18 helmikuuta 2024

J. K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset



 J. K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset
(Harry Potter #7)
Tammi, 2008
828 sivua
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
(Harry Potter and the Deathly Hallows, 2007)
Luettu: 3.12.2023
Mistä: oma ostos


Harry Potter täyttää heinäkuun viimeisenä päivänä seitsemäntoista vuotta ja hänestä tulee täysi-ikäinen. Samalla häntä suojanneet taiat raukeavat ja lordi Voldemortin sekä tämän kannattajien on helpompi päästä Harryn jäljille ja kimppuun. Harryn elämä on muuttumassa, hän lähtee Likusteritieltä, mutta ei palatakseen Tylypahkaan seitsemännelle lukukaudelle vaan lähteäkseen kohti tuntematonta, toteuttamaan rehtori Dumbledorelta saamaansa tehtävää. Kukistaakseen lordi Voldemortin Harryn, Ronin ja Hermionen on tuhottava loput hirnyrkit, lordi Voldemortin sielun palaset, mutta tehtävä ei ole helppo sillä he eivät tiedä mitä loput hirnyrkit ovat tai mistä ne löytyvät. Matkan varrella ystävykset kuulevat tarinan kuoleman varjeluksista ja joutuvat miettimään kummat ovat tärkeämpiä, kuoleman varjelukset vai hirnyrkit?

Kuoleman varjeluksissa mennään Taikaministeriön vallankaappauksen edetessä yhä synkempiin tunnelmiin. Uudet säännöt jästisyntyisten luetteloinnista ja velhojen verisäädystä, kyseenalaiset kuulustelukeinot sekä jästien katoamiset muistuttavat hyvin vahvasti toisen maailmansodan aikaisia tapahtumia ja vainoja. Velhomaailmassa on siis vallalla paljon pahuutta, mutta myös Voldemortin vastustajat pitävät pintansa eivätkä antaudu pimeän voimille. Taistelut kovenevat ja lopussa vastapuolten uskollisuus ja rohkeus punnitaan. Pidän siitä, että Rowling ei ole kirjoittanut mustavalkoista loppua, jossa kaikki hyvien puolella olevat selviävät ja vain paha saa palkkansa. Molemmat osapuolet kärsivät tappioita, mutta tarinassa näytetään myös, että ihmiset -tai velhot- voivat muuttua, pimeyden puoleltakin voi kääntyä pois.

Pidän kovasti pitkistä tarinoista, mutta suuri sivumäärä asettaa myös tiettyjä vaatimuksia sisällölle. Kuoleman varjeluksissa on hetkittäin turhaa joutokäyntiä, esimerkiksi Harryn, Ronin ja Hermionen piilossa Kalmanhanaukio 12:ssa viettämä aika tuntui jatkuvan pienen ikuisuuden. Pienellä tiivistämisellä tarina olisi vielä vetävämpi, tosin silloin olisi "vaarana", että tarina on luettava yhdellä istumalla. Harry Potter ja kuoleman varjelukset on loistava tarina ja hieno päätös sarjalle. Tosin ihan vielä Harrylle ja kumppaneille ei tarvitse sanoa hyvästejä sillä sarja on saanut jatkokseen vielä Harry Potter ja kirottu lapsi -näytelmän, josta on myös tehty kirja. Se odottaa vielä lukemistaan.


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Siunattu olento", Ron sanoi hellästi, "ja minä kun joskus haaveilin, että katkaisen siltä kaulan ja ripustan pään seinälle."

Helmet-lukuhaaste 2023: 15. Kirjan nimessä on ja-sana

30 tammikuuta 2024

Annie Lyons: Pommisuojan lukupiiri



Annie Lyons: Pommisuojan lukupiiri
Aula & Co, 2023
344 sivua
Suomentanut: Anna-Mari Raaska
(The Air Raid Book Club)
Luettu: 16.11.2023
Mistä: tarjottu arvostelukappale


On kulunut kaksi vuotta siitä kun Gertrude "Gertie" Binghamin rakas aviomies Harry menehtyi. Gertie on jatkanut heidän yhdessä perustamansa Binghamin kirjakaupan pitoa Hemingway-koira seuranaan, mutta elämä ei ole ennallaan, suru ja ikävä ovat jatkuvasti läsnä. Gertie kaipaa muutosta ja hän miettii jopa kirjakaupasta luopumista. Muutos tulee yllättäen Saksasta. Juutalaisperheiden lapsia lähetetään sodan jaloista turvaan muualle Eurooppaan ja yksi heistä, müncheniläisen Fischerin perheen teini-ikäinen tytär Hedy päätyy Lontoon laitamille Beechwoodiin Gertien luo. Kuinka 59-vuotiaan lapsettoman lesken ja 15-vuotiaan vieraaseen maahan matkustavan tytön yhteiselo alkaa sujua? Pääseekö Gertie vielä jaloilleen ja kuinka leviävä sota vaikuttaa kaikkeen?

Pommisuojan lukupiiri on moniulotteinen romaani. Se on hyvän mielen romaani ja kuin tehty  lukutoukille, yksi tapahtumapaikoista on kirjakauppa täynnä kirjoja, annetaan lukuvinkkejä ja osallistutaan lukupiiriin, lukujen alussa on kirjasitaatteja ja muutenkin tarina vilisee kirjaviittauksia, on ystävyyttä ja rakkautta. Samaan aikaan tarinassa on kuitenkin vakavampi, jopa surullinen puoli, menetetään rakkaita ja yritetään selviytyä menetyksistä, eletään sodan uhan alla ja lopulta sota vyöryy myös Lontooseen, on eripuraa ja epätoivoa. Tapahtumat ja ihmisten kohtalot koskettavat. Lukiessa takaraivossa kolkuttaa ajatus, että vaikka kirjan tapahtumat ajoittuvat menneisyyteen ja toiseen maailmansotaan niin tälläkin hetkellä Euroopassa soditaan. Lyonsin romaani onkin pelottavan ajankohtainen.

