maanantai 28. lokakuuta 2013

Enid Blyton: Viisikko ja tornin salaisuus, Viisikko löytää jäljen ja Viisikko lähtee merelle

Hamstrasin tässä taannoin Viisikko-huumassani kolme kirjaa kolmesta eri kirjastosta (eläköön OUTI-verkkokirjasto!). Kauhukseni, mutta myös ilokseni huomasin, että joku muukin haluaa näitä lukea ja oli tehnyt varauksen. Täytyi siis pistää vauhtia lukemiseen ja luin kaikki kolme peräkkäin. Niin ihania kuin Viisikot ovatkin taidan laittaa lukuprojektini syys- tai talvilomalle. Koska postausta odottavien kirjojen jonolla on paha tapa aiheuttaa minulle lukujumi raapaisen kerralla tunnelmat kaikista kolmesta. Olkaa hyvät!




Enid Blyton: Viisikko ja tornin salaisuus (#11)
Tammi, 1997
175 sivua
Suomentanut: Lea Karvonen
(Five Have a Wonderful Time, 1952)
Luettu: 20.10.2013
Mistä: kirjastosta


Anne, Dick ja Leo ovat jo lomailemassa luokkakaveriltaan lainatuissa talovaunuissa Faynight Castlessa kun Pauli kiukuttelee kipeänä kotona. Onneksi flunssa helpottaa ja Pauli pääse Tim-koiransa kanssa serkkujensa luo. Kentälle majoittuu myös kiertävä sirkusseurue, johon lapset haluavat innolla tutustua. Mustalaiset eivät suhtaudu viisikkoon suopeasti ja erään ikävän tapahtuman jälkeen lapset suunnittelevat jo lähtöä kentältä, mutta tulevat toisiin ajatuksiin nähtyään läheisellä kukkulalla sijaitsevan vanhan feodaalilinnan tornissa jotain kummallista.

     Kaikki viisi tunsivat mieluisaa jännityksen väristystä. Tim jyskytti hännällään maata. Se oli kuunnellut koko ajan, aivan kuin olisi ymmärtänyt.
     - Otamme sinutkin mukaan, siltä varalta että joutuisimme pulaan, sanoi Pauli.
     - Emme me ollenkaan joudu pulaan, penäsi Leo.
     - Me vain menemme vähän katselemaan, mutta en usko alkuunkaan, että löydämme mitään, koskapa olen aivan varma, ettei meidän onnistu päästä tornin lähellekään. Mutta ainahan voimme silti yrittää. Emme voi jättää tätä tornin mysteeriä oman onnensa nojaan. Meidän täytyy tehdä jotakin, vaikkapa emme sitten osaisi tehdä mitään muuta kuin harhailla kehämuurin ympärillä.

Kadonneita tiedemiehiä, kukkuloita ja raunioitunut linna. Jäätelöjä, hedelmäkakkua, hillosipuleita ja nuotiolla paistettuja makkaroita. Sirkustemppuja, pythonkäärme Simasuu sekä vanha tuttu Jo. Viisikon 11. seikkailu on oikein onnistunut tarina!

Aiemmissa osissa Blyton on mielestäni osoittanut ilkimykset ja rikolliset melko suoraviivaisesti ja varhaisessa vaiheessa, mutta nyt hän on yrittänyt jopa hieman harhauttaa lukijaa väärille jäljille. Tämä ilahdutti minua kovasti ja aiheutti mukavaa vaihtelua ja ripauksen lisäjännitystä (Viisikoiden) lukemiseen. Blyton myös valistaa lukijaa useaan otteseen esimerkiksi suvaitsevaisuudesta, kanarialintujen vapauttamisen ongelmallisuudesta, käärmeiden hoidosta ja käyttäytymisestä sekä vanhoista linnoista asukkaineen, kirjaan mahtuu siis yllättävän paljon varsinaisen tornin mysteerin lisäksi.

Nyt tekisi mieli paitsi hedelmäkakkua ja teetä myös hillosipuleita, joista en yleensä pidä muuta kuin voileipäkakun päällä... Voileipäkakkua! Hmm... Voi sappermentti sentään! Nix!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Olen todellakin tehnyt päätökseni, ja olen melkein varma että se pysyy.

