja heidän välisistään kemioista. David on mielenkiintoinen päähenkilö, jonka omistautuminen hänelle tärkeisiin asioihin ja henkilöihin kääntyy välillä lähes pakkomielteenomaiseksi toiminnaksi. Nautin Doerrin taidosta luoda lukijan silmien eteen kauniita, erityisesti säähän ja luonnon havainnointiin liittyviä kuvia. Miten kauniisti lumea ja jääkiteitä voikaan kuvata. Kirjan sivuille kertyi valtava määrä tarralappuja muistettaviin kohtiin.

Davidin unesta tulee mieleen jäätävän kylmä ja äänetön pakkaspäivän ilta. Sekä kaunis, timanttien lailla kimaltava lähes näkymätön ohut pakkaslumisade, joka leijuu hitaasti ilmassa. Davidin uni ei kuitenkaan ole kylmä vaan lämmin, viipyilevä, unenomainen ja upea. Sitä ei voi ahmia nopeasti vaan se pitää nauttia hitaasti, antaa tarinan leijailla ja kuljettaa.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Toivo voi olla hyvin vaarallista, mutta ilman sitä elämä olisi kovin karua. Jopa mahdotonta.

Ja:

Kun hän heräsi, päivä oli hänen, kaikkine minuutteineen.


Sekä:

Siellä taivas oli taikurin valtava noidankattila, jossa hautui ihmeitä tunti toisensa jälkeen.
 

Kirjallinen maailmanvalloitus: Saint Vincent ja Grenadiinit

tiistai 10. tammikuuta 2017

Arman Alizad & Kauko Röyhkä: Armanin maailma

 


Arman Alizad & Kauko Röyhkä: Armanin maailma
Kuvat: Juha Metso, Arman Alizad, Tuukka Tiensuu, Jan-Niclas Jansson
Docendo, 2014
154 sivua
Luettu: 3.1.2017
Mistä: kirjastosta (Elisa Kirjan e-kirja)


Tervetuloa uusi kirjavuosi 2017! Se alkaa osaltani Armanin maailmalla, jonka lainasin kirjastosta e-kirjana ja luin puhelimella. Mahtavaa, että kirjastosta saa myös e-kirjoja, mutta 10 päivän laina-aika on vain aivan liian lyhyt. Tämä kirja tuli ahmaistua nopeasti, mutta paksumpia tai vähemmän vetäviä kirjoja ajatellen laina-aika loppuu kesken.

Armanin maailma kertoo Arman Alizadin tarinan 1970-luvun Iranista Yhdysvaltain kautta Suomeen,  skeittirampeilta tanssijaksi, muotimaailmaan räätäliksi ja lopulta monipuoliseksi tv-persoonaksi. Alizad on toimittaja, tuottaja ja juontaja, joka tunnetaan Suomen lisäksi myös ulkomailla. Työt ovat vieneet häntä ympäri maailmaa mm. Kamputseaan, Etelä-Koreaan, Etiopiaan, Venäjälle sekä Pohjois-Siperiaan ja esimerkiksi hänen Kill Arman -ohjelmansa on esitetty 130 maassa.

Armanin maailmassa Alizad kertoo taustoistaan, perheestään, sopeutumisestaan ensin Amerikkaan ja sitten Suomeen, opiskelustaan, armeija-ajastaan ja työstään. Alizadin työprojektit, varsinkin hänen ohjelmansa Kill Arman sekä Arman ja Viimeinen ristiretki saavat paljon näkyvyyttä kirjassa ja iso osa kirjan jutuista olikin minulle ennestään tuttuja hänen tv-ohjelmistaan. Alizadin mukaansatempaavaa tarinointia oli mukava lukea, mutta kaipasin mukaan enemmän sellaisia juttuja, joita ei ole nähty tv:ssä.

