maanantai 30. marraskuuta 2015

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo



Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo
Gummerus, 2015
447 sivua
Suomentanut: Raimo Salminen
(The Museum of Extraordinary Things, 2014)
Luettu: 26.11.2015
Mistä:  kirjastosta


Hoffmanin kirja vaikutti lupaavalta, kummallisuuksia New Yorkissa. Kirjan kansi, josta tulee mieleen Erin Morgensternin Yösirkus, huokuu riemuisaa ja salaperäistä tunnelmaa. Ajattelin jopa, että olisiko tässä samaa lämpöä kuin Sarah Winmanin Kani nimeltä jumalassa. Odotukset kirjan suhteen olivat siis melko korkealla. 

New Yorkin Coney Islandilla, muiden huvitusten joukossa, sijaitsee Ihmeellisten asioiden museo, jota johtaa Ranskasta tullut Professori Sardieksi itseään kutsuva mies. Professorin tytär Coralie on pienestä pitäen kasvanut yhdeksi isänsä ihmeistä ja kymmenvuotiaana alkaa hänen uransa veden alla, museon altaassa uiskentelevana ihmismerenneitona. Vuosien kuluessa Coralie alkaa tuntea altaansa ja elämänsä ahtaaksi ja kaipaa jotain muuta, varsinkin sen jälkeen kun pääsee tuntemaan Hudsonjoen villinä virtaavan veden, mutta isän ote on vahva. Ukrainasta New Yorkiin isänsä kanssa tullut Ezekiel Cohen tekee lapsena pitkää työpäivää tehtaalla, jossa työntekijöiden olot ovat huonot. Välit sekä menneisyyteen tarttuneeseen isään sekä juutalaisuuteen viilenevät ja Eddie valitsee toisen tien, jossa hän näkee New Yorkin pimeämmän puolen, petoksen, eriarvoisuuden ja kuoleman. Coralien ja Eddien tiet kohtaavat eikä kumpikaan saa sen jälkeen toista mielestään.

     Laskostetun takin päällä, suojassa kostealta maalta ja märiltä saniaisilta, lepäsi iso kamera. Mies oli sekä valokuvaaja että kalastaja. Mitä hän näkisi, jos katsoisi minua laitteensa objektiivin läpi? Coralie ajatteli. Harmaat silmät, selkää pitkin laskeutuvat pitkät hiukset ja ihoon maalatut merihirviön suomut. Hän näkisi valepukin, huijarin. Hän näkisi sen eikä mitään muuta, sillä, kuten Professori oli varoittanut, miehet taatusti näkevät sen mitä uskovat näkevänsä. Coralie toivoi olevansa vain eksynyt nainen, jonka kanssa tuo vieras mies voisi jakaa iltapalansa, mutta hän oli jotain muutakin. Hän oli isänsä tytär, elävä ihme, erikoisuus jota yksikään tavallinen mies ei voisi koskaan ymmärtää.

Hoffmanin esittelemä 1900-luvun alun New York, Coney Islandin rantakatu huvipuistoineen ja erikoisine esiintyjineen, tehdastyöläisten ja työnantajien väliset ongelmat ja koko muuttuva, kehittyvä kaupunki on elävästi ja houkuttelevasti kuvattu. Hoffman on ottanut tarinaansa mukaan myös todellisia tapahtumia, kaksi tuhoisaa tulipaloa, jotka rajaavat tarinan tapahtumia sekä gangsterin ja mystikon, joilla on myös tärkeät osansa Coralien ja Eddien tarinassa.

Coralie ja Eddie molemmat kantavat mukanaan äidin menetyksen tuomaa surua ja kipuilevat vaikeaa isäsuhdetta, molemmilla on takanaan haastava lapsuus. Coralien osuus nousee itselleni tärkeämmäksi ja kiinnostavammaksi. Hän elää erikoisten ihmisten keskellä, mutta joutuu kuitenkin pysyttelemään heistä etäällä, noudattaen isänsä tarkkoja sääntöjä. Hoffman kuljettaa Coralien ja Eddien tarinoita yhteen verkkaisesti, vuorotellen näiden kahden kertojan välillä, mutta jännite ja kiinnostus pysyy yllä heidän ympärillään tapahtuvien asioiden ja tapahtumien ansiosta. Kertojien menneisyys, muistot on kirjoitettu kursiivilla erotuksena nykyhetkestä ja tavallisesta tekstityylistä. Pitkiä kursiivipätkiä on hieman rasittava lukea.

