torstai 28. kesäkuuta 2012

Vaarallinen juhannus ja kirjannimirunoja



Tove Jansson: Vaarallinen juhannus
(Farlig midsommar, 1957)
WSOY, 1991
140 sivua


Vaarallinen juhannus valikoitui juhannuskirjakseni mökille. Haaveilin lukevani kirjaa juhannusyönä muiden nukkuessa, kaikessa rauhassa jokirannassa laiturilla istuen. Suunnitelma alkoi horjua jo alussa kun laituri oli kärsinyt tulvavaurioita (se korjattiin). Olihan niitä sääskiäkin aika paljon (suojalakkeja olisi ollut). Seurakin oli niin hyvää, että ei malttanut lukea. Lopulta aloittelin kirjaa muutaman sivun verran ennen nukkumaanmenoa, tosin ihan sisätiloissa. Ei lukukokemus silti tuosta ajankohdan heilahtamisesta kärsinyt, uskoisin.

Pitkään hiljaa pysytellyt tulivuori sylkee nokea ja tulta, maa järisee ja vesi syöksyy Muumilaaksoon. Muumiperhe pakenee nousevaa vettä ensin yläkertaan, sitten katolle ja viimein ohi lipuvaan taloon, joka osoittautuu teatteriksi. Erinäisten tapahtumien vuoksi niin Muumipeikko ja Niiskuneiti kuin Pikku Myykin joutuvat erilleen muusta perheestä. Löytävätkö perheenjäsenet toisensa? Saako Muumipappa kirjoitettua näytelmän? Miten tarinaan liittyvät Miska, Homssu, Emma, muutama hemuli, Vilijaana, Nuuskamuikkunen tai liuta lapsia? Entä kuinka käy Muumilaakson?

     Vihdoin viimein tuli aamu.
     Se syttyi kapeasta juovasta, joka hapuili kauan pitkin taivaanrantaa ennen kuin uskalsi nousta korkeammalle.
     Oli tyyni ja kaunis ilma.
     Mutta laineet vyöryivät kiihkeänä sekamelskana yli uusien rantojen, jotka eivät koskaan ennen olleet kohdanneet merta. Tulta syöksevä vuori, joka oli saanut kaiken tämän aikaan, oli nyt rauhoittunut. Se huokaili väsyneenä ja puhalsi vain silloin tällöin hiukan tuhkaa taivasta kohti. 
 
Kirja oli yllättävän hurja lasten kirjaksi. Puhuttiin mestauksesta, järveen hyppäämisestä (mainittakoon, että ei uimismielessä) liiskaksi hakkaamisesta, kuoliaiksi liiskaamisesta, hirttämisestä, keittämisestä ja täyttämisestä (joista kumpikaan ei liittynyt ruoan laittoon). Kirjassa oli myös sitä tuttua leppoisuutta ja hauskaa muumitietoutta. Tiesittekö, että hyttyset eivät läpäise muuminnahkaa ja hattivatit kasvavat juhannusiltana kylvetyistä siemenistä? Tai että päällään seisonta rauhoittaa, ainakin Niiskuneitiä?

Pidin kyllä kovasti paikoin jännittävästäkin tarinasta, mutta Vaarallinen juhannus ei ole suosikkini muumikirjoista. Muumiperhe ja erityisesti kirjan muut hahmot ovat luonteeltaan omalaatuisia ja useampaankin heistä voi itsekin samaistua. Kukapa ei murehtisi joskus turhia, turhautuisi kotitöistä tai vanhemman vastuusta, haluaisi olla prinsessa tai kapinoisi järjettömältä tuntuvia sääntöjä vastaan? Kirja antoikin Tovemaiseen tapaan ajateltavaa. Kaikkea ei tarvitse ottaa niin vakavasti, asioita voi tarkastella toisesta näkökulmasta ja  niillä on myöskin tapana järjestyä -tavalla tai toisella. Niin ja olihan tarinassa osansa myös suosikkipuullani pihlajalla :)


Sitaattikunniamaininnan saa (paljolti ajankohdasta johtuen):
Kesäkuun yöt eivät koskaan ole vaarallisia.