Mietin kirjan aloitettuani, että onkohan tarina makuuni liian romanttinen ja ennalta-arvattava, mutta onneksi ei. Lyons ei ole kuorruttanut tarinaansa liialla siirapilla ja hän tarjoilee juonessa myös yllätyksiä. Jotkut henkilöt ja tapahtumat jäävät hieman pinnallisiksi ja stereotyyppisiksi, mutta joukossa on myös helmiä, joten tasapaino säilyy. Pidin erityisesti Gertien ja Hedyn suhteen muodostumisen kuvauksesta sekä Billy Chambersista, Gertien naapurissa asuvasta pikkupojasta. 

Lyonsilla on taito pukea suuria asioita ja huomioita pieniin hetkiin, kuin sivusilmällä tehtyihin vilkaisuihin ja puolihuolimattomasti sanottuihin sivulauseisiin. Asioista ei tehdä suurta numeroa, mutta ne jäävät kuitenkin mieleen pyörimään, oli kyseessä sitten lapsen suusta kuultava tokaisu, jolla voikin olla tarkoitustaan syvempi merkitys tai Gertien kirjakauppaa pitävän Thomas-sedän idea käyttää Hitlerin Taisteluni-kirjaa myyntitarkoituksen sijasta katon suojaamiseen saksalaisten ilmaiskuilta. Vaikka tämä tapahtuma oli sivuseikka se oli kuin kirjallinen keskisormen nosto Hitlerille ja hänen kirjalleen. Sanoilla voi sivellä tai sivaltaa.

Vielä muutama sana lukupiireistä, tarinan tukipilarista. Gertien ja hänen edesmenneen puolisonsa kirjakaupassa lukupiirillä on pitkä historia, mutta kun sodan ja ilmahyökkäysten vuoksi julkisia kokoontumisia on vaikea järjestää päättää Gertie järjestää Binghamin lukupiiristä sota-ajan version, Pommisuojan lukupiirin, jossa kirjakaupan tiloissa olevaan pommisuojaan ilmahyökkäysten aikana kokoontuvat ihmiset voivat lukea ennalta sovittua kirjaa ja keskustella siitä. Loistava idea viedä ajatukset pois pommituksista. Ja koska Gertie on varsin topakka ja auttamisenhaluinen nainen hän ideoi vielä sotavankien lukupiirin, jossa sotavangeille lähetetään kirjapaketteja. Onkohan tällaista lukemista edistävää toimintaa oikeasti järjestetty sota-aikana vai onkohan tämä kirjailijan ideointia?

Pommisuojan lukupiiri ei noussut lukuvuoteni helmiin, mutta luin sen juuri sopivalla hetkellä ja nautin tarinasta. 


Sitaattikunniamaininnan saa (valoisalle puolelle kurottava):

Kun mahdollisuus onneen tarjoutuu, niin siihen pitää tarrata, ottaa sitä raivelista kiinni, kun vielä voi.


Sekä (synkkyyttä ja ehkä tämän ajan tuntojakin pelottavasti heijastava):

Maailma on jonkin aivan kauhean kynnyksellä. Kysymys kuuluukin, jäämmekö seuraamaan sitä toimettomina vierestä vai nousemmeko vastarintaan ja autamme niitä, jotka apua tarvitsevat.


Helmet-lukuhaaste 2023: 18. Kirja on julkaistu alunperin kiinan, hindin, englannin, espanjan tai arabian kielellä (Maailman viisi puhutuinta kieltä)

10 tammikuuta 2024

Kalle Päätalo: Pato murtuu



Kalle Päätalo: Pato murtuu
(Iijoki #24)
Gummerus, 1994
685 sivua
Luettu: 13.11.2023
Mistä: lahja


Syksyllä 1952 Kalle ja Laina ovat viimein päässeet asettumaan takaisin Tampereelle asumaan omaan taloon. Alakerran vuokralaisten poismuuton jälkeen asunto on remontin tarpeessa ja taloon pitää tehdä muutenkin parannuksia ja korjauksia, mutta nehän hoituvat. Kallella on viimein aikaa myös kirjoittamiselle, tosin yläkerrassa vuokralla asuvan perheen isä pistäytyy lähes joka ilta istumaan Päätaloille. Vuokralaisesta on muutakin harmia, niin myös asuntoremontista, jonka Kalle lupautuu kiltteyttään tekemään viraapelityönä samassa työpaikassa työskentelevälle neiti Lehtiselle ja tämän äidille. Remontin ja sen jälkipyykin seurauksena Kallen ja Lainan välit huononevat entisestään. Kun Kalle lähtee Vesilahden kirkonkylään johtamaan kansakoulun rakentamista saa pariskunnan välinen kireä tilanne hetken hengähdystauon. Tuolla reissutyöllä on lopulta varsin kauaskantoiset seuraukset.

Tässä osassa tapahtuu todella paljon niin Tampereella, Vesilahdella kuin Taivalkoskella, että välillä oli vaikea malttaa laskea kirjaa käsistä. Päätalon perheessä tehdään suuria päätöksiä, joitakin näistä osasi odottaa, mutta osa pääsi yllättämään. Tunnekuohuilta ei voinut välttyä, etenkin eräs Kallen ja Tessu-koiran välinen kohtaus sai pyyhkimään silmäkulmia. Mielestäni yksi kirjan hienoimpia hetkiä on kun Kalle pääsee esittelemään Riitu-äidilleen työmaataan, Attilan kenkätehtaan laajennusurakkaa. Päätalo kuvaa hyvin äidin tunnetilaa, jossa sekoittuu jännitys ja hämmennys siitä osaako maalaismuori käyttäytyä kaupungin rakennustyömaalla, mutta myös ylpeys omasta pojasta. Äidin vierailu Tampereen työmaalla on tainnut olla tärkeä tapahtuma myös pojalle, vaikka kirjassa Kalle ei juuri hempeile tai tunnusta tunteitaan vaan ennemmin peittää lämpimät tunteensa vitsailuun sekä äitinsä puheliaisuuden ja piipun polton häpeilyyn.

     - Minnua ujostuttaa sinne työmaallesi meno.
     - Mitä tässä on ujostelemista! Sinähän olet minun äiti!
     - Ossaanko käyttäytyäkkää. Tartteeko minun tervehtiä ja ketä?
     - Mestarien kopissa esittelen sinut. Sillon tervehit.
     - Käsipäivälläkö?
     Äiti kysyy tämän niin surkealla äänellä, että minulta pääsee nauru.
     - Kättelet! Kämmenellä. Mutta elä ruppea leipomaan kaveriini olokapäihin jumalantervettä.

