keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Eikä yksikään pelastunut



Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut
(And Then There Were None / Three Little Niggers, 1939)
WSOY, 2004
259 sivua


Tulipa pistäydyttyä luku-mukavuusalueen ulkopuolella klassikkodekkarin merkeissä. En juurikaan lue dekkareita tai runoja, vaikka molempia löytyy sekä luettavien listalta että omasta kirjahyllystä. Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut kuuluu melkein yleissivistykseen, joten oli jo aikakin lukea se.

Kirjan alussa on Jarmo Papinniemen kirjoittama esipuhe, joka on melkoinen dekkari-tietoisku ainakin minunlaiselleni dekkarikeltanokalle. Opin mitä tarkoitetaan arvoitusdekkarien kulta-ajalla sekä sen, että dekkareilla on omat paperillekin (puolileikillisesti) kirjatut säännöt. Valitettavasti Papinniemi myös tekee melkoisia juonipaljastuksia kirjasta - "kiitos" vain kovasti, minä kun en halunnut edes lukea takakannen kuvausta...

Papinniemen esipuheessa on myös kritiikkiä siitä, miten amerikkalainen  ajattelu yksittäisten sanojen vaarallisuudesta leviää kautta maapallon. Kirjahan on välillä tunnettu nimellä Kymmenen pientä neekeripoikaa, mutta koska neekeri-sanaa ei saa enää käyttää mahdollisen halventavan merkityksensä takia on neekeripojat poistettu kirjan nimestä. Kansien väliin tämä sensuuri ei ole iskenyt, vaan siellä neekeri-sana vilahtelee jatkuvasti. Minusta nykyinen nimi paljastaa liikaa, en halua pelkän nimen perusteella tietää miten kirja päättyy.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Neekerisaarelle, jonne on eri syistä kutsuttu kymmenen henkilöä. Jokaisen makuuhuoneen seinällä on runo kymmenestä pienestä neekeripojasta. Ruokapöydällä on kymmenen pientä neekeriposliininukkea. Kesken kahvitarjoilun kuuluu ääni, joka syyttää jokaista paikallaolijaa jostain rikoksesta. Eikä mene kauaa kun ensimmäinen kuolemantapaus paljastuu ja yksi posliininukeista katoaa. Oliko kyseessä itsemurha vai murha? Mikäli uhri murhattiin, kuka sen teki?

"Joku meistä... joku meistä... joku meistä..." Nämä kaksi sanaa loputtomasti toistettuina syöpyivät vähitellen heidän aivoihinsa. Viisi ihmistä - viisi pelästynyttä ihmistä. Viisi, jotka pitivät toisiaan silmällä, jotka nyt tuskin vaivautuivat salaamaan hermostunutta jännitystään. Nyt ei ollut mitään vaatimuksia - ei mitään keskustelun pintakiiltoa. He olivat viisi vihamiestä, joita yhdisti toisiinsa itsesäilytysvaisto.

En tiedä miten murhamysteerejä "kuuluisi" lukea, mutta minä en hirveän aktiivisesti yrittänyt miettiä mahdollisia johtolankoja ja murhaajan henkilöllisyyttä. Jos joku dekkareiden ystävä (terveisiä vain Leena Lumi!) haluaisi kertoa tarkemmin lukutavoistaan niin en pistäisi pahakseni :) 

Tarina eteni sujuvasti ja tykkäsin sen muodostumisesta runon ympärille. Minua kuitenkin häiritsi välillä vanhanaikainen ja paikoin jopa omituinen kieli ja sanavalinnat: loogillinen, murhaamismania, lopettakaamme. Toisaalta ilahduin kun suomennoksessa  näkyi sanonta puhua puuta heinää, jota käytän itsekin. Puhunko minäkin siis vanhanaikaisesti vai onko se yleisemminkin käytetty sanonta, hmm...

En saanut vakavaa dekkarikärpäsen puremaa, vaikkakin kirja oli ihan viihdyttävä. Aion jatkaa dekkareihin tutustumista jossain vaiheessa, ehkä kuitenkin seuraavalla kerralla tartun vähän erilaiseen ja uudempaan tuotantoon. Kauhun ystävänä saattaisin tykätä dekkarista, jossa on enemmän jännitystä. Anna Janssonin Haudankaivaja olisi odottamassa, mutta sen edelle kiilaa muutama kirjastosta lainattu kirja.

Eikä yksikään pelastunut -kirjalla jatkan 10 klassikkoa -haastetta (2/10) sekä kirjallista maailmanvalloitusta (3/223), suuntana Yhdistyneet Kansakunnat.

Pikaisella nettikierroksella kirja löytyi myös Naakun ja Sallan blogeista.

7 kommenttia:

  1. Minä olen lukenut tämän kahdesti, joskus 90-luvun alkupuolella. Haluaisin lukea uudestaan, mutta loppuratkaisua on mahdotonta tuon uuden nimen "ansiosta" unohtaa, joten en tiedä viitsinkö kuitenkaan. :)

    VastaaPoista
  2. Hauska yhteensattu: minäkin vierastan dekkareita tai olen eräänlainen dekkarikeltanokka, mutta eilen kirjoitin blogiini yhdestä dekkarista, joka on minulle suoranainen nostalgiakirja.

    Ei yksikään pelastunut on dekkari, onka luin aikoinaan sen vanhalla nimellä. Pidin siitä kovasti ja voisin lukea kirjan mielelläni, mutta uusi suomennettu nimi tosiaankin spoilaa kirjaa.

    VastaaPoista
  3. Maija: Eikös vanha kansa väitä, että kolmas kerta toden sanoo ;)

    Katja: Minäkin huomasin tuon yhteensattuman, meinasin kommentoida postaukseesi, että samoilla linjoilla mennään kun minullakin on dekkaripostaus tulossa :)

    VastaaPoista
  4. Loogillinen, traagillinen ja romantillinen ovat aivan ihania sanoja. :)

    VastaaPoista
  5. Calendula: Ai sinä tykkäät, minusta ne olivat jotenkin hassuja ja wanhanaikaisia :) Kiva kun kävit kommentoimassa!

    VastaaPoista
  6. Tio lite mopo pojkar vai mitenkäs se nyt menikään :) Tulee aina ekana mieleen tästä kirjasta! Itse olen myös lukenut kirjan alkuperäisellä nimellä, mutta siitä on jo niin kauan, että en muista juonen käänteitä kovinkaan tarkasti, mutta pääpiirteissään ja juurinkin sen miten kirja loppuu.

    Jos et ole kovin dekkareiden maailmaan uppoutunut niin voisin suositella luettavaksi Åsa Larssonin Aurinkomyrskyä:

    Auringossa myrskyää. Revontulet räiskyvät jäätävän kylmän Kiirunan yllä. Vastarakennetussa Kristallikirkossa taistelevat valo ja pimeys. Tukholmalaisessa lakitoimistossa nuori juristi Rebecka Martinsson havahtuu uutislähetykseen. Viktor. Se ei voi olla kukaan muu, Rebecka ajattelee. Samassa puhelin soi, ja hän tietää kuka soittaa. Enää hän ei voi paeta, hänen on palattava synnyinkaupunkiinsa ja kohdattava menneisyyden pimeät voimat.

    Jos lukuelämyksellä ei ole kova kiire, niin voit saada kirjan multa vaikka lainaan, jos kiinnostaa :)

    VastaaPoista
  7. Kiitos Kielo vinkistä! Kuulosti tutulta ja kun tarkistin niin sehän löytyy omasta hyllystä :) En vain ole sitä vielä lukenut...

    Tio lite mopo pojkar :D

    VastaaPoista