Vaarallisesta juhannuksesta ovat nauttineet myös Laura,  Elina&Jonna, Sara ja Hanna.

---




Juhannuskokon jälkilämmössä vielä hieman runoasiaa. Kirjojen nimistäkin voi muodostaa runoja, minut tähän puuhaan haastoi Anni.M, jonka omat runot löytyvät täältä. Tällainen kolmikko syntyi meidän kotikirjastomme antimista:

Pimeän jälkeen
kalpea aavistus
Kuvun alla
ruusun hohde
Tuhat loistavaa aurinkoa
Oi ihana toukokuu!

---

Nuku!
Paratiisi
Eksyneet näkevät unia
pelkkää pimeyttä
unensieppaaja
-Nyt tai ei koskaan!

---

Houkutus
menneisyyden ote
Nuoruuteni Pariisi
P.S. Rakastan sinua!

sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Viisikko aarresaarella

Olen jo pitkään kaivannut Enid Blytonin Viisikoiden pariin. Ne olivat lapsuuteni suosikkeja mm. Neiti Etsivien ja Tiinojen lisäksi. Olen lukenut muutaman Viisikon aikuisiälläkin, mutta kun lukemiseen tuli saatavuuden vuoksi pidempi tauko jäi projekti silloin kesken. Kesä on juuri sopivaa aikaa tällaisille nopealukuisille ja viihdyttäville seikkailuille, joten lainasin kirjastosta sarjan viisi ensimmäistä osaa. Pääsenpähän ainakin alkuun!




Enid Blyton: Viisikko aarresaarella (#1)
(Five on a Treasure Island, 1942)
Tammi, 1986
140 sivua


Sisarusten -10-vuotiaan Annen, 11-vuotiaan  Dickin ja 12-vuotiaan Leon- kesälomasuunnitelmiin tulee muutos, kun äiti ja isä ilmoittavat lähtevänsä kahdestaan ulkomaille sen sijaan, että he tapojensa mukaan vuokraisivat huvilan Watfordista. Perheen isä on kuullut veljensä vaimolta heidän suunnitelmistaan ottaa kesäksi täysihoitolaisia, joten sisarukset päätyvätkin Fanny-tädin, Peter-sedän ja 11-vuotiaan Paula-serkun luo Kirrin Bayhin. Uusi tuttavuus Paula-serkku, joka haluaa itseään kutsuttavan Pauliksi, hänen salakoiransa Tim sekä läheinen pieni saari linnoineen vaikuttavat oikein hauskoilta ja mielenkiintoisilta. Pian ilmassa on myös seikkailun tuntua kun myrsky nostaa upoksista vanhan hylyn, josta löytyy salaperäinen lipas.

     Anne katseli sinistä lahtea. Lahden suulla oli merkillinen kalliosaari ja sen korkeimmalla harjalla oli aivan kuin vanhat linnanrauniot.
     - Tuo vasta näyttää ihmeelliseltä, hän sanoi. - Mikähän sen nimi on.
     - Kirrin-saari, Paula vastasi ja katsoi saareen päin, silmät yhtä sinisinä kuin meri.

Sarjan aloitusosille ominaisesti on tässäkin henkilöiden esittelyyn ja tarinan pohjustamiseen käytetty paljon sivuja. Tämä näkyy myös juonessa, serkusten ensimmäinen seikkailu ei ole mitenkään päätähuimaava ja mutkikas. Vaikka tässä ei vielä samoiltu nummilla ja eväskorit sekä muut ruokailut eivät olleet kovinkaan suuressa osassa pidin kirjan tunnelmasta kovasti. Toki näin aikuisena kiinnitti huomiota sellaisiin asioihin, joita en lapsena pitänyt lainkaan epäuskottavana tai kummallisena, mutta annoin vain mennä ja nautin tarinasta. Ainoastaan kansi jätti kylmäksi, pidän itse enemmän vanhoista valokuvakansista kuin näistä piirretyistä.

