maanantai 27. huhtikuuta 2015

Stephen King: Auringonlaskun jälkeen



Stephen King: Auringonlaskun jälkeen
Tammi, 2010
392 sivua
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
(Just After Sunset, 2008)
Luettu: 25.4.2015
Mistä: lahja


King-lukuprojektini on edennyt jo tälle vuosikymmenelle. Kirin paikka, King kuitenkin julkaisee jatkuvasti lisää luettavaa - onneksi! Tällä kertaa lukuvuorossa oli novellikokoelma Auringonlaskun jälkeen. Kirjan takakannessa väitetään kirjan sisältävän neljätoista hyytävää kertomusta. Novelleja on kuitenkin johdannon ja saatteen lisäksi kolmetoista. Johdanto on Kingin tuttua ja mukavaa kahvipöytäjutustelua lukijan kanssa, lopun saatteeksi-osiossa King kertoo kokoelman jokaisen tarinan taustat. Mahtavaa! Teinkin nyt poikkeuksen lukeminen kannesta kanteen -periaatteeni suhteen ja luin jokaisen novellin jälkeen siihen liittyvän taustatarinan. Toimiva ratkaisu.

Willa kertoo junamatkustajista, joiden matka on pysähtynyt syrjäiselle asemalle. Piparkakkutyttö esittelee Emilyn, lapsensa menettäneen naisen, joka löytää pelastuksensa juoksemisesta. Harveyn unessa pariskunnan aamuhetki kääntyy päälaelleen. Levähdyspaikka on tarina miehestä, jonka on pakko päästää sisäinen sankarinsa irti. Kuntopyörässä taiteilija maalaa taulua ja karistaa kolesteroliongelmaa pyöräilemällä. Heidän jättämänsä tavarat on kunnianosoitus WTC-tornien tuhon uhreille Kingin tyyliin. Myös Lakkiaispäivä sijoittuu New Yorkiin ja käsittelee katastrofia, tosin eriä kuin edellinen. N on tarina pakko-oireisesta häiriöstä ja tarinasta sen takana. Piru kissaksi kertoo kissan kostosta (onneksi olen koiraihmisiä!). New York Times erikoishintaan -tarinassa nainen saa oudon, mutta tärkeän puhelun. Mykkä muistuttaa, että uskoutumisessa on vaaransa. Ayanassa sairastupaan astelee erikoisvieras. Hyvin tiukka paikka kertoo naapuririidasta, jolla on paskainen loppu.

Monessa tarinassa liikutaan Kingin tutulla maaperällä, maailmojen rajoilla, niillä ohuilla paikoilla, joista näkee toiseen maailmaan. Sinne, missä pahuus on mustaakin mustempaa ja jossa ihmismielen rajat hämärtyvät hulluuden porteille. Seuraavassa hetkessä ollaankin taas tiukasti tässä hetkessä ja kaikki pahuus on "vain" siinä mitä ihminen tekee toiselle ihmiselle. Koskaan ei tiedä mitä King lukijalleen tarjoilee!

     Hän irvistää kirkkaudelle, joka on aluksi kuin paksu salama. Sitten koko etelätaivas syttyy äänettömäksi räikeänpunaiseksi. Muodoton verenvärinen häikäisevä kirkkaus hävittää rakennukset. Sitten ne palautuvat, mutta aavemaisina, kuin ne näkyisivät linssin läpi. Sekunti tai kymmenesosasekunti tämän jälkeen ne katoavat lopullisesti, ja punainen alkaa muotoutua tuhansiksi uutisfilmeiksi, ja se kiipeää ja kiehuu.
     On hiljaista, hiljaista. 

