maanantai 25. maaliskuuta 2013

Petteri Hannila: Kaukamoinen



Petteri Hannila: Kaukamoinen
Omakustanne, 2013
190 sivua
Luettu: 23.3.2013
Mistä: Kirjailijan tarjoama arvostelukappale


Täytyy sanoa, että tuskin olisin Kaukamoiseen törmännyt tai ainakaan tullut tarttuneeksi siihen ilman kirjailijan yhteydenottoa. Kirja kuulosti sen verran mielenkiintoiselta, että pakkohan siihen oli tutustua. Vaihtoehtoina oli painettu kirja ja e-kirja, minä valitsin perinteisen painetun version.

Vierra ja Aure, 13-vuotiaat serkukset ja yhdessä kasvaneet ystävykset, lähtevät kahdestaan kesän kuumimpana aikana aikuistumisriitille. Korkealla kalliolla, nuotiotulien kajossa Ensimmäinen Äiti antaa suuntaviivat tyttöjen tulevaisuudelle. Yön jälkeen Vierran ja Auren lapsuus on mennyttä ja he joutuvat pohtimaan Äidin sanoja, tulevaisuuttaan naisina ja osana kainujen heimoa. Voiko omaan kohtaloonsa vaikuttaa vai tuleeko siihen alistua, ottaa se vastaan valmiiksi määrättynä?

     Kiivetessään kallioilta alas kohti rantaa heidän katseensa kohtasivat ja hymyt vakavoituivat. Kumpikin tiesi, ettei toinen kertoisi kenellekään, mitä illalla oli tapahtunut. Se oli kuitenkin muuttanut heitä peruuttamattomasti, eikä paluuta entiseen enää ollut.

Kaukamoinen aloittaa kotimaisen fantasian sarjan, joka pohjaa vahvasti mytologiaan. Kirja koostuu kahdeksasta lyhytkertomuksesta, joita on aiemmin julkaistu englanniksi. Kirja huokuu menneitä aikoja, pohjoisen luonnon havupuiden havinaa ja nuotiosavujen tuoksua. Tarinaa tukevat kalevalamittaisen runon muotoon kirjoitetut tarinat ja laulut. Ennen kirjan aloittamista mietin onko runomitta kuinka suuressa osassa ja miten se vaikuttaa lukukokemukseeni, en nimittäin ole Kalevalaa tai ylipäätään runoja juuri lukenut. Onneksi pelko osoittautui turhaksi sillä runot värittävät tarinaa erittäin onnistuneesti.

Kainujen heimoa johtavat vahvat naiset, asetelmasta tuli heti mieleen Johanna Sinisalon Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita -novellikokoelman tarinat Palvelukseen halutaan kokenut neitsyt ja Metsän tuttu. Lisäksi vahvatahtoinen ja oikeudenmukainen Vierra muistuttaa kovasti Jean M. Untinen-Auelin Maan lapset -sarjasta tuttua Aylaa. Valitettavasti etenkin jälkimmäisen kaiut olivat jopa liian vahvat ja eri kirjojen naiset olivat sekoittua päässäni. On vaikea sanoa pidinkö Kaukamoisesta siksi, että se muistutti minua aiemmin ihastuttaneita tarinoita vai pidinkö tarinasta itsenäisenä teoksena. Yhtä kaikki pidin siitä kovasti. Jos Mia Vänskän Saattaja sai minut janoamaan lisää mytologiaa niin Kaukamoisessa sitä riitti.

Kaukamoisen tarina on vahvasti ja vetävästi kirjoitettu, vaikka välillä tarina hajoaa ja hyppii ajassa eteenpäin. Jäin hieman miettimään kenelle kirja on suunnattu. Välillä kerronta muistuttaa nuorten kirjallisuutta, mutta välillä taas meno on hyvin aikuismaista ja jopa raakaa. Olisin toivonut, että jos/kun Vierran tarina jatkuu seuraavassa kirjassa olisi Kaukamoisen loppuun viritetty houkuttelevampi koukku, nyt minussa ei herännyt vastustamatonta paloa lukea seuraava osa vaan saatan jättää Vierran jatkamaan matkaansa. Mutta toisaalta... Olisihan se mukava tietää lunastaako Vierra Ensimmäisen Äidin asettaman ennustuksen. Pienistä puutteistaan huolimatta Kaukamoinen on upea kirja!