     (...)

     - Saanko minä siellä tupakoija?
     - Et kait jaksa tupakoimatakkaa olla.

     (...)

     - Saanko ryyppiä kahvivailta?
     - Kuka sen kieltää, naurahdan.
     - Jos tämä herra ei tykkää, kun maalaismuori horii kahvevain laijalta, äiti sanoo ja nyökkää Laurisen suuntaan.
     Minä naurahdan ja lupaan:
     - Särvihän vajin laijalta ja kastele nisupalasta kuppiiin!

     (...)

Työmaalla on menoa ja meininkiä! Lautapoika Ositusvuori kantaa varsinaisen kellarikerroksen holville mahtavia taakkojaan ja kun pudottaa ne olkapäältään, muistaa hihkaista:
     - Varokaa, alla kuolee!
     Äidin sormet hakeutuvat tämän tästä hypistelemään esiliinan taskua. Jossakin välissä äiti sanoo:
     - Ja sinäkö olet tämän metelin ja sekasotkun ylin herra?
     - Työnjohtajana. Vastaava mestari, niin kuin sanotaan.
     - Miten sinä, herrajumala, nämä kaikki hommat ällyät?
     - Ällyämistähi joskus on, naurahdan.
     - Osasitko kuvitella sillon kun lähit Kallioniemestä poikarepaleena savotoihin, että joskus olet tämmösen metelin päänaatikka?
     - En varmasti. Mutta eikö Kattila-Santeri sanonu, että onni se on, joka miestä tyyrää.

Riitu Päätalo on ehdottomasti yksi suosikkihenkilöistäni sarjassa. Hänessä on yhtä aikaa herkkyyttä, lämpöä, karskiutta ja lujuutta. Pidän siitä kuinka avoimesti hän näyttää kaikki tunteensa, uskaltaa ilmaista mielipiteensä ja pitää omiensa puolta. Tätä osaa lukiessani tuskastuin ja ärsyynnyin moneen kertaan sekä Kallen että Lainan käytökseen (molemmista riittäisi jupinaa pitkät pätkät, mutta se menisi jo juonipaljasteluksi), mutta Riitun osuudet, joita tässä osassa on aika paljon, toivat muuten aika synkissä tunnelmissa kulkevaan tarinaan kaivattua iloa ja lämpöä, tosin myös ripauksen huolta ja surua. Tarinan lopussa esiintyvässä leskirouva Elsa Köpänvuoressa tunnistin jotain samaa kuin Riitussa. Ehkä Köpänvuori tavataan vielä seuraavassa osassa.

Voi voi, kohta tämä sarja loppuu!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Sentään pidätyn laskemasta suustani sanoja, jotka siellä ovat vähintäänkin kyykkylähdössä.

Pohjoinen lukuhaaste 2023: 17. Vuotuisjuhlaan liittyvä romaani (kirjassa vietetään mm. joulua ja juhannusta)
Helmet-lukuhaaste 2023: 12. Kirjan nimi liittyy veteen

01 tammikuuta 2024

Antti Tuuri: Mies kuin pantteri - Wahlroosin elämä


 
Antti Tuuri:
Mies kuin pantteri - Wahlroosin elämä
Otava, 2022
158 sivua
Luettu: 31.10.2023
Mistä: kirjastosta


Olin hyvin vähällä jättää lainaamatta tämän lukupiirikirjan sen nimen ja oman virheoletukseni takia, luulin nimittäin nimen perusteella, että kirja kertoo Björn "Nalle" Wahlroosista. Katsoin kuitenkin kirjan tiedot Outi-kirjastosta, tajusin virheeni ja varasin kirjan. Onneksi, voi miten mielenkiintoisen kirjan luinkaan!

Kirjailija Antti Tuuri oli 20-vuotias tavatessaan ensimmäistä kertaa silloisen tyttöystävänsä 9-vuotiaan velipuolen, Jukka Wahlroosin, jolla on Downin oireyhtymä. Tuosta hetkestä alkoi monta vuosikymmentä kestänyt ystävyys, myöhemmin Tuurista tuli myös Wahlroosin edunvalvoja. Mies kuin pantteri - Wahlroosin elämä kertoo Tuurin sanoin hänen ystävänsä ja edunvalvottavansa elämästä.

Jukka Wahlroos syntyi vuonna 1955 aikana, jolloin Down-ihmisistä puhuttiin mongoloideina ja jolloin Down-ihmiset oli tapana sulkea laitoksiin. Synnytyssairaalan lääkäri suositteli Wahlroosien vastasyntyneen pojan luovuttamista kehitysvammalaitokseen, jotta hän ei pilaisi perheen elämää. Kuinka järkyttävältä tuo lääkärin kommentti tänä päivänä kuulostaakaan! Vanhemmat, Inkeri ja Arne Wahlroos, päättivät kuitenkin vastustaa lääkärin suositusta ja pitää lapsen luonaan kotona. Kuinka hienon elämän Wahlroos onkaan saanut elää, kiitos rohkeiden, ennakkoluulottomien ja aikaansa edellä olleiden vanhempien! Arvostan hyvin paljon myös Tuuria, joka on pysynyt vuosikymmenet ystävänsä elämässä (myös sen jälkeen kun Tuurin ja Wahlroosin sisarpuolen avioliitto päättyi) ja ottanut hoitaakseen edunvalvojan tehtävän.

Mies kuin pantteri - Wahlroosin elämä on upea ja lämmin elämäkerta, josta huokuu kirjoittajan suhde Wahlroosiin. Tuuri ei puhu vain "päämiehestä" eli edunvalvottavasta vaan ystävästä, josta Tuuri on selvästi ylpeä ja jota kohtaan hänellä on suuria tunteita. Teksti harhautuu hetkittäin hieman kauemmas Wahlroosista, ikään kuin teksti olisi vuodatettu suoraan sydämestä ilman suurempia suunnitelmia tai jäsentelyjä. Kirja tuntuukin ehkä ennemmin Tuurin tunteenpurkaukselta kuin varsinaiselta elämäkerralta, kirjoitustyyli toimii ja sopii teokseen. Tuuri kirjoittaa myös kehitysvammaisten ja etenkin Down-ihmisten kohtelusta eri aikoina, siitä oli kiinnostava lukea, mutta pidin eniten Wahlroosiin keskittyvistä tarinoista. Kirjan nimessä olevalle pantterivertaukselle löytyy selitys, mutta ei sille miksi Tuuri puhuttelee kirjassa ystäväänsä sukunimellä. Tämä yksityiskohta jäi hieman vaivaamaan, etenkin kun tekstistä huokuu Tuurin ja Wahlroosin lämpimät ja läheiset välit.