Ihmeellisten asioiden museo ei lopulta olekaan se houkuttelevalta ja lumoavalta vaikuttava paikka, jossa vierailija viihtyy ja ihailee maailman eri kolkilta peräisin olevia ihmeitä. Museon kulissien takana nimittäin on paljon sellaista, mikä ei kestä päivänvaloa. Menneisyyttä, muistoja ja ihmeitä voi muokata, mutta raja normaalin ja pakkomielteen välillä on häilyvä. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää. 

Kirja ei tarjonnut sitä lämpöä ja lempeää taianomaisuutta mitä odotin vaan enemmän rosoa ja särmää. Lopulta pidin tarinasta melko paljon. Takakannessa kirjaa kuvataan lumoavaksi rakkaustarinaksi, mutta kirjassa on (onneksi) mukana paljon muutakin.


Sitaattikunniamaininnan saa tällä kertaa hieman pidempi sitaatti, sillä tämä vastakkainaseteltu idea vain tuntuu ajattelemisen ja muistamisen arvoiselta:

" (...) Jos minulla olisi tytär, kaikkein viimeiseksi haluaisin hänen tietävän kaikesta pahasta, mitä maailmassa on."
     Jos sinulla olisi tytär, luultavasti haluaisit hänen tietävän millainen maailma on, niin että hän pystyisi elämään siinä silmät auki."

Kirjaa on luettu ahkerasti blogeissa. Linkitän tällä kertaa useampia arvioita, aion käydä ajatuksen kanssa kierroksella lukemassa mitä muut ovat kirjasta kirjoittaneet ja pitäneet: Ei vain mustaa valkoisella, Eniten minua kiinnostaa tie, Hemulin kirjahylly, Kirjakaapin kummitus, Kirjakirppu, Kirjapolkuni, Kirjavalas, Kirjojen keskellä, Kulttuuri kukoistaa, Lukuisa, Lumiomena, Mummo matkalla, Nenä kirjassa, Rakkaudesta kirjoihin, Todella vaiheessa.

lauantai 21. marraskuuta 2015

Markku Pääskynen: Sielut



Markku Pääskynen: Sielut
Tammi, 2015
254 sivua
Luettu: 17.11.2015
Mistä: pyydetty arvostelukappale


Mainitsin aiemmassa postauksessani, että jokainen kolmesta kovasti odottamastani kotimaisesta uutuusromaanista ui ainakin kuvauksensa perusteella kovin synkissä ja surun sävyttämisä vesissä ja että tarvitsin kahden ensimmäisen romaanin jälkeen hengähdystauon, paon täysin erilaisiin tunnelmiin. Tauko päättyi ja tässä on viimein se kolmas romaani, Markku Pääskysen Sielut.

On toukokuun loppu, sateesta raikas ja utuinen aamu on täynnä kesän lupausta ja odotusta. Ainon ja Kristianin arki kääntyy ylösalaisin yönmustaksi kun heidän tyttärensä Maija katoaa koulumatkalla. Kristian-isä lähtee etsimään tyttöä ympäri kylää, kuvittelemaan itsensä Maijan asemaan. Mitä hän olisi tehnyt, mihin hän olisi mennyt jos olisi Maija? Mitä tytölle on tapahtunut? Aino-äiti puolestaan jää kotinsa vangiksi, juomaan teetä ja odottamaan Maijaa. Tai puhelua, vihjettä, edes pientä tiedonmurusta, joka johtaisi tytön jäljille.

Kunpa ilmaantuisi merkki, kunpa saisi lohdun.
     Tule pois piilosta, hän sanoi, tule pois piilosta, hän toisteli ikään kuin lause olisi pihdit jotka vetävät Maijan esiin ja tuovat hänet takaisin.
     Aino katsoi kelloa. Pian vanhemmat tulisivat. Hän nousi ja huojahteli hetken vatsansa kanssa, painoi kädet sille. Yksi päivä voi vanhentaa monta vuotta vain siksi että jotain sisällä särkyy ja ottaa uuden muodon, vain siksi että viha, suru, hätä ja epätoivo tekevät nopeasti tuhojaan ja saastuttavat sisimmän.