Mun bestmanilta kysyttiin yhdessä Umayya Abu-Hannan tekemässä haastattelussa, millainen se Arman on? Se sanoi, että silloin kun Arman innostuu jostakin jutusta, niin se lähtee siihen täysillä mukaan ja uhraa sille kaiken. Mutta jos se ei ole kiinnostunut jostakin asiasta, niin sä et saa sitä tekemään sitä vaikka uhkaisit ampua. Musta se on hyvä kuvaus mun persoonasta.

Alizadin kerronta on rehellistä ja suoraa. Hän pistää itsensä likoon, suhtautuu työhönsä intohimolla ja miettii ohjelmiaan siitä näkökulmasta mitä itse haluaisi tv:stä katsoa sen sijaan, että tekisi sitä mistä saa suurimmat rahasummat tai menisi sieltä missä aita on matalin. Alizadin valloittava ja vakuuttava karisma on yhtä vahvasti läsnä kirjassa kuin hänen tv-ohjelmissaan, mutta hän ei ota kaikkea kunniaa töistään itselleen. Hän mm. kehuu useaan otteeseen aisapariaan, kuvaaja Tuukka Tiensuuta, jonka kanssa hän on ollut monessa vaikeassa paikassa kuten 50 asteen pakkasessa Pohjois-Siperiassa tai tuijottamassa konekiväärin piippuun jengialueella Brasilian favelassa. Kiitokset saa myös Jan-Niclas Jansson, joka on ollut mukana osalla matkoista tuuraamassa Tiensuuta.

Mä olisin monesti ollut valmis luovuttamaan ja lähtemään, mutta Tuukka on aina sanonut että turpa kiinni, nyt kuvataan.

Kirjassa on jonkin verran toistoa ja ehkä hieman itsestään selviä tai kuluneita elämänviisauksia (tee töitä unelmiesi eteen, uskalla tehdä virheitä jne) sekä sosiaalisten medioiden (Facebook, Twitter, Instagram) pikakertausta, mutta vastapainoksi paljon kiinnostavaa tarinointia, eläytymistä, maailman epäkohtien esittelyä, ajattelemaan herättelyä ja tyylikkäitä kuvia. Pidän kovasti Alizadin töistä ja tämä on hyvä lisä niiden jatkoksi. Hieno kirja!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kyokushinkaratekat sanovat aina toisilleen "osu". Se tarkoittaa sietämistä ja sisua, kunnioitusta, kiitosta, hyvästiä, päivää. Siinä sanassa on kaikki.

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Kirjavuosi 2016 - kooste



Mitä tulikaan luettua vuoden 2016 aikana? On siis perinteisen kirjavuosikoosteen aika. Ensin lukulukuja:
  • 46 luettua kirjaa (tosin yhden kirjan luin kahdesti peräkkäin eli tavallaan 47 luettua). Tavoitteeksi olin merkinnyt 50 kirjaa.
  • 18 kotimaista, 28 ulkomaista kirjaa.
  • Sukupuolijakauma kirjan tekijöissä 19 naista, 31 miestä (muutamassa kirjassa useampi tekijä), yhden kirjan kohdalla kirjailijan sukupuoli on epäselvä, sillä Neiti Etsiviä on Carolyn Keene -salanimen takana kirjoittanut sekä naiset että miehet.
  • 37 fiktiota, 4 faktaa ja 5 siltä väliltä (Kalle Päätalon, Hannu Väisäsen ja Santeri Ivalon kirjat, jotka enemmän tai vähemmän perustuvat todellisuuteen/todellisiin henkilöihin).
  • 26 kirjastosta, 7 omaa ostosta, 2 kirjaston kierrätyskärrystä, 4 pyydetty arvostelukappaleena, 1 ennakkokappale kustantajalta, 4 lahjaa, 1 kirjaostoksen kylkiäinen (kirjan ja ruusun päivänä), 1 lainattu muualta kuin kirjastosta.
  • Uutuuksia eli vuonna 2016 julkaistuja 10.
  • Minulle uusia kirjailijoita 27 kuten esimerkiksi Kirsi Alaniva, Jennifer Clement, David Duchovny, Anssi Kela, Erkka Mykkänen, Kaiho Nieminen, Tiina Raevaara, Minna Rytisalo ja Matti Rämö. 