Vierran kanssa samoissa metsissä ovat vaeltaneet myös Morre, Dee, Kuutar, Tiina, Katri, Tintti ja moni muu. Monta lukijaa ja monta mielipidettä, omani jäi kirkkaasti plussan puolelle!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Tytöt tunsivat pystyyn nousevissa niskavilloissaan kuoleman kuiskauksen.

torstai 14. maaliskuuta 2013

Mia Vänskä: Saattaja



Mia Vänskä: Saattaja
Atena, 2011
308 sivua
Luettu 13.3.2013
Mistä: kirjastosta


Mia Vänskän kirja kiinnitti huomioni jo julkaisuvuonna, sillä kauhukirjallisuuden (pidättäydyin kirjoittamasta väliin Stephen Kingiä) ystävänä myös kotimainen kauhu kiinnostaa. Saattaja on odotellut lukuvuoroaan jo useamman uusimiskerran ajan, mutta vihdoin sain sopivan innostuksen tarttua kirjaan.

Nelikymppinen Lilja jättää Helsingin taakseen ja palaa Keski-Suomen lapsuudenmaisemiin. Lilja ostaa oman lapsuudenkotinsa edellisiltä omistajilta, joilla on kiire muuttaa muualle. Lapsuudenystävä Kristiina ja lähellä asuva äiti auttavat Liljaa kotiutumaan, mutta kellarissa mahdollisesti piilevän vesivahingon, varastohuoneen lattialle toistuvasti ilmestyvän vesilammikon alkuperän selvittäminen vaatii ammattilaisen apua. Talossa ja lähiympäristössä alkaa tapahtuu kummia ja samalla Liljaa vaivaavat oudot tuntemukset, näyt, ja lapsuusmuistot lisääntyvät. Kun Liljan äiti sairastuu on Liljan kohdattava tosiasiat, laajennettava maailmankuvaansa sekä pohdittava pystyykö hän ottamaan vastaan vaativan tehtävän.

     Minä en halua tätä, Lilja ajatteli. Minä haluan vain elää normaalia elämää ja selvitä omista maallisista ongelmistani.
     Mutta halusi hän tai ei, hänelle oli väkisin työnnetty tämä tieto, ja alkoi yhä enemmän vaikuttaa siltä, ettei hän pystyisi ohittamaan sitä hölynpölynä, vanhan kansan uskomuksina. Tiedon kanssa hän ehkä pystyisi vielä elämään, mutta vanha nainen odotti, että hän tekisi asialle jotain. Liljasta tuntui kuin hänen keuhkonsa rutistuisivat kasaan. Miksi minä? Kuka tahansa muu olisi parempi. Kristiina vaikka, se olisi suorastaan innoissaan tästä.
     Ehkä hän voisi unohtaa koko asian.

Alku oli hieman kliseinen, mutta tarina vaikutti kuitenkin lupaavalta. Jotkut kielikuvat kuulostivat hieman omituisilta ja kakistelin myös Liljan sinisilmäisyyttä talokauppojen suhteen, jos myyjillä on kiire saada nimet paperiin niin luulisi hälytyskellojen soivan hieman kovemmin. Tarina eteni yllättävän hitaasti ja kerronnan painopiste tuntui välillä karkaavan kauemmas aiheesta useisiin teemoihin, joista osa vielä toistui useamman henkilön kohdalla. En valitettavasti tavoittanut takakannessa lupailtua piinaavuutta kuin pariin otteeseen, ei vaikka musta viha pulppusi (kyllä sitä pulputusta sitten riittikin!) ja vaikka Vänskä on selvästi yrittänyt luoda jännittävää tunnelmaa. Jotain vain jäi puuttumaan. Osa kauheuksista ennemmin huvitti kuin pelotti, varsinkin kun paikoitellen tuo pimeys ja mustuus muistutti Harry Pottereiden ankeuttajia.

Oli uskomattoman hienojen, Jussi S. Karjalaisen käsialaa olevien kansien välissä kehuttavaakin. Vänskä on ammentanut tarinaansa aineksia kansantarinoista ja myyteistä mielenkiintoisella ja ilahduttavalla tavalla sekä onnistunut yhdistämään ne hienosti nykypäivään. Vaikka kaipasin tarinaan kauhua oli Saattajasta luettava sivu toisensa jälkeen, jotta sain tietää miten Liljan käy. Vänskässä on selvästi tarinankertojan aineksia kunhan hänen onnistuu saada lukijansa pelkäämään ja odottamaan kauhulla seuraavan rivin ja seuraavan sivun tapahtumia, kuten kauhugenreen kuuluisi. Toivottavasti kaipaamaani kauhua löytyy Vänskän toisesta romaanista Musta kuu, jonka luultavasti vielä joskus luen.