- - -


Enid Blyton: Viisikko löytää jäljen (#12)
Tammi, 1987
147 sivua
Suomentanut: Lea Karvonen
(Five on Secret Trail, 1956, #15)
Luettu: 23.10.2013
Mistä: kirjastosta


Tässä vaiheessa lähti sarjan suomennusjärjestys poikkeamaan alkuperäisestä, kuten ylläolevista tiedoista näkyy (alkuperäinen järjestys tarkistettu Enid Blyton -sivustolta) . Kieltämättä piti pohtia hetki seuraanko alkuperäistä vai suomennettua järjestystä, mutta luen suomennosten järjestysnumeroinnin mukaan...

Tim on saanut päähänsä tikkejä vaativan haavan. Kun Timin raapimista estävä kauluri herättää ei-toivottua huomiota tuijotuksen ja naurun muodossa päättää Pauli paeta Timin kanssa yhteismaalle telttailemaan ja odottamaan Timin haavan paranemista. Pauli ja Tim saavat seurakseen Annen, Leo ja Dick ovat edelleen luokkaretkellä Ranskassa. Eräänä yönä Anne havaitsee outoja valoja ja ääniä läheiseltä autiomökiltä. Onneksi seikkailu ei mene Leolta ja Dickiltä ohitse vaan he ehtivät juuri sopivasti paikalle selvittämään tapahtumia yhdessä Annen, Paulin ja Timin kanssa.

     Anne katsoi suurta, valkoista kivipaatta, jonka päällä Pauli seisoi. Näkyi selvästi, että sitä oli nostettu, sammalet olivat hankautuneet pois reunoista ja koko kivi oli hiukan vinossa.
     - Niin, tämä kivi on kiinnostanut jotakuta - tai se, mikä on kiven alla, Dick sanoi. - Lyön vaikka vetoa, että sen alla on koira haudattuna.
     - Nuo eiliset miehet - niillä on jotakin tämän asian kanssa tekemistä, Pauli sanoi. - He kävivät täällä tallissa ja nostivat kiveä. Mutta miksi?
     - Siitä asiasta otetaan pian selvä, Leo sanoi. - Tulkaapas avuksi, niin nostetaan kivi paikoiltaan.

Viisikko löytää jäljen ei vaikuttanut yhtä tutulta kuin muut tähän asti lukemani osat enkä olekaan varma olenko lukenut tätä aiemmin. Vähemmän tuttu tarina ei kuitenkaan onnistunut pelastamaan lukukokemusta vaan tämä oli ensimmäinen Viisikko-kirja, jonka lukeminen ärsytti suunnattomasti! Timin kauluri tuskin aiheuttaisi nykypäivänä naurua ja ihmetystä samassa mittakaavassa kuin 50-luvulla, eli kaulurikohu tuntui auttamattomasti vanhanaikaiselta. Sitäpaitsi kirja tuntui muutenkin hieman väliteokselta, hämmästyttävän suuri osa kirjasta kului tyhjänpäiväiseen jahkailuun. Lapset nimittäin ihmettelevät leiripaikkansa lähellä arkeologisia kaivauksia tekevää poikaa ja sitä miten hän käyttäytyy kummallisesti ja tuntuu olevan kahdessa paikassa yhtä aikaa. Asiaa mietitään sivutolkulla, useaan kertaan. Sen verran fiksuja lapsia kun ovat luulisi heidän oivaltavan vähemmälläkin aivotyöllä mistä on kyse. (Keskenään riidoissa olevat kaksoset, jotka eivät pukahda toisen olemassaolosta sanaakaan).


Sitaattikunniamaininnan saa (suklaan mahdista, tässä tapauksessa todistusvoimasta kertova):

Tahdotko palan suklaata, silloin ainakin tiedät, että me olemme tulleet?