Kirjojen jättäminen kesken on ollut minulle todella vaikeaa, mutta ehkä alan oppia siihen, että aina kirja ei vain toimi tai ainakin lukuhetki on väärä. Nämä kirjat jäivät kesken:
  • Markku Sadelehto (toim.): Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia. Hyydyin alkumetreille, en jaksanut pysyä ensimmäisen tarinan jahtiseurueen matkassa vaan ajatukset karkailivat minne sattuu. Varmasti hyvä kokoelma, mutta nyt oli ehdottomasti väärä aika tälle. 
  • Hitomi Kanehara: Käärmeitä ja lävistyksiä. Uskottavuus oli koetuksella. Ensin kuvataan kuinka lävistysliikkeen tyypillä on kasvot lävistetty niin, että ilmeet ei erotu ja heti sen jälkeen samaisella tyypillä on jos minkälaista ilmettä. Ei näin! Lisäksi lävistysliikkeessä tehtiin lävistyksiä "korvakorupyssyllä" neulan sijasta. Alkoi ärsyttää niin kovasti, että jätin kirjan kesken vaikka se olisi ollut kovin ohut.
  • Markus Kajo: Kettusen kootut. Hauskoja juttuja, mutta kun lyhyitä noin sivun mittaisia juttuja jatkuu pitkästi yli 400 sivua alkaa hauskuus tulla korvista ulos. Ehkä jos lukisi yhden jutun päivässä, mutta katsoin paremmaksi hakea hauskuuteni muualta ja palautin kirjan kirjastoon.
 
Lukuhaasteitakin mahtui jonkin verran vuoteen 2016:
  • Kirjallinen maailmanvalloitukseni vei minut Mexicoon, Ecuadoriin ja Libyaan. Kirjallinen matkailu jatkuu edelleen, tällä hetkellä olen lukenut kirjoja vasta 24/223 maasta (haastekarttakin meni rikki, pitäisi tutkia koodia).
  • Osallistuin kolmatta kertaa Karo Hämäläisen ideoimaan marraskuun lukuhaasteeseen ja sain kuukauden lukusaldoksi 1728 sivua.
  • Heinäkuussa aloitin Iin kirjaston lukuhaasteen, jonka sain päätökseen juuri ennen vuoden vaihtumista, haasteeseen luettiin 10 kirjaa eri aihealueista. 

Vuoden 2016 parhaimmaksi kirjaksi nousi Minna Rytisalon pakahduttava Lempi.


 http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2016/07/minna-rytisalo-lempi.html 


Vuoden 2016 hutiksi nousi Nina Hemmingssonin Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt. Sarjakuvan huumori ei lopulta osunut minuun. 


http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2016/07/nina-hemmingsson-mina-olen-sinun.html 


Lempin lisäksi vuoden 2016 top 10 -listalleni päätyi seuraavat teokset:


http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2016/10/stephen-king-hohto.html http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2016/11/roald-dahl-iso-kiltti-jatti.html 
http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2016/10/ozzy-osbourne-chris-ayres-mina-ozzy.html http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2016/01/stephen-king-pimea-yo-tahdeton-taivas.html http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2016/08/joanne-harris-riimut.html 
http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2016/01/russell-edwards-jari-louhelainen.html http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2016/09/kalle-paatalo-liekkeja-laulumailla.html http://villasukkakirjahyllyssa.blogspot.fi/2016/02/jennifer-clement-varastettujen.html


Top 10 -listalle oli tunkua, valinta oli yllättävän vaikea. Kolmaskin Kingin kirja olisi voinut tulla listalle, samoin useampi Päätalon kirja. Erikoismaininnan voisi antaa vielä takuuviihdyttäjälleni eli J. R. Wardin Mustan tikarin veljeskunta -sarjalle. Lukujärjestyksessäni on aina tilaa vampyyreille.