Juuri sopivaa kesälukemista, ihan kuten muistin ja odotin! Kirjan luki vasta myös Riina, joka ei päässyt kirjan myötä lapsuuden fiiliksiin (toisin kuin minä) ja Sonja, joka kyllästyi Paula/Pauli-keskeisyyteen sekä harmitteli syömisten vähyyttä.


Sitaattikunniamaininnan saa:
He lähtisivät seikkailulle.

tiistai 19. kesäkuuta 2012

Mustat morsiamet



Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet
Otava, 1998
288 sivua


Sain painavat suositukset tutustua Sirpa Kähkösen kirjoihin, joita olin tähän asti ennakkoluuloisesti vältellyt. Päätin ottaa selvää mikä Kähkösen kirjoissa oikein viehättää ja lainasin Kuopio -sarjan aloitusosan Mustat morsiamet kirjastosta. Seuraavia osia en kuitenkaan vielä lainannut, vaikka olenkin (tapani tuntien) jo etukäteen valmistautunut lukemaan koko sarjan. Toivoinkin, että morsiamet ei tuota pettymystä.

Kirjan tapahtumat alkavat 20-30 luvun taitteesta jatkuen aina talvisodan alkumetreille vuoteen 1939. Nuori maalaistyttö Anna lähtee kaupunkiin tohtori ja rouva Petterssonille piiaksi. Hän asettuu taloksi  tohtorilan keittiöön huolehtimaan lapsettoman pariskunnan taloudesta ja osittain myös pitämään seuraa talon emännälle. Eräänä tammikuisena iltana Anna, vielä kaupunkielämään tottumattomana, säikähtää lähelle tunkevaa humalaista. Tämä kohtaaminen muuttaa Annan elämän sillä silloin hän tapaa ensimmäistä kertaa myös mustasilmäisen miehen, Lauri Tuomen. Toisen kohtaamisen myötä heidän kohtalonsa on sinetöity.

     - Mikäs teillä on, mies sanoi ystävällisesti.
     - Ee mikkään, Anna vastasi. Hän jätti kantimensa ja meni vajan ovelle. Kirkkaus viilsi kuumottavia silmiä, ja poskelle vierähti yksinäinen kyynel. Anna pyyhkäisi sen nopeasti sormellaan. Mies tuli hänen perässään ja katsoi häntä tarkkaan.
     - Mistäs minä teijät tunnen?
     - Minä kerran tuolla laivoja kahtelin, Anna sopersi. - Työ ystävällisesti - ja se Jalamari - vuan onhan siitä jo kauvan.
     - Nii, mies huudahti. - Se lappusen kantaja. Nii! Päivee!
     Ja mies tarttui hänen käteensä ja ravisteli sitä tarmolla.
Anna pyrki vetämään kättään pois vaan mies ei päästänyt.
     - Työ että tiiäkkään mitä minä oon ajatellu, mies sanoi ja veti häntä lähemmäs.
     - Misteepä sitä minä, Anna kuiskasi. Henki pyrki kauemmas, sanoi ettei saanut antautua tuolla lailla pideltäväksi, vaan ruumis oli jo pehmennyt. Ja siihen hän jäi, melkein mieheen kiinni.

Heti kirjan alusta lähtien nautin Kähkösen taidosta kuljettaa tarinaa eteenpäin vähäeleisesti, mutta silti niin väkevästi ja kauniisti. Suomen lähihistorialla on vahva osansa kirjassa ja Kähkönen onnistuu sen kuvauksessa hyvin. Vaikka Kuopio ei ole minulle se tutuin kaupunki tuntui kirjaa lukiessa kuin olisin hypännyt ajassa taaksepäin ja kävellyt Annan jalanjäljissä kaupungin katuja. Morsiamet on samanaikaisesti arkinen ajankuvaus, riipaiseva rakkaustarina sekä erilaisten elämänkatsomusten vuoropuhelu, olematta kuitenkaan tippaakaan siirappinen tai saarnaava. Murrekin soljui mukavasti korvissa.

Myönnän siis ilomielin olleeni väärässä Kähkösen suhteen ja julistaudun täten Kähköskäännynnäiseksi. Kiitos vain suosittelijoille, ilman teitä tuskin olisin kirjaan tarttunut :) Odotan innolla, että pääsen jatkamaan sarjan lukemista. Morsiamia on luettu viimeaikoina ahkerasti muissakin blogeissa, yksi tuoreimmista arvioista on Suketukselta. Hänen postauksensa lopusta löytyy linkkejä muihinkin kirjasta tehtyihin arvioihin. Nappaan kirjan mukaan Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen, sillä morsiamet ehti olla hetken aikaa luettavien listalla ennen kuin viimein tartuin siihen.


Sitaattikunniamaininnan saa (monien ehdokkaiden joukosta):
Hän oli silmu kylmässä, silmu tumman kuoren alla.

Kuusi kovaa kotimaista -haaste (4/6)

lauantai 9. kesäkuuta 2012

Haudankaivaja

Nyt kun olen säätänyt ja vääntänyt blogin uuden ilmeen kanssa muutamia (tuskaisia) tunteja, voin keskittyä taas olennaiseen, kirjoihin. Toivotan samalla uudet lukijatkin tervetulleeksi, kun en sitä ole aiemmin muistanut tehdä. Eli tervetuloa, toivottavasti viihdytte :)




Anna Jansson: Haudankaivaja
(Först när givaren är död, 2009)
Gummerus, 2009
359 sivua


Satun minihaasteen kolmannessa osassa oli ohjeistuksena lukea kirja, joka sijoittuu saarelle. Anna Janssonin Haudankaivaja on ollut pitkäaikaislainassa vanhemmiltani, parin muun kirjan lisäksi, viimeinkin tuli sopiva hetki ja kannuste lukea kirja. Terveisiä siis Gotlannista!

82 -vuotias Frida Norrby nähdään kulkemassa keskellä yötä ulkona lapion kanssa. Pian Fridan talo palaa ja ilmeisesti Frida sen mukana. Rikostarkastaja Maria Wern ryhtyy tutkimaan tulipaloa, joka saattaakin olla murhapoltto. Wernin aika ei käy pitkäksi, sillä pian tutkittavana on toinenkin kuolemantapaus sekä katoaminen, lisäksi huolta aiheuttaa ampumavälikohtauksessa vakavasti haavoittuneen miesystävän tila. Onko pienen Roman kylän tapahtumilla jokin yhteys, ja jos on niin mikä?

Maria Wern oli minulle ihan uusi tuttavuus. Valitettavasti on sanottava, että meistä ei ainakaan näin ensitapaamisella tullut ylimpiä ystäviä, enkä mene lupaamaan uusintatapaamista. Minulla ei ollut oikeastaan minkäänlaisia ennakko-odotuksia kirjasta, joten ainakaan se ei ole syynä laimeahkoon lukukokemukseen. Ei vain sytyttänyt eikä vienyt mukanaan, vaikka kirjassa ei varsinaisesti mitään vikaa ollutkaan. No sen verran mainittakoon, että Janssonin erityisesti vanhustenhoitoon kohdistuva yhteiskuntakritiikki vähän väsytti. Myös paikoitellen kovin eteeriseksi ja viipyileväksi muuttuva kuvailu, joka oli jotenkin ristiriidassa Maria Wernistä muodostamani mielikuvan kanssa, häiritsi hieman.

Jos Maria Wern jättikin hieman kylmäksi ihastuin kovasti muutamiin muihin kirjan henkilöihin, kuten topakkaan ja sympaattiseen, ehkä hieman pakkomielteiseen ja jopa vainoharhaiseenkin Frida Norrbyhyn; ulkokuoreltaan kovaan, mutta pinnan alta herkkään Joakim Rydbergiin sekä nenänsä joka paikkaan työntävään uteliaaseen joka alan asiantuntijaan Bibbi Johnssoniin (kaikessa ärsyttävyydessään).