- - -


Enid Blyton: Viisikko lähtee merelle (#13)
Tammi, 1995
162 sivua
Suomentanut: Lea Karvonen
(Five Go Down to the Sea, 1953, #12)
Luettu: 28.10.2013
Mistä: kirjastosta


Viisikko matkustaa junalla Cornwallin rannikolle ja majoittuu Tremannon Farmille, herra ja rouva Penruthlanin kartanoon. Illallisella lapset kuulevat, että seudulle on saapumassa kiertävä teatteriseurue Stormerit, jotka tulevat esiintymään myös Penruthlanien aittaan. Lapset tutustuvat myös Yaniin, likaiseen ja resuiseen poikaan, joka asuu kukkulalla yhdessä isoisänsä kanssa ja seuraa viisikkoa jatkuvasti. Leo, Dick, Anne ja Pauli päättävät lähteä jututtamaan Yanin isoisää, jonka isä on aikoinaan ollut rannikolla hylynryöstäjänä. Vanha lammaspaimen kertoo tarinaa hylynryöstäjistä ja väittää, että heidän aikoinaan käyttämässään tornissa kukkuloiden lomassa syttyy yhä myrskyöinä valo. Viisikko unohtaa lupauksensa kääntää seikkailulle selkänsä ja päättää tutkia asiaa.

     Pensaiden muodostaman tunnelin päässä kääntyi villiintynyt polku jyrkästi oikealle - ja siellä - ei kaukanakaan heistä - oli torni. He vain seisoivat ja tuijottivat sitä. Täältä oli siis valo tuikkinut sata vuotta sitten ja ohjannut laivoja turmioon. Ja täällä oli valo loistanut vielä eilisiltanakin.

Huh! Onneksi edellisen Viisikon aiheuttama ärsytys ei toistunut vaan nautin kolmannentoista Viisikon lukemisesta todella paljon. Ainoastaan nimi hieman hämäsi, kirjassa kun ollaan rannikolla eikä varsinaisesti merellä. Kohottelin kulmiani myös rouva Penruthlanin rajulle reaktiolle Leon kertoessa oletuksiaan jännittävän illan kulusta. Nipotinipoti. Pidin kovasti meri-ilmastosta, tyrskyistä, luolista, hylynryöstäjien tarinasta ja jättimäisestä herra Penruthlanista hampaattomine ääntelyineen ja tietysti hassusta Clopperista, teatteriseurueen vetonaulasta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Oh, ah, ook! sanoi Dick juhlallisesti.


Tähän väliin on hyvä ottaa tauko Viisikoista, viimeisin jätti sen verran hyvän mielen.



tiistai 22. lokakuuta 2013

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Johanna Sinisalon Auringon ydin joutui odottelemaan vuoroaan kun halusin lauantaina fiilistellä kirjabloggareiden tapaamista Oulussa. Teki oikeastaan ihan hyvää kuulostella kirjan aiheuttamia jälkitunnelmia useamman päivän ajan ja selkeyttää sen herättämiä ajatuksia. Olen lukenut Sinisalolta aiemmin novellikokoelman Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita sekä Finlandia-palkitun romaanin Ennen päivänlaskua ei voi. Pidin kovasti Sinisalon tuttuutta ja vinksahtaneisuutta yhdistävistä tarinoista ja siksi Auringon ydin kiilasi ansaitusti lukupinoni huipulle.




Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Teos, 2013
339 sivua
Luettu: 14.10.2013
Mistä: pyydetty arvostelukappale


Vuosisatojen saatossa Suomesta on kehittynyt kansalaisten hyvinvointia sekä terveyttä korostava ja edistävä Eusistokraattinen Tasavalta. Vuonna 2016 perheenperustaminen on tarkoin ohjattua ja tytöille tehdään jo lapsena sukupuolenmääritys, jotta Terveysvirasto voi taata tulevaisuudessa tavoiteltavien geenien siirtymisen seuraaville sukupolville. Kaikenlaiset nautintoaineet, päihteet ja huonot elämäntavat on kitketty pois. On kuitenkin olemassa yksi päihteeksi luokiteltava koukuttava tuote, chili, jota on yhä saatavilla kun tietää mistä etsiä.