 

lauantai 31. joulukuuta 2016

Santeri Ivalo: Juho Vesainen



Santeri Ivalo: Juho Vesainen
Kuvittanut: Erkki Tanttu
WSOY, 1967 (1894)
261 sivua
Luettu: 25.12.2016
Mistä: kirjastosta


Iissä järjestettiin kesällä kotiseutupäivien yhteydessä Kirjailijoiden Ii -kiertokävely, jossa kierrettiin paikallisia kirjailijoihin/kirjoihin liittyviä paikkoja ja kuunneltiin niihin liittyviä otteita kirjoista. Yksi luetuista otteista oli Santeri Ivalon romaanista Juho Vesainen, johon päätin tutustua paremmin. Kirja saa kunnian päättää Iin kirjaston lukuhaasteen, jossa minulla oli suorittamatta vielä yksi kohta, 1. Kirja, joka liittyy Iihin.

Talonpoika Juho Vesainen palaa vastavihityn vaimonsa Annin kanssa Kemistä Annin kotiseudulta, jossa aviopari on viettänyt monen päivän mittaisia hääjuhlia. He ovat matkalla Juhon kotikylään Kiiminkiin, mutta perillä heitä odottaa savuavat rauniot ja osittain vielä liekeissä olevat talot. Vesainen joukkoineen lähtee jäljittämään Vienan Karjalasta tulleita vihollisia Iin kirkolle kosto mielessään. Kun he saapuvat kirkonkylään on siellä valloillaan kaaos.

 Aikaa kului, kului tunti, toista, ja se tuntui kirkkoon saarretuista tavattoman pitkältä. Yhä useampia liekkejä nähtiin jo leimuavan jokivarrella, ja ovensuussa välähteli vihollisten keihäitä tuon tuostakin. Turhaan koetteli vanha kirkkoherra lohduttaa ja rauhoittaa sanankuulijoitaan. Mieliala kävi joka hetki tuskallisemmaksi. He näkivät kotinsa palavan, ajattelivat siellä olevia vaimojaan ja lapsiaan eivätkä itse tienneet, mikä kohtalo heitä odotti, palaako kirkon sisään vai hukkuako vainolaisten keihäisiin.

Tästä käynnistyy koston kierre, jossa kaksi sotapäällikköä, Vesainen ja karjalaisten Ahma, ottavat mittaa toisistaan yhä uudelleen ja uudelleen, käyden vuorotellen tuhoamassa toistensa kyliä, keräten ryöstösaalista, tappaen asukkaita ja ottaen vankeja. Kumpikin vannoo kostoa kunnes toisesta henki lähtee.

Juho Vesainen on historiallinen romaani, joka pohjautuu osittain tositapahtumiin. Viljo Tarkiainen kertoo Ivalon romaanin jälkisanoissa kuinka Ivalo on ottanut 1500-luvun lopulla Iihin kuuluneessa Alakiimingin kylässä eläneen Pekka Vesaisen romaaninsa päähenkilöksi ja värittänyt Vesaisen tarinaa.

Ivalo on kuvannut romaaniinsa heimosotien aikaa, talonpoikien hätää vihollisen toistuvien hyökkäysten uhan alla, sitä kuinka Ruotsin vallalta on pyydetty apua ja kuinka koston kierre vain jatkui, aiheuttaen surua ja aina vain uutta vihaa molemmilla puolilla. Tarina etenee sujuvasti ja vauhdikkaasti, muutamat suvantopaikat kuten nuorten kisailu ja kosiskelu tai Lapin retkien ja verojen kannon kuvailu tasaavat tarinaa ja tuovat lisäväriä tapahtumiin. Tarina on kiinnostava ja uskottavalta tuntuva ajankuvaus menneistä ajoista ja kostosta.