Saattajan ovat lukeneet myös mm. Ahmu  ja Morre, jotka pohtivat samoja asioita mitkä mietityttivät minuakin: teemoja oli ehkä liikaa ja Lilja vaikutti ikäistään nuoremmalta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kuollut on lakannut olemasta, ei mitään leijumisia tai harhailuja enää.
 

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Charlaine Harris: Verta sakeampaa



Charlaine Harris: Verta sakeampaa (#5)
Gummerus, 2011
341 sivua
(Dead as a Doornail, 2005)
Luettu: 7.3.2013
Mistä: kirjastosta


Hiihtoloma- ja mökkilukemistoon sujahti seuraava Sookie Stackhouse -kirja kuin itsestään. Ulkoilupäivän jälkeen on lähes pakko saada lukea jotain viihdyttävää eikä mitään hirveän vakava(sti otettava)a.

Bon Tempsin kaksiluontoiset ovat vaarassa, sillä useampaa heistä on ammuttu eikä syyllisestä ole tietoakaan. Sookie pelkää veljensä Jasonin puolesta, sillä jouduttuaan ihmispuuman puremaksi veli muuttuu puumaksi täysikuulla ja on näin mahdollisesti vaarassa tulla ammutuksi. Sookie itse tuntuu myös olevan tapansa mukaan vaarassa. Hänellä on veljensä ja oman turvallisuutensa murehtimisen lisäksi muitakin kiireitä, sillä hän joutuu hankkimaan työpaikallensa Merlotte´siin väliaikaista työvoimaa ja osallistumaan Shreveportin ihmissusilauman erinäisiin tilaisuuksiin ystävänsä Alciden seuralaisena. Miesrintamalla sentään on hieman rauhallisempaa, vaikka ympärillä pyörii ex-poikaystävä vampyyri-Billin lisäksi merirosvovampyyri, ihmissusi, ihmiskoira ja vampyyri-Eric, joka kyselee muistinmenetyksensä aikaisista tapahtumista.

"Mitä me oikein teimme, Sookie? Ja kenelle?"
     "Tahrat olivat kananverta. Lahtasin kanan ja laitoin siitä ruokaa", valehtelin. Olin nähnyt pienenä mummin tappavan kanan monta kertaa, mutta en ollut koskaan tehnyt sitä itse.
     "Sookie, Sookie. Paskanjauhantamittarini huutaa punaisena", Eric sanoi ja pudisti päätään nuhtelevasti.
     Pelästyin niin , että aloin nauraa. Oli tullut sopiva hetki lähteä. Näin Charles Twiningin seisovan baarin etuoven pielessä kaikin puoliin nykyaikaista toppatakkia pidellen. "Hei sitten, Eric, ja kiitos baarimikosta", sanoin aivan kuin Eric olisi lainannut minulle sormiparistoja tai kupillisen riisiä. Hän kumarsi ja hipaisi poskeani viileillä huulillaan.

Näin peräkkäin luettuna aiempien tapahtumien kertaaminen ja samojen asioiden toisto häiritsi aika paljon. Olenkin samoilla linjoilla marjiksen kanssa, tästä jäi hieman välikirjan maku. Liiallisiin yksityiskohtiin jääminen ärsytti myös. Juonen kannalta ei ole välttämätöntä tietää, että Sookiella menee kirjastossa kaksi minuuttia suunniteltua vähemmän, vaikka toki muiden kirjastokäyttäytyminen minua kiinnostaakin... Minua mietitytti myös Sookien uskonnollisuus, se tuntui puskevan tässä osassa esille aiempia enemmän. Onneksi tarina vie tuttuun tapaan mukanaan ja juonta värittävä musta huumori, näpsäkkä sanailu ja Sookien häpeilemätön miesten (ulkonäön) ihailu viihdytti. Sitä paitsi Eric on jälleen oma itsensä ja samalla hänen ja Sookien välinen jännitekin palaa ihan erille tasolle. Kieltämättä odotan innolla seuraavan osan lukemista, jotta saan tietää mihin suuntaan Sookien mieskuviot lähtevät etenemään ;)


Sitaattikunniamaininnan saa Ericin punaisena huutavan paskanjauhantamittarin (katso lainaus ylempänä) lisäksi:

Minulla ei ole juuri ystäviä, joten arvostan niitä jotka olen onnistunut saamaan - vaikka epäilenkin, että he haluaisivat yllättää minut pimeällä kujalla ja tehdä minulle veriset temppunsa.

maanantai 4. maaliskuuta 2013

Charlaine Harris: Veren imussa



Charlaine Harris: Veren imussa (#4)
Gummerus, 2011
328 sivua
(Dead to the World, 2004)
Luettu: 2.3.2013
Mistä: kirjastosta


Edellisen huikean, mutta rankan lukukokemuksen jälkeen tarvitsin jotain nopeasti nieltävää viihdettä. Nappasin huojuvasta kirjastolainapinosta seuraavan Sookie Stackhouse -kirjan ja luin sen parissa päivässä, mitä ei minulle tapahdu kovin usein.