Nuori Vanna on lapsesta asti elänyt kaksoiselämää. Julkisesti hän on eloi, kauniiksi laittautunut tyhjäpäinen tytönhupakko, joka elää vain miellyttääkseen miestään, tarkoituksenaan toteuttaa tämän toiveet ja tahto sekä pitää huolen heidän yhteisestä kodistaan ja saada lapsia. Viraston valvovilta silmiltä piilossa Vanna on kuitenkin jotain muuta, omilla aivoillaan ajatteleva nainen, mutta myös narkomaani, joka elää yhdestä fiksistä toiseen. Vanna ja Jare tietävät toistensa salaisuudet ja toimivat yhdessä, Jaren täytyy ansaita rahaa ja Vannan on saatava tarvittava annos huumettaan, chilin sisältämää kapsaisiinia pitääkseen itsensä toimintakykyisenä. Vanna haluaa myös selvittää mitä hänen kuolleeksi julistetulle sisarelleen Mannalle todella tapahtui. Jare tutustuu luontoa kunnioittavaan gaialaisten kulttiin ja he tarjoavat Jarelle tehtävää, joka hyödyttää sekä Jarea että Vannaa, mutta saattaa heidät kaikki vaaraan.

Poltetta on suojeltava kuin hiipuvaa liekkiä. Sen on annettava elää, sitä ei pidä tukahduttaa leivällä tai maitotuotteella tai viileällä juomalla. Sillä niin kauan kuin suu ja vatsa tuntee pyhää tuskaa, ruumis pumppaa elimistöön hekumallisia opiaatteja. Parasta on kiiihdyttää liekki aina uuteen raivoon, jos kamaa on vielä jäljellä; suun kipureseptorit reagoivat pieneenkin uuteen suupalaan kuin se olisi bensiinillä kasteltuun olkikasaan heitetty tulitikku. Habanerossa on huikeat diskantit, sen poltto on kimeää ja korkeaa kuin hampaan hermoon osuva pora. Habaneron makuväri on keltainen, melkein valkoisen keltainen, sen salamointi välkkyy näköhermoissani. Tämä on paras veto ikinä, ikinä, ikinä.

Sinisalo on luonut pelottavan uskottavan dystopian! Voi hyvin kuvitella, että terveyden ja hyvinvoinnin ihannointi menee helposti yli ja seurauksena olisi Sinisalon kuvaama valtio, jossa normaali järjenkäyttö sumenee ja tilalle tulee täydellinen kontrolloinnin tarve ja yksilön oikeuksien polkeminen. Sinisalo kietoo yhteiskuntakritiikin taitavasti ja ajatuksia herättävästi tarinan sisään ja kuvaa niin henkistä kuin fyysistä riippuvuutta onnistuneesti.

Onneksi olen lukenut Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -romaanin, joten kirjailijan tarinan lomaan lisäämiä erilaisia artikkeleja, eloisten koulutehtäviä ja muita faktamaisia osuuksia ei tarvinnut ihmetellä vaan ne tunnisti Sinisalolle ominaiseksi tyyliksi ja saatoin keskittyä tarinaan. En tosin tiedä onko vastaavia faktaosuuksia myös muissa Sinisalon romaaneissa vai vain näissä kahdessa. Tyyli kuitenkin toimi, sillä nyt Vanna ja Jare kertojina saivat enemmän tilaa ja erottavuutta omina persooninaan.

Pidin kirjasta kovasti ja erityisesti minua ihastutti Vannan ja Mannan tarina sekä Vannan Mannalle kirjoittamat kirjeet, joihin Sinisalo on luonut vahvan tunnelatauksen. Pientä puutumista aiheutti gaialaisten viljelytietous, jota olisi saanut olla minun makuuni vähemmän. Auringon ytimeen (jonka merkitystä en avaa vaan se selviää kirjan lukemalla) liittyvä salaisuus oli hieman yllättävä ja vaati vähän sulattelua. Loppuratkaisu muuten toi mieleeni Stephenie Meyerin Vieras -romaanin. Loppu oli kuitenkin jotenkin kaunis ja se sai minut jopa herkistymään. Sinisalon taitavuus tuli taas todistettua!