Yksi Wahlroosin monista harrastuksista on ollut lehtileikkeiden ja jopa kokonaisten kirjojen kopiointi ja Tuurin mukaan Wahlroos onkin kutsunut itseään kirjailijaksi. Wahlroos on myös lukenut kirjoja läheisilleen omalla, ei aina niin ymmärrettävällä tavallaan. Se, että Tuuri on ikuistanut Wahlroosin ja hänen tarinansa kirjaksi on varmasti hienoimpia kunnianosoituksia mitä kirjailija voisi teksteistä ja kirjoista pitävälle ystävälleen tehdä.


Sitaattikunniamaininnan saa (sitaatti, joka tiivistää loistavasti koko kirjan):

     Kovin eri tavalla Wahlroos olisi elämäänsä varmasti elänyt, jos hänen vanhempansa vuonna 1955 olisivat suostuneet lääkärin neuvoon, että lapsi pitäisi jo synnytyslaitokselta antaa vajaamielislaitokseen, ettei hän pilaisi perheen elämää. Ja kovin erilainen ja monella tapaa köyhempi elämä olisi ollut meillä kaikilla, jotka Wahlroosin kuusikymmentävuotislounaalla hänelle maljan kohotimme.


Pohjoinen lukuhaaste 2023: 22. Kirjassa käydään saunassa
Helmet-lukuhaaste: 2023: 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä


- - -


Minulla on vielä muutama vuoden 2023 puolella luettu kirja odottamassa bloggaamista, mutta toivotan silti tässä vaiheessa oikein hyvää ja kirjarikasta uutta vuotta 2024!



30 joulukuuta 2023

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat sekä elokuiset Taiteiden illat



Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat
Tammi, 2014
631 sivua
Suomentanut: Katriina Huttunen
(Profeterne i Evighedsfjorden, 2012)
Luettu: 14.10.2023
Mistä: kirjastosta


26-vuotias norjalainen Morten Pedersen haaveilee lääketieteen opinnoista, mutta hautaa haaveensa ja lähtee isänsä painostuksesta opiskelemaan papiksi. Matkalla pappisopintoihin Kööpenhaminaan Morten ottaa itselleen sukunimen Falck, joka on peräisin menestyneemmästä sukuhaarasta. Opintojen päätyttyä 31-vuotias Morten lähtee Kööpenhaminasta lähetystyöhön, papiksi Grönlantiin Sukkertoppenin siirtokuntaan. Siellä häntä odottaa erilainen ympäristö ja uudet tuttavuudet. Kumpi voittaa, uudet tuulet ja kristinusko vai villi Grönlanti asukkaiden vanhoine tapoineen ja jumalineen?

Kirjan tapahtumat ajoittuvat 1700-luvun loppuun ja epilogin osalta 1800-luvun alkuun. Prologin ja epilogin välissä on kolme osaa, joista ensimmäinen ja kolmas osa on jaettu lukuihin ja toinen osa käskyihin. Lisäksi kertojat vaihtelevat, Morten Falckin eli tarinan päähenkilön lisäksi tapahtumia kuvataan niin leski Lydian, katekeetta Bertelin, harhaoppisten profeettapariskunta Maria Magdalenen ja  Habakukin, kauppiaan rouva matami Haldora Kragstedtin kuin kauppakomppanian virkailija Rasmus Bjergin näkökulmasta. Useamman luvun alussa menikin hetki ennen kuin selvisi kenen silmin tapahtumia katsotaan. Monen kertojan käyttö on kuitenkin ihan hyvä ratkaisu sillä se tuo tarinaan moniulotteisuutta ja väriä.

Grönlanti on minulle melko outo maaperä, olen lukenut hyvin vähän sinne sijoittuvia kirjoja eikä sen historia ole minulle kovinkaan tuttua. Olikin kiinnostavaa sukeltaa Morten Falckin matkassa menneisyyden Grönlantiin, seuraamaan isäntämaasta tulleiden ja paikallisten uskon, tapojen ja kulttuurin kohtaamista sekä ihmettelemään ja ihastelemaan Grönlannin luontoa, sen kasveja ja vuonoja, joita Leine kuvaa elävästi. Kristinuskon levittämisestä Leine näyttää vahvasti sen varjopuolen, pakottamisen ja hyväksikäytön.

Ikuisuusvuonon profeetat on melkoinen tiiliskivi, jossa tapahtumat etenevät hitaasti. Silti kirjaan tarttui joka kerta innolla sillä vastaan tuli erikoisia ja yllättäviä henkilöitä ja tapahtumia, jotka pitivät kiinnostusta yllä. Tässäkin tapauksessa pätee vanha sanonta tärkeintä ei ole päämäärä vaan matka. Mortenin matka onkin todella polveileva ja vaiherikas, sen varrella koetellaan Mortenin uskoa ja terveyttä, niin fyysistä kuin henkistä. Samalla saa muodostettua kuvan Grönlannin historiasta. Pidin Leinen kerronnasta, myös siellä täällä vilahtelevasta hieman synkästä ja kuivasta huumorista.

Ps. Suureen sivumäärään on ymmärrettävästi jäänyt jonkin verran kirjoitusvirheitä. Yhdessä kohtaa kuitenkin vuosi 1795 vaihtui 1975:ksi, vaikka Mortenilla oli monia vaiheita ja sattumuksia ei hän ehkä sentään aikamatkaaja ollut.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Milloin se oli, hän miettii, miksi hän toimi niin, ja onko olemassa anteeksiantoa sille vahingolle mitä ihminen tekee itselleen?