Kokoelman tarinat eivät ole Kingin tuotannon jännittävimmästä eikä parhaimmasta päästä, mutta muutamat niistä kuten Kuntopyörä tarjoaa mukavaa pelon tunnetta tai yllättäviä käänteitä kuten Willa. Yhtäkään tarinoista ei tehnyt mieli jättää lukematta, vaikka esimerkiksi Piparkakkutyttö oli hieman tasapaksu eikä juuri tarjonnut yllätyksiä. Siinä oli myös jotain etäisiä kaikuja Kingin romaaneista Tapahtumapaikkana Duma Key sekä Kalpea aavistus (Meksikonlahden ranta, näkinkierät, mökkikylä). Lakkiaispäivä ja N ovat uskottavuudessaan ja realistisuudessaan todella pelottavia. Jos on edes kerran joutunut palaamaan kotiin tarkistamaan jäikö levy päälle tai ovi auki tietää, että tarkistamisen tarve on todella vahva. Kuinka pitkä matka siitä on sairauteen, pakkomielteiseen tehtävien suorittamiseen? Näistä kahdesta etenkin N taittuu yliluonnollisen puolelle, mutta se vain lisää kierroksia ja kiinnostavuutta tarinaan, siinä oli myös jotain mustatornimaista. Päätöstarina Hyvin tiukka paikka olisi voinut olla ällöttävä, mutta se tarjosi yllättäen jopa muutamat naurahdukset. Jos kokoelmasta pitäisi valita kolme suosikkia ne olisivat N ja Lakkiaispäivä. Vähiten pidin Piru kissaksi -novellista.

Novelliallergiani on alkanut jo helpottaa, mutta kieltämättä lukisin mieluummin Kingin romaaneja kuin lyhyempiä kertomuksia. Silti Kingin novellit sijoittuvat kiinnostavuusasteella korkeammalle kuin monen muun kirjailijan romaanit, King nyt vain on heikko kohtani kirjailijakentässä. Aina antoisampaa sinun kanssasi, Kingiä itseään lainaten. Niinpä, viihdyin oikein mainiosti näillä lyhyillä tarinamatkoilla.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Meidän päässämmekin on portti - niin uskon. Portti, joka estää meissä kaikissa asuvaa hulluutta hukuttamasta järkeämme. Ja kriittisinä hetkinä se avautuu ja läpi pääsee kaikenlaista omituista paskaa.

sekä:

Mutta sitten on paikkoja, joissa kangas repeilee ja todellisuus on ohutta.


Kokoelman novellit ovat jakaneet hauskasti mielipiteitä. Lakkiaispäivä ja Hyvin tiukka paikka jättivät Morren kylmäksi kun taas edellinen oli suosikkejani ja jälkimmäinenkin viihdytti. Anu ja Narseska puolestaan pitivät kovasti tarinasta Piru kissaksi kun minä taas en siitä juurikaan tykännyt. Novellista N pidimme kaikki.

lauantai 25. huhtikuuta 2015

Kirjaostoksilla 4/2015



Tavaratalon alekirjakori osui taas ostosreitilleni ja mukaan tarttui kaksi kirjaa. Sarah Lotzin Kolme on (itsevalitsemani) lahjakirja, mutta otin sen mukaan, sopiihan se nimeltään joukon kolmanneksi. Nämä eivät ole vielä Kirjan ja ruusun päivän ostokseni, ne tein tänään eilen perjantaina verkkokirjakaupassa.

Hannu Lehtilä: Tarja Halonen - Paremman maailman puolesta
Mielenkiintoinen henkilö, Suomen ensimmäinen naispresidentti, koko kansan Muumimamma Tarja Halonen. Minua jäi vaivaamaan kun en ostanut tätä viime kesänä, en tehnyt samaa virhettä toista kertaa.

Antti Tuuri: Bospor Express
Tästä kirjaostoksesta on kiittäminen Lukukausi-blogin Jaanaa, sen verran usein on hän kehunut Tuuria ja hänen tuotantoaan. Kiinnostavalta vaikuttava matkakertomus.


sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Audrey Magee: Sopimus



Audrey Magee: Sopimus
Atena, 2015
332 sivua
Suomentanut: Heli Naski
(The Undertaking, 2013)
Luettu: 16.4.2015
Mistä: pyydetty arvostelukappale


En ole juurikaan lukenut sotaromaaneja ennen kuin Päätalon Iijoki-sarjassa saavutettiin sotavuodet. Toinen maailmansota on kuitenkin kaikessa järjettömyydessään ja karmeudessaan (koskapa sota muunlaista olisikaan?) mielenkiintoinen aihe ja Audrey Mageen natsi-Saksaan sijoittuva romaani kuulosti sen verran mielenkiintoiselta ja houkuttelevalta, että siihen täytyi tutustua tuoreeltaan.