Toivottavasti Auringon ydin saa lisää blogisavuja, se todellakin kannattaa lukea!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Pohjakosketuskin on sentään pohja, mistä ponnistaa.

lauantai 19. lokakuuta 2013

Kirjallinen iltapäivä Oulussa

Vakaa aikomukseni oli kirjoittaa tänään eräästä syksyn uutuuskirjasta, mutta se saa odottaa vielä hetken, nyt on hieman erilaisen tunnelmoinnin vuoro! Tänään lokakuisena, lumisena lauantai-iltapäivänä koitti minun kirjasyksyni kohokohta, kirjabloggaritapaaminen Oulussa. Edellisestä tapaamisesta olikin jo aikaa!

Elma Ilona, Jaana Märsynaho, Kaisa, MeTu, Minna, Niina T., Paula ja minä kokoonnuimme Oulun kaupungin pääkirjaston aulaan ja lähdimme siitä Jaanan johdolla tutustumaan kirjaston niin tuttuihin kuin hieman salatumpiin syövereihin. Jaanahan siis työskentelee pääkirjastolla tietopalveluissa kirjastonhoitajana ja vastaa mm. maakuntakokoelmasta. Saimme kuulla kattavan esittelyn kirjaston eri osastoista kokoelmineen ja palveluineen, mutta ainakin minun kohdallani yksi oli ylitse muiden. Varasto, tuo yleisöltä suljettu salainen aarreaitta, jossa on kirjoja hyllymetri toisensa jälkeen. Löytyipä sieltä myös harvinaisten kirjojen osasto, jonka upeista, satoja vuosia vanhoista teoksista piti saada napattua muisto kuvien muodossa.








Varastossa oli aistittavissa myös pientä dramatiikkaa kun Jaana esitteli siirreltäviä hyllyjä ja maalaili kauhukuvia niiden väliin jäämisestä. Leikittelimme myös hetken ajatuksella jäädä jumiin varastoon uloskäyntiä etsiessämme. Pääkirjastolla on nimittäin menossa remontti ja osa kulkureiteistä ja paikoista oli poissa käytöstä. Tulimme siihen lopputulokseen, että ei meillä olisi mitään hätää ollut, olihan tila täynnä kirjoja ja myös hyvää seuraa. Pääsimme kuitenkin pois varastosta, kävimme kuuntelemassa musiikkiosastolla kirjastonhoitaja Ilkka Järvenpään mielenkiintoista esittelyä kyseisen osaston palveluista ja jatkoimme pienemmällä porukalla vielä "jatkoille" Cafe Biskettiin. Keskustelut pyörivät yllättäen pääosin kirjoissa ja kirjablogeissa, mikä sen mukavampaa!

Mahtavaa, että tapaamiseen pääsi näinkin moni kirjabloggari, oli mukava nähdä teitä kaikkia! Erityiskiitokset vielä Paulalle ja Jaanalle järjestelyistä :)

Tässä vielä kuva niistä litistäjäkirjahyllyistä, kun kuitenkin kiinnostaa ;) Noista rivoista siis pystyy veivaamaan hyllyt erilleen toisistaan, jolloin kirjoihin pääsee käsiksi. Kätevää!



perjantai 11. lokakuuta 2013

Stefan Spjut: Staalo



Stefan Spjut: Staalo
Like, 2013
722 sivua
Suomentanut: Taina Rönkkö
(Stallo, 2012)
Luettu: 6.10.2013
Mistä: pyydetty arvostelukappale


Stefan Spjutin Staalo oli yksi kiinnostavimpia syksyn uutuuksia. Upea mystinen ja hieman uhkaava kansi sekä kirjan kuvaus toivat heti mieleeni stephenkingmäisen tunnelman, mielessä pyöri aiheen puolesta myös Johanna Sinisalon hieno Ennen päivänlaskua ei voi.

