maanantai 29. heinäkuuta 2013

"She is smiling like heaven is down on earth"

Otsikko viittaa tietenkin HIMin Right Here In My Arms -biisin alkuun ja lauantai(n ja sen jälkei)seen olotilaani. HIM on ollut suosikkibändini jo debyyttialbumistaan lähtien, joten bändin saapuminen Qstockiin oli mitä parhain syy katkaista seitsemän vuoden mittaiseksi venynyt Qstock-taukoni ja ostaa liput festareille lauantaiksi.

Keikka oli mahtava, ehkä paras näkemistäni HIMin keikoista eli kolmas kerta toden sanoo. (Tosin tässä on hieman sama juttu kuin Stephen Kingin suhteen: HIM on niin hyvä, että sitä on vaikea sijoittaa arvosteluasteikolle.) Bändi soitti vanhojen tuttujen hittien lisäksi uuden levyn biisejä sekä myös ilahduttavasti raskaampaa tuotantoaan kuten esimerkiksi Venus Doomin. Keikan lopetti When Love And Death Embrace, joka uppoaa minuun takuuvarmasti ja aina. Olen edelleen hengästynyt ja lähes sanaton. Kiitos!

Saattaisin jatkaa hehkutusta vielä vaikka kuinka pitkästi, mutta kuvat puhukoon puolestaan. Tässä siis pari (huonoa kännykän kameralla otettua) kuvaa keikalta, sillä tiedän, että lukijoista löytyy useampiakin HIM-faneja ;)








Taidankin tästä jatkaa fiilistelyä katselemalla netistä löytyviä livetaltiointeja ja ehkä kuuntelen HIMiä vielä cd-levyltä ;)


 - - -


Bloggaus ja muiden blogien lukeminen on ollut kesäkiireiden vuoksi vähäistä, mutta kyllä täältä lomatunnelmista kohta palataan arkeen...

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike



Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike
WSOY, 2012
130 sivua
Luettu: 15.7.2013
Mistä: kirjastosta


Häivähdys purppuraa ja Tuo tumma nainen jättivät jälkeensä kaipuun lukea jotain kevyempää, pehmeää ja lempeää. Haahuillessani kirjastossa muistin yhtäkkiä Kyrön ja nappasin Mielensäpahoittajan jatko-osan mukaani. Edellisestä kohtaamisestani vanhan jäärän kanssa on kulunut aika tarkalleen kaksi vuotta, oli jo aikakin päivittää kuulumiset.

Kun Mielensäpahoittajan kotiapuna ollut ruma nainen Raisa yllättäen vaihtuu kahdeksantoista minuuttia  ja kolmekymmentäyhdeksän sekuntia myöhässä saapuvaan nuoreen, kauniiseen, kylmän oloiseen naiseen alkaa vanhuksen kapinahenki nousta. Kyllä ei tule mitään, että noin vain ihmisiä, toimivia osia, vaihdellaan. Uusi kotiapulainen saa saman tien lähdöt, mutta jostain on ruokaa saatava kun ilmankaan ei voi olla ja ruoan aiemmin laittanut vaimo on Kuusikodin vuodeosastolla. On siis opeteltava itse, yrityksen ja erehdyksen kautta. Ohjenuorakseen Mielensäpahoittaja ottaa perunan, tuon ruoanlaiton peruspilarin, joka on enemmän kuin terveydenhuoltojärestelmä, lattialämmitykset ja demokratia, siitä on hyvä jatkaa muihin ruokiin. On kuitenkin muistettava käydä ensin kaupassa, vaikka kuinka olisi kirjastoreissu samalle päivälle.