Sookie on totutellut viikon verran rauhalliseen sinkkunaisen elämään jätettyään petollisen poikaystävänsä Billin. Eräänä iltana töistä kotiin ajaessaan Sookie näkee pimeällä tiellä puolialastoman, juoksevan miehen. Mies on Eric, joka ei tunnista Sookieta tai edes itseään. Sookie vie miehen kotiinsa ja keskusteltuaan tämän lähimpien työtovereiden kanssa selviää, että Shreveportissa on noitia, jotka haluavat vallata Ericin liiketoiminnan. Noitien johtajatar on mieltynyt viikinkivampyyriin ja haluaa hänetkin itselleen, mutta kun Eric ei noitien ehdotuksiin suostunut langetettiin hänen ylleen kirous, joka vei hänen muistinsa. Rauha on mennyttä, kun Sookie ryhtyy Ericin suojelijaksi, etsii kadonnutta veljeään ja joutuu osalliseksi vampyyrien, ihmissusien ja noitien väliseen taisteluun.

     Jestas, miten hyvin minä hommani hoidinkin. Minun piti pitää Eric piilossa, mutta tässä me nyt loikimme hautausmaan poikki kohti Lännen Pahaa Noitaa sen sijaan että olisimme piilossa jossain pimeässä kolossa mistä hän ei löytäisi meitä. Tosi fiksua.

Varoitus! Saattaa sisältää pieniä määriä juonipaljastuksia! Kun Bill on poissa kuvioista pääsee Eric mellastamaan rauhassa Sookien lähellä, vaikkakin muistinsa menettäneenä sekä muuttuneena, ja suhdehan siitä seuraa. Vaikka Sookieta osittain häiritsee Ericin luonteen muuttuminen vie fyysinen vetovoima voiton. Täytyy sanoa, että vaikka iloitsin siitä, että he löysivät toisensa pidin enemmän "tavallisesta" Ericistä. Muistinsa menettänyt Eric on liian tylsä ja tasainen! Onneksi tutusta Ericistä ehtii nähdä vilauksen kirjan lopussa, siitäkin huolimatta, että muistin palautumisen seurauksena Sookien ja Ericin suhde muuttuisi takaisin kissa ja hiiri -leikiksi peiton heiluttelun ja lepertelyn sijasta. Juonipaljastukset loppuivat.

Harris esittelee liudan uusia yliksiä eli yliluonnollisia olioita, joten touhu ei käy yksitoikkoiseksi. Toivottavasti noitia ja keijuja vilahtelee myös jatkossa Bon Tempsissä, heistä lukisi mielellään enemmänkin. Viihdyin Sookien matkassa edelleen oikein hyvin, mutta lukisin silti mieluummin sarjaa jatkossa alkukielisenä. Uskoisin tarinan olevan sujuvampi englanniksi, nyt osa jutuista tuntui vähän kömpelöiltä. Katsotaan nyt vielä seuraavan osan verran, se kun on jo lainattuna kirjastosta suomenkielisenä. Hieman muuten taas ärsyynnyin Sookieen, joka välillä loistaa tyhmyydellään ja välillä taas tuntuu hyvinkin fiksulta. Nurinoista huolimatta taidan jatkaa saman tien seuraavaan osaan.

Veren imussa on viihtynyt myös mm. marjis ja Morre.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Luoja minua sarkastisilta vampyyreiltä varjelkoon.

Johonkinhan se raja nyt sentään on vedettävä, muunlaiset vampyyrit siis ilmeisesti menettelevät ;)

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Maaria Päivinen: Pintanaarmuja



Maaria Päivinen: Pintanaarmuja
ntamo, 2013
259 sivua
Luettu: 26.2.2013
Mistä: pyydetty arvostelukappale kirjailijalta


Luettuani Maaria Päivisen aikaisemmat romaanit Silja ja Mai sekä Minä rakastan sinua nuori mies odotin jo kieli pitkällä hänen seuraavaa teostaan. Päivinen onkin noussut kahdella romaanillaan yhdeksi kotimaisista suosikkikirjailijoistani.