Peikot ovat olleet osa Susso Myrénin elämää lapsesta saakka, kiitos hänen isoisänsä valokuvaaja Gunnar Myrénin, joka otti erikoisen valokuvan ja suhtautui sen jälkeen lähes pakkomielteisesti peikkoihin. Vuosien saatossa peikot ovat alkaneet kiehtoa myös Sussoa ja sisarensa Cecicilian kehotuksesta hän on perustanut taruolennoille kotisivut. Kun Susso saa puhelun Pohjois-Ruotsissa Vaikijaurissa asuvalta Edit Mickelssonilta, joka on yhdessä pojanpoikansa kanssa nähnyt pihallaan kulkevan kummallisen olennon, tarjoutuu Sussolle tilaisuus todistaa peikkojen olemassaolo. Kun Editin pojanpoika Mattias katoaa on entistä tärkeämpää selvittää kuka tai mikä Editin pihalla kävi ja onko hänellä/sillä jotain tekemistä katoamisen kanssa. Sitä paitsi Mattias ei ole ensimmäinen Ruotsissa oudosti kadonnut lapsi.

     Hänen äitinsä istuu edelleen pöydän ääressä katsomassa ulos, hän on jähmettynyt paikoilleen, selkä kumarassa molemmat kyynärpäät pöydällä. Siksi poika säpsähtää, kun äiti täysin yhtäkkiä nousee. Tuoli kirskahtaa, lähes kaatuu maahan äidin takana.
     Poika tuijottaa.
     - Mikä nyt on? poika sanoo.
     Äiti ei kuitenkaan vastaa. Hän katsoo vain ikkunasta ulos.
     Poika tulee äidin viereen.
     - Onko se kettu? hän kysyy.
     Äiti on nostanut kädet ikkunaan silmiä varjostamaan ja hengittää kiivaasti lasia vasten.
     - Äiti!
     Poika yrittää nousta pöydälle, mutta äiti sysää hänet alas, tekee niin kovalla kädellä, niin että poika on kaatua selälleen.
     - Ei! äiti karjaisee.
     Poika ei pety. Vaan suuttuu.
     Hän haluaa vain nähdä saman, jonka äitikin.

Kirja alkaa vetävästi vuoden 1978 tapahtumilla eräällä syrjäisellä metsämökillä. Nämä 39 ensimmäistä sivua vakuuttivat sekä lupailivat jännitystä ja odotin innolla mitä loput tiiliskivimäisestä kirjasta pitäisi sisällään. Ajan ja paikan vaihtuessa muuttui valitettavasti myös tunnelma. Alun hienovireistä jännitystä huokuva tunnelma valitettavasti muuttui eteenpäin puskevaksi tarinaksi siirryttäessä vuoteen 2004, siitä oli salaperäisyys ja jännitys melko kaukana paria poikkeusta lukuunottamatta.

Yksi minua alusta asti vaivanneista asioista oli Susson äiti Gudrun Myrén minäkertojana. Vaikka Gudrunilla oli osansa tapahtumissa rakentui tarina ennemmin Susson ympärille ja hän olisi ollut luontevampi valinta minäkertojaksi. Nyt kerronta tuntui töksähtelevältä ja sekavalta. Tarina olisi mielestäni kaivannut myös tiivistämistä, nyt toistoa ja ylimääräistä maalailua oli liikaa. Ei jokaista nuuskan työntämistä huuleen ja kuivien huulien räpläämistä olisi tarvinnut erikseen mainita. Tai kuvailla kaikkea niin yksityiskohtaisesti, että auton lattialla lojuvan nuuskapurkin varoitustekstikin tulee mainituksi. Tai rönsyillä Gudrunin miesystävän Rolandin Thaimaan matkasta kirjan lopussa, sekin tuntui vain turhan irralliselta pätkältä.