Peter Faber ja Katharina Spinell menevät naimisiin välissään 1500 kilometriä, Peter on vihkihetkellä itärintamalla Katharinan kuvan, sotilaspastorin ja humalaisten todistajien kanssa kun taas Katharina on Berliinissä papin ja vanhempiensa seurassa. Fyysisen etäisyyden lisäksi parin välillä on henkinen välimatka. He eivät ole koskaan koskettaneet toisiaan, kuulleet toistensa ääntä, eivät edes tavanneet toisiaan vaan ainoastaan nähneet toistensa valokuvat. He solmivat liittonsa tunteen sijasta järjellä. Faber pääsee itärintamalta Katharinan luo vihkilomalle, Katharina saa leskeneläkkeen mikäli Peter menehtyy. Erikoinen alkutilanne, sota sekä vanhempien vastahakoisuus avioliittoa kohtaan tekevät avioliiton ensihetkistä hankalan, mutta yllättäen pari löytää ensikohtaamisensa aikana yhteisen sävelen. Kuherruskuukausi jää kuitenkin lyhyeksi ja Peterin on palattava rintamalle. Aika kuluu, sota jatkuu ja olot sekä Berliinissä että rintamalla muuttuvat yhä haastavammiksi. Luottamus, rakkaus, periaatteet ja usko tulevaisuuteen on koetuksella, on pakko tehdä koviakin ratkaisuja. Yrittää selvitä, pysyä hengissä. Kaikkea täytyi vain sietää.

     Hän istui kivellä selkä vasten aidan pätkää ja tuijotti taivasta, länteen matkaavia valkoisia pilviä. Hän pani toisen karamellin suuhunsa ja riisui kaikki hattunsa ja huivinsa. Hän tahtoi Venäjän jäädyttävän aivonsa, syövyttävän ne niin, ettei hän pystyisi enää ajattelemaan. Ei enää tuntemaan. Hän tahtoi vain turtumusta.

Tarina ei herää henkiin hetkessä vaan se kasvaa ja kehittyy lause, sivu ja kirje kerrallaan.Olin hyvän matkaa siinä luulossa, että henkilöt ja tarina eivät sen syvemmin kosketa minua, mutta kuin huomaamatta Katharina ja Peter hiipivät ajatuksiini silloinkin kun en kirjaa lukenut. Heidän tarinansa painui ihon alle, toi sodan kauheudet lähelle. Tarinan vaikuttavuus ei nojaa miellyttäviin päähenkilöihin sillä sekä Katharina että Peter ovat henkilöinä tietyllä tapaa ristiriitaisia. Heidän valintojaan ja maailmankuvaansa on vaikea hyväksyä, toisaalta heille toivoo hyvää, mutta toisaalta heidän sinisilmäisyytensä ja oman edun tavoittelunsa ärsyttää.

Mageen käyttämä kieli on raskaista tapahtumista huolimatta vaivattoman sujuvaa ja kevyttä. Siellä täällä vilahtaa kauniita, herkkiä ja samalla jotenkin koruttomia kielikuvia kunnes sodan raadollisuus putoaa painavana syliin kuin ulos purskahtavat sisälmykset. Kauheus yhdistyy arkipäiväisyyteen kun lentokonepommitus vertautuu ruohon leikkaamiseen. Kontrasti on pysähdyttävä, lukiessa jää sanattomaksi ja sydäntä kylmää. Sodassa on noudatettava käskyjä ja määräyksiä, mutta missä menee raja? Mikä merkitsee eniten, yksilön, perheen, ihmisryhmän, puolueen vai kokonaisen kansan etu? Kumpi vastapuolista on oikeassa? Kumpi on kiltimpi, kumpi raaempi, kumpi kokee raastavampaa nälkää tai kylmyyttä, saksalainen vai venäläinen? Kuka ottaa ja kuka saa? Kuinka mikään tästä voi olla sopivaa?