Useampi päivä ilman lämmintä ruokaa ja nyt rupesi tuntumaan, että maailma oli humalassa. Kieppui, heilutti, tömähteli. Televisiosta rupesi tulemaan kummallista puhetta. Olin varma, että uutistenlukija sanoi koko ajan että peruna. Perunaneuvottelut ovat ajautuneet umpikujaan, mutta valtakunnan perunasovittelija tekee uuden liemiehdotuksen huomisillalliseen mennessä. Voin kanssa. Tilliä päälle. Kesäkeittiössä. Pannukahvit ja pullaa.
     Pitelin karmeista kiinni.
     Kyllä ei ole tolkullista, että minä kuolen nälkään vaikka pakastimessa on ruuat ydinsodasta tai vasemmistovallankumouksesta selviämiseen.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun tuli pidettyä näin pitkä tauko kirjojen välissä. Jos löytää jotain hyvää niin miksi sitä pitää pantata ja säästellä, lukisi nyt edes kerran vuodessa kun kerran tykkää. Onhan tätä vielä Miniän (23.4.2012 Kirjan ja ruusun päivänä tehtyjen kirjaostosten kaupanpäällisteos) verran luvassa ja ainahan näitä voi lukea uudelleen, kyllä eivät uusintaluvusta kärsi! Jo sivulla 10 kirjaa varten varaamani muistilappusuikaleet loppuivat kesken ja jouduin leikkaamaan niitä lisää (meidän lähitavaratalossa kun ei ollut sellaisia kaipaamiani valmiita suikaleita, niitä kirkkaita joissa on vähemmän tuju liima ja värikäs toinen pää).

Tunnustan, että etukäteen hieman arvelutti voiko Kyrön luoma Mielensäpahoittaja toimia toisen kirjan verran vielä kun mukana on ruokareseptejä. Kyllä voi, ja vielä hyvin! Muutamat ruokareseptit, jotka esiteltiin turinoinnin lomassa eivät olleet keittokirjamaisia vaan hyvin mielensäpahoittajamaisia ja saattoipa niistä itsekin oppia jotain. Tai jos ei oppinut ruokaresepteistä niin ainakin Mielensäpahoittajasta. Kyrö, jonka kerrotaan kirjan lopussa olevan sukupolvensa johtavia mielensäpahoittajia, tavoittaa upeasti ja ennen kaikkea uskottavan oloisesti vanhan miehen sielunmaiseman ja elämänviisauden. Mielensäpahoittaja tietää paljon ja pukee sen napakasti sanoiksi, kuten että elämän tarkoitus on elämä. Niin kauan täällä ollaan kunnes kuollaan. Tai että pitää muistaa se mikä elämässä, avioliitossa ja eturauhasvaivassa on tärkeää. Aika ja kärsivällisyys. Ei hötkytä. Eihän tätä voi muuta kuin ihastella! Ihastelin myös kirjassa olevaa valokuvaosiota, oli entisiä aikoja, possut, perunat, Jaakko Kolmonen ja monet muut.

Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike oli hieman edeltäjäänsä vaisumpi ja myös vakavampi, mutta kyllä tässäkin huumoria riitti, samoin sitä pehmeyttä ja lempeyttä mitä kaipasin. Mielensäpahoittaja on loistomies, olemme myös useissa ruoka-asioissa täysin samoilla linjoilla, kuten: Kinkku on vuoden tärkein ruoka ja Ps. Kesäkeitto. Maitoon keitettyjä kasviksia, jotka olisivat parempia raakana paitsi peruna. En tykkää.

Zephyrin mielestä kirja on mainio mökkituliainen, Hanna puhui kirjan lukemisen jälkeen huomaamattaan kuin Mielensäpahoittaja, Heidi H. luki kirjaa vesi kielellä, Susa nauroi ja nautti täysien pisteiden (5/5) verran. Muutamat, kuten Valkoinen kirahvi ja Jaana Märsynaho kiinnittivät huomiota minuakin häirinneeseen nimen kirjoitusasuun, kyllä ei ole mikään ruskeakastike vaan ruskea kastike. Niin se on, kun ei se muutenkaan ole. Runsain mitoin lisää arvoita löytyy Googlen avulla.


Sitaattikunniamaininnan saa (kyllä ei ollut helppo hyvistä valita!):

Sisätiloihin kuuluvat kaikki lämpimät rakennukset ja minun vatsalaukkuni.

perjantai 12. heinäkuuta 2013

Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen



Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen
Gummerus, 2006
196 sivua
Luettu: 9.7.2013
Mistä: kirjastosta


Olen lukenut naapuripitäjästä eli Haukiputaalta lähtöisin olevan Päivi Alasalmen kirjan Valkoinen nainen AEB (aikaan ennen blogia) vuonna 2009. Kirja jäi mieleeni erikoisena, Afrikan auringon ja helteen iholle tuovana ja samalla hieman tummasävyisenä tarinana, jossa oli mielenkiintoinen juonenkäänne lopussa. Tarkoituksenani on ollut perehtyä Alasalmen tuotantoon paremmin, mutta kummasti vierähti neljä vuotta ennen seuraavan kirjan lukemista.