Pahinta vaihtoehtoa ei saa tai uskalla edes ajatella, ei vaikka aika kuluu ja vihjeet ovat vähissä. Koulupojat Taito ja Ilari osallistuvat etsintään miten kuten kerkeävät, leikkinsä lomassa. Poikien puuhat ja puheet tuovat tarinaan tasapainottavaa kepeyttä, vaikka ahdistus kadonneen Maijan kohtalosta on koko ajan läsnä. Tarinassa seurataan myös kuinka pankkiryöstäjä panttivankeineen lähestyy kaupunkia. Tämä sivujuonne sitoo tarinan (Mikkelin) kaupungin historiaan (elokuussa 1986, kertoo Wikipedia), mutta se tuntui minusta tarinan kannalta täysin turhalta ja katkaisi tarinan tunnelman ja jännitteen.

Pääskynen antaa kirjan alussa tarkat koordinaatit tapahtumille, mutta jättää ajan hämärään. Tekstissä vilahtelee viittauksia vesisänkyyn, markkoihin, Tsernobylin onnettomuuteen (huhtikuussa 1986) ja Samantha Foxin Touch Me -hittibiisiin (heinäkuussa 1986). Maijan tarkkaa ikää ei kerrota, tapahtumien perusteella hän on alakoulussa, mutta ei kovin vanha. Taito ja Ilari viittaavat yhdessä kohdassa viitosluokkalaisiin ja Maijaan samassa lauseessa, mutta koin Maijan muutaman vuoden nuoremmaksi. Aika ei ole tarinan kannalta oleellinen, mutta minä jäin useammassa kohtaa miettimään Maijan ikää.

Mietin myös kirjan ulkoasua. Kirjan ensimmäiset rivit näyttävät haaleilta, kuin painossa olisi tapahtunut jotain. Viimeiselle sivulle päästyäni ajattelin, että voiko sumennus olla sittenkin tehokeino? Ympyrä ainakin sulkeutui, tarinan loppulauseet sitoivat tarinan kasaan. Oli miten oli, minua ärsytti kun aloituslausetta sai tihrustaa ja silti se jäi osittain hämärän peittoon.

Pääskysen käyttämä kieli erottuu edukseen, siinä on jotain taianomaista. Avaan kirjan lähes mistä tahansa kohdasta ja löydän kauniita sanoja sekä taitavia lauseita. Kirja onkin lukemisen jäljiltä melkoisen laputettu, muistamisen arvoisia sitaatteja riittää. Silti, valitettavasti, kokonaisuus ei ole tässä tapauksessa enemmän kuin osiensa summa, se ei ole edes yhtä paljon vaan jää vajaaksi. Kerronta karkaa välillä turhan kauas ja muutamaan sivuhenkilöön ja heidän taustoihinsa tartutaan turhan pitkäksi aikaa. Luen tarinaa ikään kuin sumuverhon läpi. Näkymä hämärtyy, näen tarinan hienouden, mutta en pääse tarpeeksi lähelle.

Kirja on luettu myös Annelin kirjoissa, Sinisen linnan kirjastossa ja Sivutiellä.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Taivas oli auki ja puhdas, maa vehreä ja puolipukeissaan.

maanantai 16. marraskuuta 2015

Glen Duncan: Ihmissuden morsian



Glen Duncan: Ihmissuden morsian (#2)
Like, 2014
478 sivua
Suomentanut: Elina Koskelin
(Talulla Rising, 2012)
Luettu: 11.11.2015
Mistä: kirjastosta


Viimeinen ihmissusi ei sittenkään onnistunut karkottamaan minua jatko-osan kynsistä vaan hankin sen käteeni kirjastosta. Pidin kuitenkin useamman kuukauden tauon kirjojen välillä, ehkä keräsin voimia uusintapettymystä varten.

Ihmissusien tarina ei päättynytkään Jake Marlowen kuolemaan, sillä Talulla Demetriou odottaa lasta tälle virheellisesti viimeiseksi luullulle ihmissudelle. Talulla, ihmissusi siis itsekin sekä hänen ihmisavustajansa Cloquet ovat eristäytyneet mökkiin Alaskan perukoille piiloon ihmissusien metsästäjiltä. Pahimmalla mahdollisella hetkellä, kesken synnytyksen, mökkiin hyökkää joukko ihmissusien vihollisia, jotka vievät Talullan vastasyntyneen lapsen mukanaan. Talullalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä pentunsa perään, mutta jotta osaisi etsiä oikeasta suunnasta on hänen ensin selvitettävä ketkä ja mitä kaappauksen takana on.