Mageen kerronnassa on samantyylistä eleettömyyttä, jota ihastelin Anneli Kannon Pyövelissä ja se sopii tarinaan hyvin. Kun aihe ja yksityiskohdat ovat tarpeeksi vahvoja ja raakoja ei niitä tarvitse korostaa runsaalla kerronnalla. Vähemmän on enemmän. Kirjan loppu tuli yllättävän nopeasti ja ehdin jo pelätä ratkaisua turhan kliseiseksi ja helpoksi. Onnekseni en joutunut pettymään, vaikka olisinkin odottanut hieman erilaista loppua. Kirja ei todellakaan jättänyt kylmäksi vaan herätti monenlaisia ajatuksia ja tunteita, osaa niistä on vaikea pukea sanoiksi. Vahva lukuelämys!

Kiitokset vielä Heli Naskille, jonka suomennosta oli ilo lukea. Kirjoitusvirheet loistivat poissaolollaan (paria yksittäistä poikkeusta lukuun ottamatta) ja sain keskittyä nauttimaan tarinasta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän tiesi, ettei ollut enää sisko, mutta tarvitsi jonkun kertomaan hänelle, oliko hän leski vai vaimo, tarvitsi jonkun lopettamaan epävarmuuden, jota koki ajelehtiessaan pirstoutuneen maailman läpi.


Sopimus muissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Leena Lumi, Lumiomena, Nannan kirjakimara, Ullan luetut kirjat.


Kirjallinen maailmanvalloitus jatkui Saksaan.

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Corinne Hofmann: Reunion in Barsaloi



Corinne Hofmann: Reunion in Barsaloi
Arcadia Books, 2007 (2005)
162 sivua
Kääntänyt (saksa-engl.): Peter Millar
(Wiedersehen in Barsaloi, 2005)
Luettu: 11.4.2015
Mistä: kirjastosta


Corinne Hofmannin muistelmien edellisen osan lukemisesta ehti kulua puolisen vuotta ennen kuin muistin hankkia tämän seuraavan kirjan kirjastosta. Kulunut aika ei haitannut vaan Hofmannin tarinaan pääsi takaisin mukaan heti kirjan ensimmäisiltä sivuilta

Corinne Hofmannin ja hänen tyttärensä Napirain lähdöstä Keniasta Sveitsiin on kulunut 14 vuotta. Corinne markkinoi elämäkertaansa ja osallistuu sen pohjalta tehtävän elokuvan projektiin ja hänen menneisyytensä Afrikassa on alati hänen ajatuksissaan. Kun avioero Lketingasta astuu voimaan niin eurooppalaisen kuin afrikkalaisen lainsäädännön mukaan päättää Corinne lähteä tapaamaan afrikkalaista perhettään. 15-vuotias Napirai hyväksyy äitinsä matkapäätöksen, mutta ei lähde äitinsä mukaan. Kenian lain mukaan Napirai kuuluisi alaikäisenä isälleen Lketingalle tai itse asiassa isoäidilleen Mamalle, lisäksi tytär on isänsä kulttuurissa avioliitonsolmimisiässä, joten hänen lähtemisensä mukaan olisi liian vaarallista. Corinne ei myöskään tiedä kuinka Lketinga suhtautuu häneen tai heidän avioeroonsa. Corinnen mukaan lähtee hänen kustantajansa sekä kameramies. Matkan varrella he tapaavat Corinnen afrikkalaisen perheen ja viettävät aikaa heidän kanssaan, he käyvät myös mm. Valkoinen masai -kirjaan perustuvan elokuvan kuvauspaikalla, Corinnen vanhan ystävän ja auttajan isä Giulianin luona, Wambassa sairaalassa, jossa Corinne synnytti Napirain ja jossa hän oli hoidettavana sairauden vuoksi sekä Likonin lautalla, jossa Corinne ja Lketinga kohtasivat ensimmäisen kerran. Reilun kahden viikon matkaan mahtuu paljon tunteita ja tapahtumia.

 At last I manage to get out and can see around me. There, some sixty feet away, in the shade of a leafy thorn tree, I spot Lketinga. Tall and proud, he´s standing with one leg elegantly crossed over the other, the typical pose of the Masai.
     I know there´s no way he´ll move an inch. It is simply not done for a traditional Samburu to come to a woman. So, with the eager eyes of the surrounding crowd watching, I walk up to him. There isn´t a thought in my head. I can´t think anymore. The only thing I´m aware of is the throbbing beat of my heart. Each step seems like an hundred.