Alasalmi on kirjoittanut naisromaanien trilogian, jonka osat ovat ilmestymisjärjestyksessä Ystävä sä naisien, Tuo tumma nainen ja Valkoinen nainen. Olen siis tietämättäni lukenut sarjaa päinvastaisessa järjestyksessä. Onneksi järjestyksellä ei ole väliä, sillä tarinat eivät liity toisiinsa (ja minä saan mielenrauhan poukkoilevasta lukemisjärjestyksestäni huolimatta).

Tuo tumma nainen kohtaloni taikoi eteen mun
Hän maljaan mustaan juoman teki noidutun
Tuo tumma nainen tanssi kuten liekit nuotion
Hän kertoi huominen on mulle onneton
(Lea Laven: Tumma nainen)

Salmisten perhe on rakentanut vuosien saatossa täydellisen perheidyllin. On vanha, rakkaudella vaalittu talo torneineen ja puutarhoineen. On huomaavainen mies ja isä Hannu, huolehtivainen ja rakastava äiti ja vaimo Helena, mallikelpoiset ja kiltit lapset Unna ja Ohto. Kertakaikkisen täydellinen menneisyys (poikkeus vahvistaa säännön), nykyisyys ja tulevaisuus -vai onko? Mitä tapahtuu kun täydellisesti hiottuun ja suunniteltuun kokonaisuuteen saapuu ulkopuolinen, Ohton tyttöystävä Pauliina? Tummasilmäinen nainen, joka vaikenee perheestään ja joka tuntuu väreilevän herttaisen ulkokuorensa alla jotain epätäydellistä. Joskus haaveiden toteutuminen vaatii suuria tekoja, mutta kenen haaveet toteutuvat?

     Tyttö oli kaunis kuin perkele. Sen Helena ymmärsi, vaikka nainen olikin, ja sen, että miehet huokaisisivat: Hän on kaunis kuin enkeli! Mutta viimeistään tauluanalyysin jälkeen Helena ymmärsi, että Pauliinan kauniit kasvot kätkivät taakseen terävän älyn, jota miehet eivät heti huomaisi.

Alasalmi kasaa tarinansa ainekset yhteen verkalleen, turhia kiirehtimättä. On ihan siinä rajalla onko alun kerronta vähän liiankin hidasta, ainakin melko pieneen sivumäärään suhteutettuna. Mietin ehtiikö Alasalmi saada paketin kasaan ennen kuin vauhti kiihtyy.

Salmisen perhettä seuratessa tulee samanlainen tunne kuin olisi syönyt liian nopeasti suuren pussillisen karkkia, niin ällöttävän makeaa kaikki on. Kun sokerisen täydellisyyssiirapin keskelle sitten ujuttautuu vilahduksia toisenlaisesta, ei niin täydellisestä elämästä, se on kuin isku kylmällä rätillä vasten kasvoja. Kylmä ja uhkaava tunnelma huokuu äkkiä valtoimenaan päälle. Kumma juttu, kestän kyllä raakuuksia, mutta nyt ne tulivat puun takaa ja pääsivät yllättämään (sitä paitsi tarinassa oli eräs tapahtuma, jonka suhteen olen yliherkkä). Ei kylläkään pitäisi olla uutta, että Alasalmi tarjoaa yllättäviä juonenkäänteitä, ainakaan Valkoisen naisen perusteella. Hienoa, että takakannen juonikuvaus on jätetty minimiin (Täydellisen kauniissa talossa asuu täydellisen onnellinen perhe...), on aina mukavaa yllättyä ja tarttua kirjaan ikään kuin puhtaalta pöydältä.

En ollut aivan varma pidinkö Valkoisesta naisesta, mutta nyt toisen Alasalmeni luettuani huomaan pitäväni hänen tummasta, rauhallisesta kerronnastaan ja mielenkiintoisista juonenkäänteistään paljon. Vaikka tällä kertaa arvasin tapahtumat etukäteen siinä vaiheessa kun Helena soitti pianolla itsekeksimänsä kappaleen piti kirja otteessaan loppuun asti. Odotukset Ystävä sä naisien -kirjaa kohtaan nousivat kohisten!

Kirjan ovat lukeneet myös Jori (hotkaisi kirjan päivässä), Salla (piti ja suositteli), Aletheia (jäi ristiriitaisiin tunnelmiin), Luru (ovelan hiipivä tunnelma jäi mieleen), Booksy (vertasi kirjaa osuvasti jäävuoriin, joista yhdeksän kymmenesosaa on pinnan alla) ja Jonna (piti kirjaa yllättävänä, mutta myös ennalta-arvattavana).