Pojan ajatteleminen henkilönä sai minut voimaan pahoin. Tunsin sydämen huimausta. Minun oli ajateltava häntä esineenä. Kuin kadonneena matkalaukkuna, joka  minun oli saatava takaisin. Yllättäen tuntui helpottavalta, että minulla oli vain yksi päämäärä. Kun rakastumme, sanomme, ettei millään muulla ole merkitystä. Tiesin, että hanke oli toivoton. Tiesin, että minä vain valitsin reitin omaan kuolemaani. Samantekevää. Se oli yhtä vapauttavaa kuin sikseen jättäminen olisi ollut.

Tauko kirjojen lukemisen välillä oli toisaalta hyvä, mutta toisaalta taas huono idea. Hyvä siksi, että ehdin vetää henkeä ja valmistautua uuteen rönsyilevään tekstitykitykseen ja huono siksi, että Duncan ei vaivaudu kertaamaan edellisen kirjan tapahtumia tai henkilöitä. Hän olettaa, että lukija kyllä muistaa. Mutta kun ei muista, en ainakaan minä ja ainakaan kaikkia. Varsinkin sovituskopista matkaan tarttuva Madeline oli vaikea muistuttaa mieleeni, mutta pää kassissa -kommentti auttoi. En pidä pitkistä kertausjaksoista jatko-osissa, mutta jonkinlainen muistinvirkistys olisi paikallaan.

Ihmissuden morsian oli helpompi ja keveämpi lukea kuin Viimeinen ihmissusi. Talullan tarina sisälsi enemmän vauhtia ja toimintaa, joten ehkä siitä syystä tarina eteni sujuvammin. Päähenkilön vaihtumisesta huolimatta  rivouden ja filosofoinnin sekoitus oli tässäkin läsnä. Se sai Talullan ja Jaken äänet kuulostamaan liian samankaltaisilta ja häiritsi tarinan uskottavuutta (kyllä, puhun uskottavuudesta vaikka kirja kertoo ihmissusista ja vampyyreistä). Edellisessä osassa ärsyynnyin Jaken vakiohokemasta Jumala on kuollut, mutta ironia sen kuin porskuttaa ja eiköhän vain Talullalla ole tässä omansa. Matemaattinen hiljaisuus vilisee siellä täällä ja saa minut näkemään punaista. Miksi se toistuu ja ennen kaikkea mitä se tarkoittaa? Jospa se on joku ihmissusijuttu, heillä täytyy olla oman elämänsä iskulause.

Purnauksesta huolimatta viihdyin Talullan tarinan parissa yllättävän hyvin. Kun liialliset kielelliset kikkailut tai oudon jäykiltä tuntuvat lauseet (suomennokset) jätti ilman sen suurempaa huomiota tämä kävi ihan mukavasta viihteestä. Pohdinta äidinrakkaudesta meni sujuvasti juonenkäänteiden sivussa eikä tuntunut liian päälleliimatulta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Ilman ja kivien ja ruohon tuoksu noissa lapsissa heidän tullessaan ulkoa sisälle oli elämän tuoksu.

torstai 5. marraskuuta 2015

Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa



Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa
WSOY, 2015
418 sivua
Luettu: 4.11.2015
Mistä: kirjastosta


Susi(- ja esikoisromaani)teema jatkuu, ensin Vuokko Sajaniemen Pedot ja nyt Simo Hiltusen Lampaan vaatteissa. Kansi on vangitsevan hieno, sutta on pakko jäädä tuijottamaan, tarina vaikutti kiinnostavalta ja kuin pisteenä iin päälle kirjailija Hiltunen on iiläinen. Tämä oli pakko lukea!

Suomen Sanomien rikostoimittaja Lauri Kivi saa juttulistalleen jälleen uuden perhesurman, tai perhemurhan, joiksi Kivi itse niitä nimittää. Perhemurhia on sattunut Suomessa jo useampia ja nyt viimeisimpänä Helsingin Toivolassa perheenisä on tappanut kaksi tytärtään, vaimonsa ja itsensä. Yllättäen Kivi ottaa hoitaakseen myös nuoren popdiivan haastattelun. Juttujen myötä Kivi joutuu kasvotusten kipeän ja synkän menneisyytensä kanssa, mutta sekään ei vielä riitä.