Helmet-lukuhaaste 2023: 1. Kirjassa on kartta
Kirjallinen maailmanvalloitus: Tanska


- - -


Palataanpa Leinen ja Ikuisuusvuonon profeettojen muodostaman aasinsillan kautta alkusyksyyn. Iissä järjestettiin 17.-18.8.2023 ensimmäistä kertaa Taiteiden illat (aiemmin muusajuhlien nimellä, nytkin kirjailijavierailujen osalta yhteistyössä Oulun muusajuhlien kanssa). Kim Leine ja Risto Isomäki olivat osana Taiteiden iltoja 18.8. vierailemassa KulttuuriKauppilassa, jonka idyllisellä pihalla heitä haastateltiin. Isomäeltä olen lukenut Viiden meren kansan, mutta Leineltä en mitään, joten Taiteiden iltojen kirjailijavierailu toimi sysäyksenä tutustua myös Leinen tuotantoon.

Kim Leineä (kuvassa oikealla) haastatteli Tomi Kiilakoski ja oli todella mielenkiintoista kuulla Leinen taustoista. Vaikka Ikuisuusvuonon profeetat on fiktiota (tosin epilogin mukaan osalla tapahtumista ja henkilöistä voi olla vastineensa todellisuudessa) löytyy siitä tiettyjä yhtymäkohtia myös Leinen omaan elämään, ainakin uskonto, Tanska, Grönlanti ja päihteet. Leine on kasvanut Norjassa jehovantodistajien parissa, sieltä hän muutti Tanskaan isänsä luo ja myöhemmin hän asui pitkään Grönlannissa. Päihteidenkäyttö painoi Leinen pohjamutiin ja oli viedä häneltä kaiken henkeä myöten. Leine kuitenkin pääsi kuiville ja entinen sairaanhoitaja työskentelee nykyisin kirjailijana. Ikuisuusvuonojen profeetasta tuttu huumori pilkisti myös Leinen jutustelusta.




Risto Isomäen (kuvassa vasemmalla) haastattelijana toimi Jyri-Jussi Rekinen, tosin keskustelu kävi ympäristöasioista niin vilkkaana, että haastattelija ei ehtinyt esittää kovin monta kysymystä. Isomäen haastattelusta kävi myös ilmi hänen kytköksensä Iihin ja myös KulttuuriKauppilan "kotitaiteilija" Sanna Koivistoon, Isomäen Gilgamešin tappio -kirjan kannessa on nimittäin Sanna Koiviston maalaus Juhlat tuulessa. Isomäki tunnusti, että kirjan julkaisun yhteydessä Sanna Koiviston kappale kirjasta oli jäänyt toimittamatta Koivistolle.




Haastattelupaikan vieressä oli Sanna Koiviston vuoden 2019 Iin IlmastoAreenaan valmistama norppa-taideteos, joka kurkistelee kesäisin ohikulkijoita Iijoella ja joka oli syksyn tullen nostettu pois vedestä Taiteiden iltojen yleisön iloksi. 




Tässä vielä sama norppa kesäpaikassaan hieman eri paikoista kuvattuna.





20 joulukuuta 2023

Mary Shelley: Frankenstein


 
Mary Shelley: Frankenstein
Basam Books, 2021
(ensimmäinen suomennos 1973)
335 sivua
Suomentanut: Hannu Poutiainen
(uusi ajanmukainen suomennos, perustuu v. 1831 editioon)
(Frankenstein; or the Modern Prometheus, 1818)
Luettu: 4 10.2023
Mistä: kirjastosta


Rujo, pulttikaulainen, kädet eteen ojennettuna huojuen kävelevä hirviö on varmasti monelle tuttu hahmo, niin myös minulle. En kuitenkaan ole lukenut Mary Shelleyn Frankenstein-romaania aiemmin enkä ole mielestäni katsonut romaaniin perustuvia elokuviakaan, joten mielikuvani pohjautunee mediassa nähtyihin kuviin ja mahdollisesti johonkin animaatioversioihin. Siksi olikin hyvä tarttua viimein tähän klassikkoromaaniin ja saada mielikuva päivitettyä.

Frankensteinin taustatarina on lähes yhtä kiinnostava kuin romaani itse. Romaani on saanut alkunsa Sveitsissä kesällä 1816 Mary Shelleyn ja hänen tulevan aviomiehensä Percy Bysshe Shelleyn vierailulla lordi Byronin sekä Byronin henkilääkäri John Polidorin luona. Sään sulkiessa seurueen neljän seinän sisään Byron ehdotti leikkimielistä kilpailua, jossa jokaisen tulisi kirjoittaa pelottava, yliluonnollinen tarina. Mary Shelley ei keksinyt tarinaa heti, mutta kuunneltuaan Percy Bysshe Shelleyn ja lordi Byronin keskusteluja tieteellisistä kokeista hän koki nukkumaan mentyään unenomaisen näyn, jossa tiedemies herättää kokoamansa hirviön henkiin jonkinlaisen koneen ja sähköreaktion avulla. Koska näky säikäytti Mary Shelleyn hän ajatteli sen pelottavan myös muita ja niin hän alkoi kehittää tarinaansa tiedemies Victor Frankensteinista ja Frankensteinin hirvittävästä ideasta luoda elävä olento. Loppu onkin historiaa. Runoilijat Percy Bysshe Shelley ja lordi Byron eivät onnistuneet kirjoittamaan tarinoitaan valmiiksi, John Polidorin kirjoittama The Vampyre sai mainetta, mutta Mary Shelleyn tarina Frankensteinista hirviöineen elää ja pelottelee yhä edelleen. Nuori nainen peittosi kokeneemmat kirjailijamiehet ja tuli kirjoittaneeksi klassikoksi nousseen kauhutarinan, joka katsotaan myös olleen ensimmäinen tieteiskirjallisuuden teos.  

Olen ollut siinä luulossa, että hirviö on nimeltään Frankenstein, mutta ei suinkaan, Victor Frankenstein on hirviön luoja eikä hirviö. Ensimmäinen yllätys tuli vastaan siis aivan romaanin alkumetreillä. Nuori sveitsiläinen Victor Frankenstein lähtee opiskelemaan ulkomaille ja innostuu luonnonfilosofiasta ja -tieteistä niin paljon, että uppoaa kiihkossaan täysin tutkimuksensa ja kokeensa pariin. Hän tuntuu menettävän kaiken suhteellisuudentajunsa ryhtyessään hankkimaan ruumiinosia niin anatomiansaleista, teurastamoista kuin hautausmailta rakentaakseen osista ihmisen ja saadakseen tämän kojeillaan elämään.