Sitaattikunniamaininnan saa yksi hienoista luontokuvauksista:

Vähitellen sarasti talvinen päivä, vihdoin jo pilkisteli valon säteitä arkoina ja ujoina matalalta taivaanrannalta; ne kimmeltelivät kylminä ja kaukaisina, ikäänkuin harson läpi valaisten tuon äärettömän lakeuden, jonka ohkainen lumivaippa läikkyili kimaltelevina kiteinä.


Iin kirjaston lukuhaaste: 1. Kirja, joka liittyy Iihin


Vesaiselle on pystytetty Kalervo Kallion tekemä muistomerkki Iin kirkon viereen. Siinä kivinen Vesainen nyt puolustaa kirkkoa talvimaisemassa.




Tarkoituksenani oli suorittaa Iin kirjaston lukuhaaste vuoden 2016 loppuun mennessä, onnistuin! Tässä vielä listauksena haasteeseen lukemani kirjat:

1. Kirja, joka liittyy Iihin: Santeri Ivalo: Juho Vesainen
2. Kirja, joka on julkaistu vähintään 25 vuotta sitten: Kalle Päätalo: Liekkejä laulumailla
3. Kirja, joka on julkaistu syntymävuotenasi: Roald Dahl: Iso kiltti jätti
4. Jokin elämäkerta: Ozzy Osbourne & Chris Ayres: Minä, Ozzy
5. Kirja, jonka päähenkilö on maahanmuuttaja, pakolainen, turvapaikanhakija tms.: Laurent Gaudé: Eldorado
6. Kirja, jonka tapahtumapaikkana on jokin muu manner kuin Eurooppa tai Pohjois-Amerikka: Luis Sepúlveda: Vanha mies joka luki rakkausromaaneja
7. Kirja, jossa on enintään 200 sivua: Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut
8. Jonkin tunnetun suomalaisen kirjailijan uusin kirja: Mia Vänskä: Valkoinen aura
9. Kirja, jonka nimi on yksi sana: Minna Rytisalo: Lempi
10. Kirja, jonka olet lukenut lapsuudessasi: Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja kadonnut testamentti


 Hyvää uutta vuotta 2017!

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

J. R. Ward: Sitomaton rakastaja



J. R. Ward: Sitomaton rakastaja
(Mustan tikarin veljeskunta #5)
Basam Books, 2011
586 sivua
Suomentanut: Maria Sjövik
(Lover Unbound, 2007)
Luettu: 15.12.2016
Mistä: kirjastosta


Kaipasin joulukiireiden vastapainoksi kevyempää kirjallisuutta ja Mustan tikarin veljeskunta -sarja sopi tilanteeseen mainiosti. Joulutohinalta ei kuitenkaan jäänyt yli energiaa saati aikaa bloggaukseen asti, mutta ehkä tästä vielä jotain osaa sanoa näin joulun jälkeenkin, vaikka sarjan osat ja tapahtumat tuntuvat menevän päässäni iloisesti sekaisin...

Kammottavan lapsuuden jäljet vartalolla, hanskan verhoama hohtava kirous eli käsi, jonka kautta kulkee uhriin jonkinlainen valtava sähkölataus, sekavat tunteet toista veljeskunnan jäsentä kohtaan... Vishousilla olisi kestämistä jo vanhoissa ongelmissa, mutta 303. syntymäpäivänsä kynnyksellä Kirjurineitsyt ilmestyy kertomaan hänelle yllättävän tiedon V:n menneisyydestä sekä paljastamaan suunnitelmansa uroksen tulevaisuuden varalle. Ennen uuden tehtävänsä aloittamista Vishous haavoittuu taistelussa ja joutuu ihmisten sairaalan ensiapuun, traumaosaston päällikön tohtori Jane Whitcombin leikkauspöydälle. Mustan tikarin veljeskunta joutuu puuttumaan peliin ja useampi elämä tulee muuttumaan.