Mikä kirjassa sitten toimi? Ensinnäkin kansi on upea ja herättää monenlaisia mielikuvia ja odotuksia. Myös aihe ja paikka ovat mielenkiintoiset. Peikot ja muut taruolennot kiinnostavat ja tarinan sijoittuminen (erityisesti Pohjois-)Ruotsiin oli mukavaa vaihtelua ja toi lukemiseen tiettyä tuttuuden tunnetta ja kutkuttavaa "tämä voisi tapahtua Suomessa" -tunnetta. Sevedin näkökulman ottaminen mukaan kerrontaan oli hyvä ratkaisu. Tarinan punainen lanka on ujutettu Susson ja Sevedin lähipiirien vaiheisiin ja se tuo tarinaan moniulotteisuutta. Harmi vain, että jännitys jää kirjassa vähiin, tai sitten olen vain liian paatunut aiemmin lukemani kauhun ja jännityksen takia. Kirjasta jäi aika mitäänsanomaton jälkimaku, mutta en voi silti väittää, ettenkö katsoisi aidalla tasapainoilevaa, talon sisälle ihan kuin suoraan minua kurkkivaa oravaa hieman eri tavalla...

Staalo muualla: Kupla, Olgan lukupäiväkirja, Kannesta kanteen, sivuista sivuille, Notko, se lukeva peikko, Risingshadow, magentabooks, Kirjojen keskellä, Sininen zeppeliini.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän oli sanonut äidilleenkin, että hänestä tuntui siltä kuin koukkuun olisi tarttunut jotakin, jota hän ei oikeasti olisi halunnut, ja se piti paikkansa.

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus



Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus
Otava, 2011
328 sivua
Suomentanut: Kristiina Savikurki
(Purple Hibiscus, 2003)
Luettu: 30.9.2013
Mistä: oma ostos


Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta herätti niin vahvan kiinnostuksen Afrikkaan sijoittuvaan kirjallisuuteen, että Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunainen hibiskus kiilasi lukujonon kärkeen ja ohi keskeneräisten kirjojen. En oikeastaan edes tiennyt minkälaisesta tarinasta on kyse kun kauan aikaa sitten huomasin kirjan jossain alekorissa ja ostin sen. Muistin Adichien Puolikas keltaista aurinkoa -kirjan olleen mielenkiintoinen, mutta minun makuuni hieman liian... poliittinen? En muista enää tarkasti enkä valitettavasti blogin hajanaisena alkuaikana kirjoittanut kirjasta arviota, mutta muistan kuitenkin pitäneeni Adichien kerronnasta, vaikka itse tarina ei ihastuttanutkaan. Päätin siis antaa Adichielle toisen mahdollisuuden ja voin sanoa, että se kannatti! 

Teini-ikäinen Kambili ja isoveli Jaja vanhempineen elävät vauraudessa Nigeriassa, Enugussa. Eugene-isä omistaa sanomalehden ja useita tehtaita, toimii seurakunnassa maallikkoavustajana ja hänellä on varaa huolehtia oman perheensä lisäksi myös muista tukemalla avokätisesti niin seurakuntaa kuin yhteisöä laajemminkin. Hyvämaineisen perheen kiiltävän kilven alla on kuitenkin vahvoja säröjä. Lasten elämät on kirjoitettu rakastavan, mutta tiukan, väkivaltaisen ja vahvasti uskovaisen isän laatimiin lukujärjestyksiin, joissa koti, koulu ja katolilaisuus sanelevat päivärytmin, josta ei poiketa. Jos et ole paras et ole mitään ja "laiskottelusta" tai sääntöjen rikkomisesta seuraa rangaistus, jonka muistaa pitkään. Hiljaisuus on hyve, joten Kambili, Jaja ja Beatrice-äiti puhuvat keskenään pikemminkin hengessämme, sielujemme välityksellä, kuin ääneen. Korkeiden muurien suojassa, suljettujen ovien takana tapahtuu myös jotain, minkä seurauksena äiti laskeutuu -jos pystyy- alakertaan ja suorittaa rituaalinsa, posliinipatsaiden perusteellisen puhdistuksen. Kun säröjä tulee liikaa ja ne uppoavat liian syvälle ei kilpi pysy kasassa vaan romahdus on väistämätön.