Niinhän siinä käy, että Frankenstein onnistuu tavoitteissaan kasata ruumis ja herättää luomansa olio henkiin. Frankensteinille käy hyvin nopeasti ilmi, että hyvä ajatus ja huolella toteutettu suunnitelma eivät takaa haluttua lopputulosta ja että ihminen on paljon muuta kuin osiensa summa. Frankenstein joutuu pohtimaan tekojensa seurauksia kun hänen luomansa olio ei vastaakaan sitä mielikuvaa, joka hänelle on projektinsa lopputuloksesta muodostunut. Haaveet murenevat hetki hetkeltä ja tilalle astuvat pelko ja kauhu. Vuodet vierivät, mutta olion varjo häilyy yhä Frankensteinin liepeillä, hetki hetkeltä lähempänä... Mitä Frankenstein tulikaan tehneeksi, kumpi lopulta onkaan tarinan hirviö, olio vai sen luoja?

Frankenstein on kauhu- ja tieteiskirjallisuuden klassikko, mutta se ei ole kamalan pelottava eikä tiukan tieteellinen ja siksi kirja toimii hyvänä tutustuttajana molempiin genreihin, se on helposti lähestyttävä ja luettava. Tunnelma on hetkittäin tiheä ja jännittävä, mutta kumpi lopulta aiheuttaa enemmän pelkoa, se mitä Frankensteinin luoma olio tekee vai ajatus siitä kuinka pitkälle Frankenstein olisi valmis menemään ja mitä siitä seuraisi? Olio herättää toki pelkoa, mutta myös sääliä, se on lopulta vain yksinäinen, hyväksyntää hakeva olio. Tiede on tarinassa suuressa osassa sikäli, että Frankenstein saa olion eloon tieteen avulla, mutta lopulta luomisprosessiin ei juuri keskitytä vaan olio vain yhtäkkiä herää. Odotin, että tiedepuoleen ja olion henkiin herättämiseen olisi paneuduttu enemmän. Lisäksi ihmettelin olion kehittymisen ja oppimisen epäsuhtaa, muutaman sivun sisällä olio ihmettelee tulta ja keskustelua, mutta sitten kuitenkin tuntee kellon ajat. Frankenstein on silti hieno tarina, joka on kestänyt aikaa hyvin.

Seuraavaksi voisin katsoa romaanin pohjalta tehdyn elokuvan. Vuonna 1994 julkaistu Robert De Niron tähdittämä Mary Shelleyn Frankenstein on kuulemma uskollinen romaanin juonelle. Kuulostaa hyvältä!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Eräänä kolkkona marrasyönä sain viimein katsella työni tulosta.

Helmet-lukuhaaste 2023: 21. Kirja on scifiä eli tieteiskirjallisuutta

20 marraskuuta 2023

Laura Juntunen: Subutex-kaupungin kasvatit

 


Laura Juntunen: Subutex-kaupungin kasvatit
Into, 2022
286 sivua
Luettu: 16.9.2023
Mistä: joku lainasi minulle


Laura Juntunen kuvaa Subutex-kaupungin kasvatit -kirjassaan kolmikymppisen, noin puolet elämästään huumeita käyttäneen Henkan tarinan. Minäkertojana toimiva Henkka kertoo kirjassa lapsuudestaan ja nuoruudestaan, ajautumisestaan huumeiden pariin, yrityksistään päästä irti huumeista, ystävistään, perheestään, yleensä elämästään. Samalla kirjassa kuvataan Subutexin räjähdysmäistä leviämistä Raaheen 2000-luvun alussa sekä sen seurauksia, jotka näkyvät edelleen.

Juntunen ei ole toiminut vain kirjansa kohdetta ja aihetta etäältä katsovana kirjailijana vaan hän on kulkenut yli kaksi vuotta Henkan ja muiden samaan porukkaan kuuluvien huumeiden käyttäjien mukana ja nähnyt heidän päihteiden värittämän arjen hyvin läheltä. Juntusella ja Henkalla on yhteinen tausta, he ovat molemmat Raahesta ja he ovat ystävystyneet teineinä, joten Juntunen ei ole mennyt täysin outoon ympäristöön ja outojen ihmisten joukkoon. Ehkä tutulle ihmiselle on helpompi puhua. Olihan Juntunen mukana myös sinä juhannusiltana, joka päättyi Juntusen aikaisempaan kotiinlähtöön ja Henkan ensimmäiseen piikkiin.

Subutex-kaupungin kasvatit on rehellinen ja raadollinen kuvaus huumeiden käyttäjän arjesta, siitä kuinka pienessä hetkessä tehdyillä valinnoilla on suuret ja kauaskantoiset seuraukset. Henkan kohdalla alamäen voi katsoa alkaneen jo ennen ensimmäistä piikkiä, mutta kuten Henkka itse sanoo piikki on viimeinen raja-aita. Silloin voi olla liian myöhäistä kääntyä takaisin. Henkan tarinassa näkee kuinka hetken mielihyvä vaihtuu nopeasti riippuvuuteen, rikoksiin, pahaan oloon ja kurjuuteen. Elämä ja asioiden tärkeysjärjestys muuttuvat, ystävät ja perhe, jopa omat lapset jäävät toissijaisiksi, lopulta kaikki alkaa pyöriä päihteiden ympärillä. Lupaukset, jopa ne itselle annetut rikotaan ja ajatuksissa on vain mistä saisi seuraavan annoksen. Millään ei ole enää mitään väliä, huumeiden ote on käsittämättömän vahva.

     Oon kuullu nämä jutut jo monta kertaa. Huumeiden käyttäjät puhuu mielellään tulevaisuudesta, jossa ne ei enää käytä aineita. Kaikilla on joku oma mantra, jota ne hokee vuodesta toiseen. Sitten kun oon kuivilla, menen kouluun. Sitten kun pääsen tästä irti, muutan Espanjaan. Sitten kun asiat on täysin toisin kuin nyt, sitten kun sitten kun sitten kun. Niitä juttuja kerrotaan varsinkin sellaisille ihmisille, jotka ei käytä aineita. Sanat kuulostaa kauniilta, mut ne ei tarkoita yhtään mitään.
     Vaikka toisaalta ihan hyvä kai se on, et tyypeillä on tuollaisia tarinoita. Jotain, mitä toistella,  ja jotain, mistä haaveilla. Mää kun en ole haaveillu mistään enää pitkään aikaan.