Anna on särkynyt sisältä ja ulkoa. Häntä hallitsee aviomies Veikko, joka ruhjoo ja alistaa, rakastaakin ehkä, mutta raa'alla tavalla. Anna pakenee arkea Hermanin lähelle, mutta ehkä huomaamattaan hallitsee tuota rakastavaa naapurin miestä osittain samalla tavalla kuin Veikko häntä. Riittääkö Annasta Veikon lisäksi Hermanille, odottamastaan lapsesta puhumattakaan, kun Anna on jo itselleenkin liikaa? Anna yrittää pyristellä irti Veikon vallan alta sekä rajoittuneesta elämästään, mutta tavat ja tunteet istuvat tiukassa. Hän tekee viimein ratkaisunsa, mutta sen toteuttamiseen hän tarvitsee Hermania.

     Minä se olin, joka hänet työnsi aaltoihin, hän itse sitä toivoi.
     Että minä laittaisin eteenpäin.
     Minä, eikä kukaan muu.
     Hän oli tajuton siinä vaiheessa. Rakastin niin paljon, että annoin hänet merelle, ja hän puolestaan niin kyllästynyt, että tahtoi sinne. Hän rakasti kaikkia meistä niin tukahduttavan paljon, että kyllästyi; hän rakasti liikaa, liikaa voi todella rakastaa. Niin voi, että sattuu.
     Että tulee halu kuolla, tukehtua rakkauteen upota kiveksi maailman pohjaan.

Tarina kerrotaan vuorotellen Annan ja Hermanin sanoin, Veikko pysyy hiljaa. Toisinkin olisi voinut olla, Päivinen nimittäin kertoo blogissaan Veikon olleen alunperin toinen kertoja Annan rinnalla, mutta hän leikkasi Veikon pois ja loi Hermanin. En voi olla miettimättä minkälainen tarina oli alunperin, kuinka paljon ankeutta ja vihaa Veikko olisi siihen tuonut. Nyt Herman suo ne vähäiset onnen ja helppouden hetket, joita ilman Anna olisi saattanut suistua raiteiltaan paljon aikaisemmin.

Päivisen kirja pyörii vahvasti rakkauden ympärillä. Hän kuvaa hienosti rakkautta ja sen varjopuolta sekä sitä miten eri tavalla ihmisen voikaan nähdä omin tai toisen silmin. Anna on ankara itseään kohtaan, uskoo Veikon väheksyntää ja lietsoo sitä vielä ajatuksissaan eli syöksykierre on valmis. Toisen näkökulman tarjoaa Herman, joka näkee Annan kauniisti ja kauniina, hänen puutteistaan huolimatta.

Kirja viiltää, repii rikki ja vereslihalle. Se on enemmän kuin nimensä veroinen, naarmut painuvat pintaa syvemmälle. Se satuttaa Annan kokeman kurjuuden takia ja ihastuttaa Päivisen kauniin ja elävän kielen ansiosta. Myös Anni Halosen kansikuva on todella pysäyttävä ja onnistunut. Se kuvaa Annan tarinaa ja kirjan tunnelmaa todella hyvin. Jos kansi herättää voimakkaita tunteita niin samaa tunnemyrskyä on luvassa kansien välissä. Ainoa herpaantumisen hetki koitti kirjan loppupuolella kun ihmettelin mistä Mauku-kissa yhtäkkiä ilmestyi Annan kotiin. Oliko sitä mainittu aiemmin vai olinko vain niin uppoutunut kolmikkoon Anna-Veikko-Herman, että olin ohittanut sen kokonaan? Tuon miettiminen ja mainitseminen on kylläkin täysin nippelinillitystä ja epäoleellista tarinan ja lukuelämyksen kannalta! Koin lukiessani jatkuvasti kylmiä väreitä ja kirjan kannet suljettuani palelu vain jatkui. Anna pysyttelee vahvasti ajatuksissani ja huomaan kuvittelevani kirjan loppuun pientä takaporttia. Entä jos...?

Taisin juuri lukea Päivisen parhaan romaanin ja yhden kirjavuoteni helmistä! Voin suositella kirjaa kaikille, jotka nauttivat kauniista kielestä eivätkä pelkää rankkoja aiheita. Myös Leena Lumi koki kirjan vahvasti.


Sitaattikunniamaininnan saa poikkeuksellisesti kaksi lausetta. Ei ole kirjailijan vika, että hän kirjoittaa niin riipaisevia ja kauniita sanoja ettei bloggari osaa tehdä valintaa:

Miten yksi henkilö, jota ei kunnolla vielä edes tunne, voi olla tämä kaikki.

Ymmärränkö, että hän on lauseissani iso alkukirjain ja pieni, vahingossa loppuun lisätty piste.