Oli mielenkiintoista lukea kuinka Corinnen tarina jatkui, päästä hänen sanojensa välityksellä matkaamaan uudelleen Barsaloihin. Hofmann kuvaa kirjassaan kuinka hänen rakastamansa maa on muuttunut ja kehittynyt vuosien aikana hyvässä sekä pahassa ja kuinka hänen perheensä ja koko kylä otti hänet vastaan niin monen vuoden eron jälkeen. Corinnen tunteellinen tapaaminen sekä Lketingan että Maman kanssa oli kirjan parasta antia. Hofmann kuvaa taidolla tunteitaan ja kunnioitustaan Mamaa kohtaan sekä varovaisen lämmintä, mutta ei kovin välitöntä kohtaamista ja kanssakäymistä Lketingan kanssa. Pidin muutenkin paljon tuohon pieneen kylään sijoittuvista osuuksista ja niistä olisi voinut lukea paljon pidemmästi. Kirjan loppupuolella kuvatut vierailut muihin kohteisiin eivät yltäneet kiinnostavuudessaan saati tunnelmallisuudessaan samalle tasolle kylän tapahtumien kanssa, mutta niillekin oli syynsä ja paikkansa, ne kuuluivat olennaisesti Corinnen menneisyyteen Keniassa.

Käännös oli mukavan helppolukuinen, mutta muutamat kirjoitusvirheet häiritsivät. Pienten virheiden lisäksi kirjassa mainittu näyttelijätär Meryl Streep oli ainakin käännöksessä lipsahtanut Merlyn Streepiksi. Kirjan kuvitus puolestaan ansaitsee erityiskiitokset. Kirjassa on kaksi kuvaosiota, joissa molemmissa on useita värivalokuvia sekä siltä ajalta kun Corinne asui Keniassa että hänen vierailultaan siellä. On hienoa saada nähdä omin silmin kuinka henkilöt ovat vuosien aikana muuttuneet sekä aistia tunnelmia ja suhtautumista henkilöiden välillä. Esimerkiksi Corinnen ja Maman lämpimät välit välittyy tekstin lisäksi myös kuvista. Yhteisen kulttuurin tai kielen puuttuminen ei haittaa, luottamus ja jaettu menneisyys merkitsee enemmän. We were all the same, kuten Mama sanoi.

Hofmannin tuorein kirja Africa, my passion on myös pakko lukea.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Even so, I can honestly and sincerely say that of all the adventures, emotions and risks I went through here, I regret not one.

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Kirjaostoksilla 3/2015 ja kirjahuokailua



Paikallisessa tavaratalossa oli pokkarit 30% alennuksessa ja pitihän tarjonta tarkastaa muiden ostosten ohessa. Tämä boksi pisti silmään hyllystä ja nappasin sen ostoskärryihin: 

Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia eli Nälkäpeli, Vihan liekit ja Matkijanärhi
Trilogiaa on kehuttu paljon ja tykkään tällaisista sarjabokseista. En ollut tietoisesti tehnyt lukupäätöstä Collinsin sarjan osalta, alitajunta näemmä teki sen puolestani. Niinpä niin, puhdas heräteostos siis.

 - - -

Ja sitten nuo taustalla olevat kirjat! Minulla ei ollut mitään aikomusta hankkia omakseni Kalle Päätalon Iijoki-sarjaa, mutta toisin kävi. Nämä 19 Iijoki-sarjan osaa (sekä kaksi muuta Päätalon romaania) eivät sitä paitsi ole ihan mitä tahansa kirjoja vaan juuri ne samaiset kirjat, joiden myötä tajusin sarjan olemassaolon. Niitä, joita edesmennyt pappani luki ja joista yksi oli kutakuinkin aina mummulassa olohuoneen pöydällä tai papan yöpöydällä. Nyt ne ovat minun kodissani, edelleen mummulalta tuoksuen. Kouriintuntuva muisto papasta. Papan kirjat. Olen liikuttunut. Kiitos aarteesta mummu rakas 

(En vielä tiedä hankinko ne puuttuvat 7 osaa hyllyyni. Saa nähdä. Todennäköisesti hankin.)