Henkka kuvaa yrityksiään päästä irti huumeista ja kertoo avoimesti mm. läpikäymistään vieroitus- ja korvaushoidoista, mutta vieroittautuminen on vaikeaa. Henkan lähipiirissäkin on useampi elämä päättynyt aivan liian aikaisin huumeiden takia. Henkka ottaa vastuun omista valinnoistaan, mutta myös kritisoi terveydenhuollon tarjoamia hoitokäytäntöjä sekä suhtautumista huumeiden käyttäjiin. Henkan kohtalo jää kirjan lopussa avoimeksi, mutta hänen tulevaisuutensa ei näyt kovin valoisalta. Toivottavasti tunnelin päässä on kuitenkin valoa.

Juntusen paneutuminen kirjaprojektiin näkyy lopputuloksessa. Juntusen ja Henkan yhteistyönä on syntynyt hyvin kirjoitettu kirja, jossa ei kaunistella tai kauhistella vaan asiat kerrotaan niin kuin ne ovat, niin kuin Henkka on ne kokenut tai muistanut. Juntusen kirjaa varten ottamat valokuvat tukevat tätä tarinaa, osa valokuvista on todella pysäyttäviä. Kirjassa on mukana myös yksi Henkan ottama kuva.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Piikki on viimeinen raja-aita. Sen jälkeen on jäljellä enää pelkkiä pohjamutia, aina vaan uusia rimanalituksia.

Helmet-lukuhaaste 2023: 14. Kirja kertoo terveydenhuollosta (mm. vieroitus- ja korvaushoidot)

02 marraskuuta 2023

Pajtim Statovci: Bolla



Pajtim Statovci: Bolla
Otava, 2019
240 sivua
Luettu: 7.9.2023
Mistä: kirjastosta


Huhtikuu 1995, Pristina. Arsim näkee kahvilan terassilla istuessaan miehen, josta ei saa silmiään irti. Hän menee istumaan samaan pöytään tuon laihan, surusilmäisen miehen kanssa ja hyvin nopeasti kirjallisuutta, historiaa ja englantia opiskeleva kirjailijan urasta haaveileva 24-vuotias Arsim ja lääketiedettä opiskeleva 25-vuotias Miloš jakavat paljon muutakin kuin lyhyen hetken kahvilassa. Toinen on serbi, toinen on albaani ja lisäksi naimisssa, mutta millään näistä ei ole väliä, he aloittavat suhteen, joka kestää siihen asti kun Arsimin ja hänen perheensä on paettava maasta Kosovon sodan vuoksi. Mitä Arsimille ja Milošille tapahtui heidän jouduttuaan eroon toisistaan?

Bolla hyppäsi lukupinooni lukupiirin ansiosta enkä oikein tiennyt mitä odottaa. Toki tiesin, että kirja herätti ilmestyttyään kovasti huomiota ja voitti Finlandia-palkinnon, mutta silti kirja oli jäänyt minulta vähän pimentoon, kirjatutkani ulkopuolelle. Ensimmäisenä ihmettelin kirjan nimeä, johon kuitenkin löytyi vastaus heti kirjan alusta:

bolla
1. haamu, näkymätön, peto, piru
2. tuntematon eläinlaji, käärmeenkaltainen olento
3. ulkopuolinen

Kauniiden kansien välistä paljastui järisyttävä tarina. Bolla on rakkaustarina, jossa näkyy vahvasti myös rakkauden varjopuoli, se kuinka vaikeaa rakkaus voi olla yhteiskunnan luomien paineiden alla. Ainakin Statovcin kuvaamassa 1990-luvun Pristinassa kahden miehen välinen rakkaus on parempi pitää piilossa. Samalla Statovci kuvaa kuinka Kosovon sota runtelee Pristinaa ja sen asukkaita, hajottaa perheitä ja saa ihmisistä esiin täysin uudenlaisia puolia. Mutta mikä lopulta on sodan aiheuttamaa käyttäytymistä ja mikä sellaista, joka vain jostain syystä puskee ulos jostain syvältä, ihmisestä itsestään?

Tarina etenee 1990-luvulta 2000-luvun alkuun sekä Arsimin kuvaamana että Milošin päiväkirjamerkintöjen myötä. Lisäksi kuin sivujuonteena mukana on Arsimin kirjoittama tarina tytöstä ja käärmeestä, bollasta. Arsim ja Miloš kokevat sodan eri tavalla, toinen maanpaossa, toinen rintamalla, mutta heidän kokemuksissaan on myös jotain yhteistä, ikävä toisen luo, ahdistus vallitsevista olosuhteista ja viha. Molemmista myös huokuu ulkopuolisuus, he molemmat tuntuvat elävän jonkun muun elämää, ikään kuin seuraavansa elämäänsä sivusta. 

Niin aika kului, vuodet kuin meistä luopuneina.

Bolla on täynnä voimakkaita tunteita alusta aina kipeään loppuun saakka ja tarinan kieli on välillä riipaisevan kaunista, joten lukukokemus on hyvin vahva. Tarina jättää jälkeensä ajatuksen kiinni pitämisen ja irti päästämisen voimasta, rakkaudesta ja yksinäisyydestä. Statovci on todella taitava kirjailija, jonka tuotantoa aion lukea lisää.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Jospa olisikin niin, kysyn itseltäni toisinaan, ettei häntä koskaan ollutkaan, että hän oli taivas jonka rakensin, jumala palavan metsän keskellä.