     "Aiotko sinä hankkia uusia koristepatsaita?" minä kysyin. Tunsin nenässäni äidin deodorantin puuterimaisen tuoksun. Hänen ruskeat kasvonsa, joiden virheettömyyttä vain otsan tuore rosoreunainen arpi rikkoi, olivat ilmeettömät.
     "Kpa", äiti vastasi. "En aio."
     Kenties äiti oli tullut siihen tulokseen, ettei tarvinnut koristepatsaita enää, että kun isä heitti Jajaa messukirjalla, siinä särkyi muutakin kuin posliiniballerinat, siinä tuhoutui kaikki. Minä aloin oivaltaa sen vasta nyt; vasta nyt uskalsin päästää ajatuksen päähäni.

Kambili ja Jaja pääsevät irrottautumaan isän otteesta lähtemällä vierailulle tätinsä Ifeoman luo Nsukkaan. Ifeoma on täysin toista maata kuin veljensä Eugene, hänen luonaan uskontoon suhtaudutaan lempeämmin ja äänet sekä nauru on sallittua. Siellä Kambili ja Jaja tutustuvat myös serkkuihinsa, isä Amadiin ja eri tahdissa soljuvaan elämään.

     Ajaessamme takaisin Enuguun minä annoin nauruni raikua Felan vastustamattoman laulun yli. Minä nauroin, koska harmattanin tuulien puhaltaessa Nsukkan päällystämättömät tiet lennättävät autojen ylle tomukerroksen ja sadekaudella peittävät ne tahmealla mudalla. Nauroin, koska asvalttiteillä eteen ilmestyy kuoppia kuin yllätyslahjoja, koska ilma tuoksuu kukkuloilta ja kaukaiselta menneisyydeltä ja koska auringonsäteet muuttavat hiekan kultapölyksi. Nauroin, koska Nsukka kykeni vapauttamaan ihmisessä syvällä piilevän voiman, kunnes se nousi ylös kurkkuun ja purkautui vapauslauluna. Tai nauruna.

Adichien taidokas tarina alkaa palmusunnuntaista, palaa menneisyyteen, josta edetään kohti alkuhetkeä ja jatketaan palmusunnuntaista vielä eteenpäin. Koko tarina on tarkoin mietitty, kaikelle on syynsä ja paikkansa eikä tarinassa ole mitään ylimääräistä. Silti tarina ei ole liian hiottu. Adichie kertoo Kambilin kasvutarinan niin sydämeenkäyvästi ja upeasti, että minun oli vaikea laskea kirjaa käsistäni. Vaikka Kambili ja Jaja ovat läheisiä ja heidän molempien vaiheita seurataan kirjassa, jää Jaja hieman taustalle Kambilin toimiessa minäkertojana ja niin on ihan hyvä. Taustalle jäävät myös Nigerian vallankaappaus ja yltyvät levottomuudet, vaikka niillä onkin oma roolinsa tapahtumissa.

Näin lähekkäin luettuna en voi olla vertaamatta Hirvosen ja Adichien kirjoja keskenään. Purppuranpunaisessa hibiskuksessa oli samaa rankkuutta ja lämpöä kuin Kauimpana kuolemasta -kirjassa, mutta Adichien kirjasta puuttui kaikki se tarinan rönsyily ja poukkoilu mikä Hirvosen kirjassa häiritsi. Adichien kertomasta ahdistusta, surua, pelkoa sekä varovaista iloa ja onnea huokuvasta tarinasta nautti alusta loppuun. Kirjan luettuani hibiskus muistuttaa tarpeellisesta uhmakkuudesta, vapaudesta ja sen kaipuusta - vapautta olla, vapautta tehdä, sekä voimaa antavasta tärkeästä asiasta, naurusta.

Kambilin rankkaan, mutta toiveikkaaseen tarinaan voisi uppoutua toisenkin kerran ja kirjan luettuani mietin pitäisikö Puolikas keltaista aurinkoa lukea uudelleen. Myös Annika K ja Morre monien muiden joukossa vaikuttuivat kirjasta.


 Sitaattikunniamaininnan saa:

Sinä yönä minä näin unta että nauroin, mutta ääni ei kuulostanut minun naurultani, vaikka en ollut varma miltä minun nauruni kuulostaisi.




 Kirjallinen maailmanvalloitus vei minut siis Nigeriaan.