Sitaattikunniamaininnan saa herttainen iltahetki, lukutoukka-aikuisille suunnattujen satujen loppuun sopiva lause:

Ja sitten he lukivat kumpikin omalla puolella sänkyään omaa kirjaansa, kunnes heitä alkoi nukuttaa ja he sanoivat hyvää yötä toisilleen.

torstai 11. heinäkuuta 2013

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä - kirjablogikirja



Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä - kirjablogikirja
Avain, 2013
168 sivua
Luettu: 8.7.2013
Mistä: oma ostos


Odotin Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen kirjablogikirjaa kieli pitkällä heti siitä asti kun sain kuulla kyseisen kirjan olevan tekeillä, tämä oli siis yksi vuoden odotetuimpia uutuuksia. Kirjan valmistuttua tilasin heti itselleni oman kappaleen, onhan ensimmäinen kotimainen kirjablogeista kertova kirja pakko hankkia omaan kirjahyllyyn.

Kirjassa raotetaan kirjablogien ihmeellisen maailman verhoa, kerrotaan mitä kirjablogit ovat, mitä ne pitävät sisällään ja minkälaiset ihmiset niitä kirjoittavat. Kurkistetaan historiaan, kerrotaan missä mennään nyt ja minne ollaan mahdollisesti menossa tulevaisuudessa.

Tekijät tietävät mistä puhuvat. Katja on pitänyt Lumiomena -blogiaan vuodesta 2008 ja Hanna Kirjainten virrassa -blogiaan vuodesta 2010 eli bloggaus ja koko kirjablogikenttä erilaisine tempauksineen, tilaisuuksineen ja (luku)haasteineen ja myös kirjablogeihin kohdistuvine kritiikkeineen on tullut heille vuosien saatossa hyvin tutuksi. Kaksikolla on kokemusta ja näkemystä kirjamaailmaan myös työn puolesta, sillä he molemmat työskentelevät kustannusalalla. He eivät kuitenkaan kirjoittaneet kirjaansa vain omien kokemustensa ja kirjablogien seuraamisen perusteella, vaan he lisäksi haastattelivat kolmea kustantamotyöntekijää ja lähettivät kyselyt sekä 97 kirjabloggaajalle että 15 bloggaavalle kirjailijalle. Kirjabloggareista kyselyyn vastasi 61 ja kirjailijoista 14 eli kiinnostusta kirjaa kohtaan riitti. Sain itsekin kunnian vastata kirjabloggareille lähetettyyn kyselyyn ja blogivuosieni aikana Katjasta ja Hannasta on myös tullut blogiystäviäni, joten en koe pystyväni kirjoittamaan ihan perinteistä arviota kirjasta.

Yksittäisen  kirjablogin merkitys saattaa olla pieni, mutta satapäisenä joukkona kirjabloggaajat muodostavat ilmiön, joka tavoittaa kymmeniätuhansia lukijoita.

Myönnän, että oman blogin nimen löytyminen uunituoreen kirjan sivuilta oli melkoinen ilon hetki ja aiheutti pientä pörhistelyä ja korviin asti ulottuvaa hymyilyä. Tunnen ylpeyttä siitä, että saan olla osa upeaa kirjablogiyhteisöä -tai äskeisen sitaatin mukaan ilmiötä- ja siitä, että omasta rakkaasta harrastuksesta voi olla iloa myös muille lukuvinkkien muodossa.

Kirjablogit vievät lukijansa matkalle paitsi lukupäiväkirjamaisiin tunnelmiin, myös kohti kirjaelämyksiä, analyyttisiä arvioita sekä hauskoja ja joskus hulvattomia keskusteluja, joissa kaikissa lukeminen on pääroolissa.

Aloittaessani bloggaamista lähes kolme vuotta sitten en voinut kuvitellakaan kuinka paljon se antaa. Aiemmin kävin kirjakeskusteluja erittäin satunnaisesti, lähinnä aviomiehen tai parin ystävän tai tuttavan kanssa, nyt ulottuvillani on lisäksi suuri samanhenkisten ihmisten joukko ja osana tätä joukkoa saa ihan rauhassa hehkuttaa ja intoilla kirjahankinnoista, suosikkikirjailijasta tai lukukokemuksesta ja samalla saattaa tulla herättäneeksi pitkän ja polveilevan keskustelun aiheesta ja vähän sen vierestäkin.

Mutta ehkä kirjabloggaajat tempaisevat tulevaisuudessa Suomessakin yhteisen lukemiskampanjan ja lukevat kaikki samana päivänä erilaisia kirjoja kymmeniätuhansia sivuja.

Tempausta ei tarvinnut odottaa kauaa, sillä eilen alkoi ensimmäinen suomalainen yhteislukumaraton useissa kirjablogeissa. Esimerkiksi Kirsin kirjanurkasta löytyy linkit blogeihin, joissa tuota vuorokauden pituista lukumaratonia eli lukutoukkien suurta kestävyys- ja ihmiskoetta eletään. Minä en ensimmäiseen aaltoon ehtinyt, mutta ehkä toiseen, joka alkaa 24. heinäkuuta. Saa nähdä, tarkoitus on kuitenkin yrittää jossain vaiheessa.

Entä mitä pidin kirjasta, sen herättämien muistojen ja tunteiden lisäksi? Teoksen kansi (kansikuva: Kira Leskinen, taitto ja kansi: Tarja Kettunen) on kuin houkutteleva kirjakarkki, se lupailee herkullista lukuelämystä. Harmi vain, että kirjan muut kuvat ovat  upeudestaan huolimatta mustavalkoisia. Kirjaan on myös jäänyt melko paljon kirjoitusvirheitä, jotka hieman häiritsivät lukukokemusta. Vaikka ulkoasu on päällisin puolin hieno olisin henkilökohtaisesti pitänyt pelkistetymmästä tyylistä, vähemmän erilaisia fontteja ja korostustyylejä. Asiapuoli kirjassa kuitenkin on kunnossa. Kirja on hyvä perusteos kirjablogeista ja antaa niistä paljon tietoa erityisesti heille, jotka eivät itse pidä kirjablogia. Puheenvuoron antaminen bloggaaville kirjailijoille ilahdutti ja tarjosi erilaista näkökulmaa kirjablogeihin. Kiitos hienosta kirjasta, Katja ja Hanna! Olette tehneet hienoa työtä ja talletan sen tuloksen eli kirjan lämpimin ajatuksin kirjahyllyyni!

Kirjaa on luettu ahkerasti kirjablogeissa mikä ei varmasti ole yllätys, kyllähän omaa harrastusta käsittelevä ensimmäinen kotimainen kirja kiinnostaa! Lisää tunnelmia kirjasta voi lukea esimerkiksi näistä blogeista: Sinisen linnan kirjasto, Rakkaudesta kirjoihin, Anna minun lukea enemmän, Lukuisa, Kirsin kirjanurkka, Erjan lukupäiväkirja, Kirjakirppu, Käännä jo sivua, La Petite Lectrice, Luettua elämää, Kannesta kanteen, Tarukirja, Sallan lukupäiväkirja, Kirjasfääri, Morren maailma, Leena Lumi, Hyönteisdokumentti, Kirjakaapin avain, Kirjojen keskellä, Jäljen ääni, Joonas Konstig, Luutii, Kulttuuri kukoistaa ja Amman lukuhetki.


Sitaattikunniamaininnan saa lause, joka kiteyttää hienosti ja kaikessa yksinkertaisuudessaan kirjabloggaamisen idean:

Tyyli on vapaa, jokainen päättää itse, mistä ja miten kirjoittaa.

sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Alice Walker: Häivähdys purppuraa



Alice Walker: Häivähdys purppuraa
WSOY, 1986
360 sivua
Suomentanut: Kersti Juva
(The Color Purple, 1982)
Luettu: 4.7.2013
Mistä: kirjastosta


Kuten kuvasta näkyy lomalainen lukee kirjansa mielellään pitkällään auringossa ja muistilappujen määrässä mitattuna luetussa kirjassa on ollut paljon ajateltavaa ja muistettavaa. Tällä kertaa en loikoillut omalla pihalla, vaan kävimme yhdistetyllä pyöräily-eväs-leikkiretkellä leikkipuistossa, jossa ei ollut meidän lisäksemme ketään muita ja saimme levittäytyä ihan rauhassa eväinemme pöydän ääreen ja viltteinemme nurmikolle.