Helmet-lukuhaaste 2023: 41. Kirjan kirjailija on syntynyt 1990-luvulla
Kirjallinen maailmanvalloitus: Kosovo

09 lokakuuta 2023

Elina Rouhiainen: Uhanalainen



Elina Rouhiainen: Uhanalainen
(Susiraja #2)
Tammi, 2013
446 sivua
Luettu 28.7 2023 (#11 lukumaratonilla)
Mistä: kirjastosta


Ystävykset Raisa ja Niko palaavat aamun ensi tunteina juhlimasta kun heidän kotioveltaan löytyy yllättävä vieras, Mikael, Raisan entinen poikaystävä ja Hukkavaaran ihmissusilauman johtajan poika. Mikaelilla on huolestuttavia uutisia, Hukkavaaran lauman valtasuhteita on koeteltu ja lauman johtaja, Mikaelin isä Daniel Sarri on haastettu, mutta ennen taistelua Daniel on kadonnut jäljettömiin. Miten lauman johtaja ja alfauros on jättänyt paikkansa puolustamatta asemaansa? Entä liittyykö Danielin Raisalle lähettämä kirja jotenkin Hukkavaaran tapahtumiin? Vaikka Raisan elämä on asettunut takaisin uomiinsa Helsingissä päättää hän vaaraa uhmaten palata Hukkavaaraan selvittämään mitä Danielille on tapahtunut, siitäkin huolimatta, että heidän välinsä eivät ole kovin ystävälliset ja mutkattomat.

Minun on kovin hankala kuvitella ihmissusia Helsinkiin kun taas Kainuussa sijaitsevaan kuvitteelliseen Hukkavaaran kylään ne sopivat oikein mainiosti. Siispä ilahduin kun tapahtumat siirtyivät melko nopeasti pääkaupungin sykkeestä syrjäisemmille metsämaille, tapahtumapaikalla vain on joissain tarinoissa suurempi merkitys kuin toisissa. Pidin kovasti myös tarinasta tarinan sisällä eli Hukkapoika-kansantarusta, tarkemmin sanottuna ihmissusikansantarusta. Suomalainen fantasia suomalaisilla mausteilla toimii! En voinut välttyä huomaamasta joitain yhtäläisyyksiä Stephenie Meyerin Twilight/Houkutus-sarjaan, mutta Uhanalainen on silti omaleimainen tarina ja seisoo vahvasti omilla tassuillaan.

Luin Rouhiaisen Susiraja-sarjan ensimmäisen osan Kesytön tammikuussa enkä ymmärrä miksi odotin monta kuukautta ennen toiseen osaan tarttumista. Luin Uhanalaisen heinäkuisella 24 tunnin lukumaratonilla ja kirjan koukuttavuutta kuvannee se, että kun vuorokauden pituinen lukumaraton loppui en malttanut lopettaa lukemista vaan minun oli pakko lukea kirja yöllä loppuun. 


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Sinustahan on tullut aivan perhana."

Pohjoinen lukuhaaste 2023: 25. Kotimainen nuorten aikuisten kirja
Helmet-lukuhaaste 2023: 28. Kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä

05 lokakuuta 2023

Carolyn Keene: Neiti Etsivä kummitustalossa



Carolyn Keene: Neiti Etsivä kummitustalossa
(Neiti Etsivä #2)
Tammi, 1997 (1955)
121 sivua
Suomentanut: Leena Uoti
(Nancy Drew Mystery Stories 2: The Hidden Staircase, 1930)
Luettu: 27.7.2023 (#11 lukumaratonilla)
Mistä: kirjastosta


Drewn perheen kotiin saapuu kutsumaton, uhkaavasti käyttäytyvä vieras, joka onnistuu säikäyttämään yksin kotona olevan Paulan. Kuka on tämä Natan Gilbert, joka syyttää Paulan isää asianajaja Carson Drewta petkuttajaksi ja joka on myös Paulan ystävän Alli Hornerin kokemuksen mukaan kovin epämiellyttävä mies? Päivät kuluvat ja Paula lähtee tapaamaan Abigail Rowenia, jonka luona Paulalle tarjotaan uutta tapausta selvitettäväksi. Cliffwoodissa asuvien Rosemary ja Floretta Turnbullin talossa tapahtuu kummia ja iäkkäät kaksossisaret ovat jo valmiita hylkäämään sukukartanonsa ja muuttamaan muualle. Paula päättää lähteä Turnbullien vieraaksi tutkimaan taloa ja selvittämään mistä voisi olla kyse.

Kirja on julkaistu alun perin vuonna 1930 ja tarinan etenemisen lomassa on mukava huomata kyseiseen aikaan ja tapahtumapaikkaan eli Yhdysvaltoihin liittyviä yksityiskohtia. Drewn perheellä on taloudenhoitaja, Paula ihastelee ystävänsä tuomia kananmunia sillä hänen mukaansa kaupasta on viime aikoina saanut tuoreiden kananmunien sijasta lähinnä yli-ikäisiä munia, Carson Drew antaa tyttärelleen pienen revolverin turvaksi kummitusjahtiin, Turnbullin talossa ei ole sähkövaloja eikä puhelinta ja Paula ja hänen työmatkalle lähtevä isänsä joutuisivat viestimään toisilleen sähkösanomien avulle. Mikä aikamatka!

Neiti Etsivä kummitustalossa on erinomainen välipala, joka on helppo haukata yhdeltä istumalta. Alun tapahtumat vain paljastavat turhan paljon ja ainakin näin aikuislukijana osasin odottaa jo varhaisessa vaiheessa mihin suuntaan tarina etenee. Lapsena olen todennäköisesti ollut paljon enemmän tarinan pauloissa ja vähemmän selvillä kummituksesta. Vanha ränsistynyt kartano, kaksosteema (sekä kartano että sisarukset) ja tarinan tunnelma tarjoavat kuitenkin varttuneemmallekin lukijalle mukavan pienen ja nostalgisen jännityksen väristyksen.

Siitä on melkein seitsemän vuotta kun palasin Neiti Etsivän eli yhden lapsuuteni suosikkisarjan ja sen ensimmäisen osan pariin. Mietin tuolloin, että sarjan lukeminen jäänee ensimmäiseen osaan, mutta eipä jäänyt. Sarjan päähenkilö Paula Drew jäi kummittelemaan päähäni ja kun kirjastossa ei koskaan näkynyt tätä toista osaa tein lopulta varauksen ja luin tämän kesän lukumaratonilla. Nyt tuntuu siltä, että aion jatkaa sarjan parissa näin harvakseltaan luettuna.


Sitaattikunniamaininnan saa:

– Niin kauan kuin on elämää, on toivoa, ja keksin varmaan kyllä jotakin!

Helmet-lukuhaaste 2023: 33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun