maanantai 5. marraskuuta 2012

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär



Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär
(The Gravedigger's Daughter, 2007)
Otava, 2009
678 sivua


Oatesin Haudankaivajan tytär on ollut pitkään lainassa kirjastosta. Kun tiiliskivikaipuuni alkoi toden teolla oireilla tuli vihdoin sopiva hetki lukea kirja. Sainpahan samalla myös edistettyä paria haastetta.

Schwartin perhe pakenee toisen maailmansodan kynnyksellä Saksasta Amerikkaan. New Yorkin satamassa, laivan uumenissa syntyy perheen kuopus Rebecca, juuri ja juuri henkiin jäävä rääpäle, perheen ainoa syntyjään amerikkalainen. Kun Jacob-isä saa työn Milburnin hautausmaan hoitajana asettuu perhe asumaan ränsistyneeseen mökkiin hautausmaan laidalle. Sopeutuminen uuteen kotimaahan ei kuitenkaan suju helposti eikä perheen isä ainakaan helpota sitä. Pikkuhiljaa Jacob uppoaa katkeruuteensa ja vihaan niitä toisia, amerikkalaisia, kohtaan. Lopulta hän tekee oman ratkaisunsa, mutta se vaikuttaa vahvasti myös Rebeccan elämään. Osittain isältään perimänsä vihan voimin Rebecca pyristelee irti niin haudankaivajan tyttären kuin siirtolaisen roolistaan, mutta joutuu samalla kovettamaan ja piilottamaan itsensä vuosikymmeniksi.

Salaisuuksia! Siinä tiukassa pikku sykerössä kylkiluiden alla, siinä missä ennen oli ollut hänen sydämensä. Niin paljon salaisuuksia ettei hän aina saanut kunnolla henkeä.

Vahvasta alusta ja tarinasta huolimatta lukeminen sujui melko hitaasti, tiedä sitten johtuiko kirjasta vai jostain mystisestä tähtien asennosta. Tai ehkä lukeminen vain tuntui hitaalta, sillä jätin muut kirjat odottamaan sivuun. Haudankaivajan tytär nimittäin ehdottomasti ansaitsi jakamattoman huomioni. Hitaus tuntui luonnolliselta enkä missään nimessä laske sitä kirjan heikkoudeksi vaan vahvuudeksi. Tarina eteni sujuvasti puolilväliin asti, mutta sitten musiikin teoria ja pianonsoiton toistuva kuvaus alkoi hieman puuduttaa. Pienen notkahduksen jälkeen tarina piti otteessaan loppuun asti.

Pidin erityisesti kirjan rakenteesta. Tarina alkaa Rebeccan nykyhetkestä, siirtyy menneisyyteen, kirii kirjan puolivälissä takaisin nykyisyyteen ja jatkuu Rebeccan rinnalla vuosikymmeniä eteenpäin. Moniulotteisuutta lisää vielä kertojan vaihtelu. Rebecca on pääkertoja, mutta tarina etenee välillä muiden kokemusten kautta. Rebeccasta saa heti alusta vahvan ja itsenäisen vaikutelman, syy tähän paljastuu tarinan auetessa. Rebecca kohtaa monenlaisia vastoinkäymisiä (jotka muuten tuntuvat ja iskevät silmille ilman mässäilyä), mutta myös ne harvemmat ilon ja onnen hetket nousevat hyvin esille.

Unessa Rebecca oli ylitsevuotavan onnellinen. Ja hän sai tietää, miten yksinkertaista onni on. Kuin oikoisi rypistyneen kankaan, kostuttaisi ja silittäisi sen varovasti. Niin yksinkertaista.

Takakannesta löytyy The Plain Dealerin väittämä Rakastat tätä tarinaa niin kauan kuin elät. En menisi vannomaan, mutta tunnistan hyvän kirjan kun se tulee vastaan. Haudankaivajan tytär sai minut vakuuttuneeksi siitä, että Oatesia on syytä lukea lisää.

Susa on avannut tarinaa hieman enemmän, postauksen lopusta löytyy linkkejä muihin arvioihin.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Ja kaikki minkä unohdat, on poissa niin kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.


TBR 8/100
So American -haaste

16 kommenttia:

  1. Oi Oates! Kaikki neljä jo häneltä lukemaani kirjaa ovat olleet niin hyviä ja tavallaan myös erilaisia, mikä on hienoa sekin!

    Kiitos linkityksestä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Susa, kiitos vain Oates-vinkistä :) Mukava löytää hyviä, vahvoja kertojia, tuskin olisin Oatesin kirjoihin ymmärtänyt tarttua ilman blogisavuja.

      Poista
  2. Minäkin olen sitä mieltä, että hyvän kirjan kohdalla hitaus on vahvuus! Ostin tämän Suomi-visiitillä, mutten ole vielä ehtinyt aloittaa urakkaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pisarainen, ehdottomasti näin :) Jotkut kirjat vaativat hitaan lukemisen ja toiset taas nopean ahmimisen. Pitää vain tunnistaa itsessään sopiva lukumieliala, ettei lukukokemus mene ainakaan sen takia metsään. Oatesin jälkeen ahmaisen Harrisin vampyyritarinan.

      Nautinnollisen hitaita lukuhetkiä Oatesin parissa :)

      Poista
  3. Olen ostanut tämän jo aikaa sitten ja tuolla se nyt odottelee. Nyt tein lupauksen, että ensi keväänä rajoitain uutuuksien lukemista ja keskityn näihin ihanuuksiin, mitkä odottavat. Oatesilta olen lukenut Koston sekä Putouksen. Jälkimmäinen oli yllätyksekseni melko keskinkertainen, odotin siltä enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuulia, onneksi ne ihanuudet ei sieltä hyllystä karkaa (toivottavasti!) minnekään :) Minullakin on monia ihanuuksia odottamassa kotikirjastossa... Minä olen tänä vuonna lukenut omalla mittapuullani paljon uutuuksia, saa nähdä miten ensi vuonna käy. Putouksesta en ollut kuullutkaan, Kosto sentään kuulostaa tutulta ;)

      Poista
  4. Oi, oi, tästä alkoi Oates kuumeeni ja nyt odottelen innolla joulua kun pääsen lukemaan Oatesin uusinta (annoin joulupukille vinkin, että toivoisin tätä :D)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaana, Oates-kuume tuntuu olevan aika ärhäkkä tarttumaan ;D Toivottavasti joulupukki toteuttaa toiveen :)

      Poista
  5. Pidin tästä aivan valtavasti! Uusin Oates vaikuttaa yhtä paksulta, onkohan yhtä hyvä? Rapakon takanakin on todellisia tarinankertojanaisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirsi, olit mielessäni kun kirjoitin postausta :D Pelkosi oli turha, Winmanin ihanan kirjan jälkeen sattui toinen hyvä kirja perään, eli tykkäsin tästä kovasti. Pidän ehdottomasti silmäni auki Oatesin varalta, hän tosiaan on melkoinen tarinankertojanainen!

      Poista
  6. Minä rakastin tätä kirjaa. :) Se on ensimmäinen lukemani Oates ja voi että se onkin hyvä, vahva tarina, mieleenjäävä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, minä en ehkä aivan rakastunut, mutta tarina on kaikkea tuota mitä sanoit. Hyvä, vahva ja mieleenjäävä :) Tästä oli hyvä aloittaa Oatesiin tutustuminen.

      Poista
  7. Aivan kuin olisin lukenut tämän! Päivittelin romaanin pituutta. Oliko tässä kirjassa vuolaasti kuvattuna kemikaalitehtaan aiheuttamia ympäristötuhoja vai sekoitanko johonkin toiseen kirjaan? Oliko se sittenkin Putous?

    Pidän Oatesista, mutta tämä ei mielestäni ole hänen paras kirjansa. Blondi on edelleen lukematta, voi voi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuija, pitkä tämä kyllä oli, mutta runsaita ympäristötuhokuvauksia en kyllä muista.

      Blondi ei juurikaan kiinnosta minua aiheeltaan, mutta eihän sitä tiedä jos hurahdan Oatesiin täysin ja luen kaiken mitä käsiini saan ;)

      Poista
  8. Olet oikeassa: Kirjan hitaus ei tarkoita kirjan huonoutta! Minä luin Vieraan lasta KAKSI VIIKKOA!

    Tästä Haudankaivajan tyttärestä on pakko kertoa aivan toisin, eli en yleensä ehdi päivisin lukea, mutta sain tämän heti tammikuun alussa ja luin tätä pari pakkaspäivää sohvalla kuin kirjaan kiinni liimattuna. Kirja oli muistaakseni lukuvuoteni toiseksi paras yli sadan kirjan joukosta.

    Oates on niin haasteellinen kirjoittaja, että suosittelen tätä teosta häneltä aina ensimmäiseksi. Tämä on todella lasten leikkiä kun vertaa teokseen Sisareni, rakkaani, joka jätti minut synkkään pimeään...

    Siis Haudankaivajan tytär vain on niin hieno kirja, että vajoan sen edessä polvilleni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, onneksi siis aloitin Oatesiin tutustumisen "oikeasta" kirjasta :) Oates kirjoittaa hienosti ja aion ehdottomasti lukea häneltä lisää jossain vaiheessa!

      Minullakin lukeminen keskittyy iltaan ja usein nipistän lukuaikaa myös yöunistani...

      Poista