Häivähdys purppuraa, tuo mainiota vuosikertaa oleva Pulitzer-palkinnon saanut kirja, valikoitui luettavakseni -yllätys yllätys- muiden bloggaajien ansiosta. Liekö ollut Suketuksen arvio, jonka perusteella tästä alunperin kiinnostuin, viimeisimpänä kirjasta on tainnut postata Marile.

     Älä anna niiden polkea sinua, Nettie sano. Sun täytyy näyttää niille kuka käskee.
     Minä sanoin että ne käskee.
     Mutta Nettie ei lopeta. Sun täytyy panna vastaan.
Sun täytyy panna vastaan.
     Mutta en minä osaa panna vastaan. Minä en osaa muuta kun pysyä hengissä.

Kirjoitan poikkeuksellisesti tavallista enemmän juonesta, joten jos kirja on luettavien listalla saattaa olla parempi lukea tämä postaus vain varovasti silmäillen.

Celien elämä on yhtä loputonta periksiantamista, nöyrtymistä, tottelemista ja luopumista. Isä, "äijä", raiskaa hänet kerran toisensa jälkeen ja vie kaksi Celien synnyttämää lasta pois Celien mielipidettä kyselemättä. Äiti kuolee huutaen ja kiroten tytärtään. Yrittäessään uhrautua nuoremman sisarensa Nettien puolesta Celie joutuukin luopumaan hänestä. Mies, "isäntä", hakkaa ja alistaa, tuopa vielä rakastajattarensa, laulajatar Shug Averyn, kotiin Celien hoivattavaksi. Ei riitä, että yhteiskunta pitää tummaihoisia alempiarvoisina, Celie saa lisäksi kuulla jatkuvasti olevansa turmeltunut, ruma ja tyhmä. Miten elämän läpi voi rämpiä kun kotonakin tuntuu, että pahempi täällä minusta on kun haudassa? Kun Celie on jo alistumassa kohtaloonsa avautuu hänelle Shugin avulla täysin uusi maailma. Maailma, jonka taivaalla loistaa kolme kirkasta tähteä, joiden avulla Celie saa uudenlaisen otteen elämästään.

Kuulostaako rankalta? Sitä kirja olikin, mutta myös monikerroksinen, upea, herkkä, lämmin ja vahva. Celien ensimmäinen kirje -kirja on siis kirjeromaani, joka koostuu Celien kirjeistä ensin Jumalalle ja sittemmin sisarelleen Nettielle- sai minut miettimään pystynkö lukemaan kirjaa ollenkaan. Onneksi en jättänyt kirjaa kesken vaan jatkoin eteenpäin. Vaikka kirjassa on useita isoja ja raskaita teemoja insestistä, perheväkivallasta, seksuaalisuudesta, uskonnosta, eriarvoisuudesta ja rasismista aina siirtomaapolitiikkaan ei tarina tuntunutkaan synkältä tai raskaalta. Ei, vaikka kirja ei kerro pelkästään Celiestä vaan perheistä ja suvuista ja laajenee sivuamaan heimoja ja kansoja. Celie ei kerjää sääliä, ei valita eikä saarnaa, vaan kertoo asiat omalla rauhallisella, jopa yksinkertaisella tavallaan ja murteellaan ja olin lukijana täysin myyty. Hymähtelin Celien paikoin tahattomalle huumorille, jaoin Celien ahdistuksen ja harvat onnen tai ilon hetket.

Walker onnistuu luomaan maailmansotien aikaisen Yhdysvaltojen Georgian tunnelman ja maiseman niin käsinkosketeltavaksi, että aistin kuumat päivät pellolla, hevoskärryjen ja myöhemmin autojen alla pölyävän maan, musiikin Harpon kapakasta ja kaupunkilaisten kylmät ja halveksivat katseet tummaihoisten suuntaan. Saattaisin kritisoida hieman sitä, että Nettien ääni ei aivan vakuuta tai pidä otteessaan samalla lailla kuin Celien tai sitä, että lopun tunnelma eroaa täysin aiemmasta, mutta en kuitenkaan tee niin. Kersti Juvan upea (kyllä, toistan sanaa nyt useampaan kertaan) suomennos  ansaitsee myös kehut. Kirja oli kokonaisuutena niin vaikuttava, että en voinut välttyä kyyneleiltä lopussa.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Ja kun ihmettelee isoja asioita ja kyselee isoja asioita niin oppii niitä pieniä vähän niin kuin vahingossa.


Kirjasta on tehty myös Steven Spielbergin ohjaama elokuva, jonka haluan ehdottomasti nähdä.