     Potilas veti syvään henkeä aivan omin voimin. Toisen kerran. Kolmannen. Sitten hänen pelottavat timanttisilmänsä kääntyivät katsomaan Janea, ja tämä rauhoittui aloilleen kuin potilas olisi hypnotisoinut hänet tekemään niin.
     Seurasi hetken hiljaisuus. Sitten mies, jonka hengen Jane oli juuri pelastanut, sanoi karskilla äänellä neljä sanaa, jotka muuttivat kaiken... muuttivat Janen eämän, muuttivat  hänen kohtalonsa.
     "Hän. Tulee. Minun. Mukaani."

Sitomaton rakastaja keskittyy enemmän veljeskunnan jäseniin, heidän puolisoihinsa ja arkeensa sekä veljeskunnan jäsenten kouluttamiin vampyyreihin kuin lessereihin. Toki myös noita vampyyrien vihollisia vilahtelee tarinassa, mutta vain sivuosassa, he eivät juurikaan pääse tällä kertaa ääneen. Sopii minulle, sillä vampyyreistä saa enemmän irti kuin heidän värittömistä ja hajutto- ei kun siis vauvatalkinhajuisista vihollisistaan lessereistä, jotka ovat ikään kuin yhtä erottamatonta massaa. 

Tarina kulkee osittain Toisella Puolella, Kirjurineitsyen ja hänen valittujensa ei-ajallisessa maailmassa, mikä tuo mukavaa vaihtelua, vaikkakin pidän enemmän "normaalista maailmasta". Uusi ihmishenkilö tohtori Whitcomb sujahtaa juoneen mukavasti, onpa Wardilla tarjota ainakin minut täysin yllättänyt juonenkäänne häneen liittyen. Muuten juoni seuraa aiemmista osista tuttua kaavaa, tarina keskittyy yhteen veljeksistä - tällä kertaa Vishousiin - muiden jäädessä taustalle, hänestä paljastetaan monenlaista ja tarinan mausteena on rakkautta, seksiä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Tarina pyörii vapaan tahdon, kohtalon ja sen määräytymisen ympärillä, mutta turhan syvälliseksi ei heittäydytä vaan kirjan voi lukea aivot narikkaan -periaatteella, puhtaana viihteenä. Viihteellisiä ovat myös monet ylilyövät kielikuvat kuten esimerkiksi seuraava: Jeparilla oli hullunkiilto silmissään kuin ainakin sellaisella, jonka tehosekoitin oli naksahtanut  soseasentoon. Selvä, ihan tällainen kuvailu ei itselläni tulisi ensimmäisenä mieleen... Ja kuten aiempien osien kohdalla on seksiin liittyvä kuvailu myös tässä välillä lähinnä huvittavaa. Kohottelin kulmiani  myös kohdalle, jossa Vishousin ihoa kuvataan päivettyneeksi. Jos kyseessä on päivänvaloa karttava vampyyri ei kyseinen sanavalinta ihan istu! Joka tapauksessa ah niin viihdyttävä (iso) välipala!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Rakkaus on uhrauksen arvoista, hän ajatteli huoneesta lähtiessään. Silloinkin, kun rakkaus ei ollut omaa.

lauantai 24. joulukuuta 2016

Taas toivotus hyvän joulun...



Kynttilät ja Raskasta joulua luomassa tunnelmaa. Vatsat täynnä kinkkua ja muita jouluruokia. Joulupukki kävi jo ennen kolmea, tätä lukutoukkaa hemmoteltiin kahdella kirjalla: J. K. Rowlingin, John Tiffanyn ja Jack Thornen Harry Potter ja kirottu lapsi sekä Anthony Doerrin Davidin uni, näistä jälkimmäinen päätynee joulukirjakseni. Suklaata, viiniä, juustoja, keksejä ja glögiä on varattuna illaksi, kunhan mahaan taas mahtuu jotain.

Rauhallista ja rentouttavaa joulua, kiitos kun olette seuranneet, lukeneet ja kommentoineet  ❤