     "Serkun mies on vartija ja hän sanoo, että poliisin pitää etsiä tekijää uhrin välittömästä läheisyydestä. Teidän pitäisi kysyä Sturelta, hän tietää kuinka tutkinta pitää hoitaa. Hänellä on pitkäaikaista kokemusta tästä työstä." Bibbi nyökkäsi Hartmanille, jolla oli suuria vaikeuksia pitää naamansa peruslukemilla ja säilyttää ilmeessään tilanteen edellyttämä vakavuus. "Sture ei voi käsittää, että niin yksinkertaisen poliisintyön tekemiseen tarvitaan niin pitkä koulutus. Ne pirulaiset pitää hitto vieköön vain napata. Telkien taakse vaan. Niin Sture sanoo ja hän kyllä tietää, koska hän on tehnyt töitä vartijana yli kaksikymmentä vuotta."

Kirsin kirjanurkassa pohdittiin juuri dekkareiden realistisuutta. Vaikka Haudankaivaja sijoittuu Romaan, pieneen noin 1000 asukkaan kylään (kertoo Wikipedia), ei rikosten runsaus häirinnyt tai tuntunut epäuskottavalta. Kirjassa oli myös ripaus yliluonnollisuutta aaveiden muodossa, mutta siinähän ne menivät missä murhatkin. Loppujen lopuksi kirja oli ihan toimiva kokonaisuus, vaikka se ei onnistunutkaan kääntämään minua dekkareiden ystäväksi.


Sitaattikunniamaininnan saa:
 Aikaa on niin vähän ja ihminen haluaa ehtiä niin paljon.

Satun minihaaste 3/12: Saarella

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste



Voi voi. Taas lukutoukkaa viedään, kun kohdalle osui vastustamaton haaste: Ota riski ja rakastu kirjaan. Haastehan on lähtöisin Marjikselta, joka halusi patistaa kirjaystäväänsä lukemaan erään kirjan. Tässä vielä tarkemmat ohjeet ennen kuin kerron mikä kirja minut haastettiin lukemaan ja  kenen bloggarin haastan mukaan:


Säännöt:
Mitä teet, jos sinut haastetaan Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen?
1. Joudut lukemaan haastajasi sinulle määräämän kirjan. Jos olet jo lukenut sen, voit pyytää haastajalta uuden kirjan. 
2. Vastavuoroisesti sinä saat määrätä haastajallesi yhden kirjan luettavaksi. 
3. Samalla voit siirtää haasteen eteenpäin ja määrätä vähintään yhdelle kanssabloggarillesi kirjan luettavaksi. Hän puolestaan saa tämän jälkeen määrätä sinulle takaisin yhden luettavan kirjan. Jos olet todellinen riskinottaja, haasta niin moni kuin uskallat! Muista, että joudut myös lukemaan kirjat, jotka he määräävät sinulle.

Kun lähetät haasteen eteenpäin, kopioi mukaan myös säännöt ja haasteen kuva. Haasteesta saa myös kieltäytyä, jos on jo esimerkiksi ehtinyt tai ei vain halua osallistua. Silloin haastaja voi siirtää haasteen jollekulle toiselle.


Elma Ilona Tarinauttisen hämärän hetkistä oli sitä mieltä, että minun tulisi lukea Susan Fletcherin Noidan rippi, haastajani mukaan ehkä hienoin lukemansa kirja koskaan. Kirja onkin kiinnostanut minua, joten alkuviikosta on suunnattava kirjastoon :) Elma Ilona saa vastahaasteena Markus Zusakin Kirjavarkaan, joka piti minua otteessaan useiden tuntien ajan ja on yksi parhaimpia lukemiani kirjoja. Vaikuttavia lukuhetkiä, Elma Ilona :)

Siirrän  haasteen eteenpäin Bibliofilen Disalle, joka vasta tunnustautui keltanokaksi Stephen Kingin kirjojen suhteen ja kaipaili haastajaa Uinu uinu lemmikkini -kirjalle. Kingin toinen klassikko Hohto voisi sopia haastajaksi. Jos Hohto on tuttu, toisena vaihtoehtona on Kuulolla, joka on uudempaa Kingiä. Jännittäviä lukuhetkiä Disa, mikäli otat haasteen vastaan :) EDIT: Disakin otti haasteen vastaan ja haastoi minut lukemaan Richard Adamsin Ruohometsän kansan.