     Oliko pahuus tekoja? Vai riittikö se, ettei tehnyt mitään? Lauri ei osannut vastata. Sen hän tiesi, että se oli itsehillinnän puutetta ja piittaamattomuutta, kykenemättömyyttä ja tunnottomuutta. Lapsuuden Laurille pahuus oli nyrkin, pullon ja lauantai-illan epäpyhä kolminaisuus. Äijä oli saanut lapsena turpaansa ja oli liian tukossa oppiakseen isänsä virheistä. Julma paskiainenhan se oli, mutta tuskin se osastaan juurikaan nautti. Se ei vain osannut muuta.
     Viisitoistavuotiaana Lauri oli pyrkinyt puuhun viimeistä kertaa. Äijä oli juossut perässä ja karjunut kuolemaa. Lauri oli päässyt ajoissa ylös, mutta oksatkin olivat hänet pettäneet. Äijä oli lyönyt ensimmäisen iskun jo ilmasta.

Lauri Kivi on voimakas päähenkilö. Hän ei ole selvinnyt lapsuudestaan ilman vaurioita, ulkoisesti siitä muistuttaa kuulokoje korvassa, mutta suuremmat vauriot ovat sisällä. Hänessä on railo, lapsuudessa revennyt. Sieltä puskee ulos raivoa ja pimeyttä, sitä on vaikea hallita. Siksi Lauri on nimensä veroinen, kivenkova, oppinut patoamaan tunteensa syvälle sisäänsä. Jossain tulee silti raja vastaan ja tunteet läikkyy yli. Lauri on sen kokenut ja sitä paennut, mutta pelko räjähtämisestä, railon repeämisestä uudelleen auki on alati mielessä.

Jo kirjan alku on niin pysäyttävä ja eläimellisen vahva kuin kirjan kansi lupaa. Pojan ja suden kohtaaminen kylmää, varsinkin kun tietää mitä poika pakenee. Ojasta allikkoon -tilanteesta hypätään nykyhetkeen eikä meno juuri iloisemmaksi muutu. Kun aiheena on perhesurmat tuntuu lukeminen (kahden tytön) äitinä kovin ahdistavalta. Hiltunen osaa tarjoilla tuskansa taitavasti.

Tunnelman luonnin lisäksi Hiltusen taito näkyy kielessä. Nopea, nokkela ja monessa kohtaa kylmä sanailu on elokuvamaista. Hiltunen rikkoo lauserakenteita (Kappeli oli tupaten.) ja tuttuja käsitteitä (Aika kasvoi puissa.) sekä käyttää  raikkaalla tavalla toisiaan täydentäviä lausepareja (Ei tullut kesää, ei edes näin kesäkuussa. Tulisi vain lunta ja tupaan.). Paikoitellen tehokeinot kääntyvät toisteisuudessaan itseään vastaan, niihin hieman turtuu ja ärsyyntyy. Välillä Hiltunen sivaltaa syvemmältä yhteiskunnan epäkohtia kuten ihmisen välinpitämättömyyttä toisen hätää kohtaan tai kieltoja ja kuria kaihtavaa curling-vanhemmuutta. Ja perheväkivaltaa, uudelleen ja uudelleen, onhan se yksi kirjan kipeä kivijalka.

Kirja on myös varsinainen lukusukkula – kiitokset Hannalle page-turnerin oivallisesta suomenkielisestä vastineesta! – ja se oli pakko ahmia nopeasti. Tahti kiihtyy, Hiltunen sen kuin vain hämmentää ja johdattaa lukijaa milloin mihinkin suuntaan oman tahtonsa mukaan. Lopussa ote hieman hellittää, mutta tarina kantaa kunnialla loppuun asti

Lampaan vaatteissa on ehkä rikosromaani, mutta samalla myös paljon muuta. Se on tarina pahuudesta, perhesiteistä (hyvässä ja pahassa), kostosta, anteeksiannosta ja miksei myös rakkaudesta, vaikka sitä on välissä vaikea nähdä synkkien tapahtumien lomasta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hetki sitten poika oli katsellut kalmanvihreinä hulmuavia revontulia ja kaipaillut kohtuullista kotia.