maanantai 28. joulukuuta 2015

Antti Karumo: Männyt



Antti Karumo: Männyt
WSOY, 2006
160 sivua
Luettu: 27.12.2015
Mistä: kirjastosta


Lainasin edellisellä kirjastokäynnillä pitkästä aikaa kirjan, josta en ollut kuullut aiemmin yhtään mitään. Kirjan nimen ja kansikuvan välinen ristiriita vaikutti sen verran hauskalta ja takakannen kuvauskin lupaili erikoista lukukokemusta, joten Männyt päätyi kirjakoriin.

Jukka on saapunut vanhempiensa seuraksi suvun yhteiselle mökille. Leif-setä tulee jokavuotiseen tapaansa poimimaan mökin mäntymetsästä kantarelleja, mutta ne on jo poimittu ja ilmapiiri kiristyy entisestään. Sekä Jukalla että Leifillä on tahoillaan ongelmansa, mutta kuinka selvitä niistä jos ongelmien olemassaoloa ei tunnusta edes itselleen?

     Jukka katsoo tapettia.
     Nähnyt toiston.
     Kenties näkymän kauneus onkin siinä, että sen saa nähdä uudestaan, ja sittenkin. Tai että voi luottaa siihen, että näkymä on se sama joka ei lähde, joka ei eikä jätä vaan pysyy. On varmasti niin, että mitättömällä ja liikkumattomalla on merkitystä sellaiselle, joka ei muuten ymmärrä. Sellaiselle, joka – aivan niin – ei näe metsää puilta.

Jopas oli kirja. Pieneen sivumäärään mahtui paljon hämmennystä ja sekavuutta, sekä kirjan päähenkilöiden Jukan ja Leifin että lukijan kannalta. Sen sijaan, että nämä kaksi sukulaismiestä katsoisivat ongelmiaan silmiin toineen näkee käsiä ja kameleita ja toinen turvautuu rutiineihin, kulisseihin ja golfmailoihin. Toinen pakenee työskentelyyn ja toinen hotelliin. Välissä seurataan lenkkeilevää nuorta paria. Minä lukijana olin puolestani ihan pihalla. Alkumetreillä yllättäen tarinaan ilmestyvät käsi ja kameli saivat hätkähtämään hyvällä tavalla, odottamaan jotain erikoista, mutta ei tarina oikein lähtenyt lentoon. Oliko Jukalla ja Leifillä jotain muutakin hampaan kolossa kuin kantarelleja, mitä nuoret juoksijat tekivät tarinassa ja mikä se Jukan aavikkofantasia oikein oli? Oliko kaikki vain Jukan mielikuvitusta, käväistiinkö tarinassa jonkinlaisessa aika- ja paikkasilmukassa kun osa tapahtumista kuvattiin uudelleen hieman erilaisena vai mitä tämä nyt oli?

Ei siis ollut minun kirjani, taisin jäädä jo ensisivuilla rapsuttelemaan mökin vinttihuoneen kupruilevaa tapettia ja tuijottamaan tulta uunissa. Toivottavasti joku on saanut tästä irti minua enemmän, Linneallekaan ei oikein avautunut.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Tytön hupparihousuja ei erota pojan samanvärisistä lainkaan, kaikki raajat tulevat kuin yhdestä samasta, onnesta punaisesta olennosta.

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina - Elämää hurmaavien harhojen maassa



Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina
- Elämää hurmaavien harhojen maassa
WSOY, 2015
281 sivua
Luettu: 21.12.2015
Mistä: kirjastosta


Islanti, tuo vastakohtien maa jäätikköineen, kuumine lähteineen ja tulivuorineen on yksi unelmieni matkakohteista. Satu Rämö, Salamatkustaja-blogin pitäjä ja toinen Vuoden mutsi -kirjojen kirjoittajista kertoi blogissaan kirjaprojektistaan ja kun julkaisuaika oli käsillä aloin silmä kovana väijyä kirjaa kirjastosta. Viimein kirja nökötti hyllyssä (pienen ikuisuuden jälkeen, kovin on kysytty kirja) ja sain poimia sen mukaani joulunaluslukemiseksi.

Lupaan leikilläni ottaa selvää paikasta, jossa ei ole ainuttakaan ongelmaa vaan pelkkiä järjestelykysymyksiä.

Rämö sai Islanti-kuumeen hieman yllättävästä paikasta, nimittäin Kreetalta, jossa hän työskenteli ravintolan sisäänheittäjänä ja jossa hän tutustui islantilaiseen opiskelijaseurueeseen. Rämö lähti Islantiin yliopistovaihtoon, vieraili vaihdon jälkeen maassa useamman kerran, tapasi siellä islantilaisen miehen ja jäi maahan asumaan. Rämö kertoo kirjassaan vaiheistaan Islannissa, siitä kuinka kotiutuminen uuteen kotimaahan on sujunut, islantilaisesta perheestään sekä maasta ja sen asukkaiden tavoista. Arkikuvauksen lisäksi Rämö sivuaa luonnollisesti myös Islannin viimevuotisia isoja tapahtumia eli talouskriisiä ja Euroopan lentoliikenteen sekoittanutta Eyjafjallajökull-tulivuoren purkausta sekä sitä seurannutta turistiryntäystä ja maan nousua takaisin jaloilleen.

Rämön vetävän, huumorilla höystetyn (Voisi ajatella, että Islanti halusi yhden suomalaisen Satun. Varmuuden vuoksi kohtalo lähetti matkaan kaksi, koska sille toiselle voisi sattua jotain.) ja jutustelevan kerronnan lisäksi kirjassa on myös upeita valokuvia, jotka on ottanut Rämön aviomies Björgvin Hilmarsson. Harmi vain, että kuvat ovat mustavalkoisia, värillisinä ne olisivat näyttäneet Islannin ihan eri tavalla (tiedän tämän, sillä Rämön blogista löytyy toinen toistaan hienompia värillisiä kuvia Islannista). Kyllä kirjan kuvista saa nytkin käsityksen maan upeudesta ja Rämön sanallinen kuvaus värittää muodostuvaa mielikuvaa lisää.

     »Meinaatko jäädä siihen pidemmällekin tauolle», mieheni huuteli parinkymmenen metrin päästä.
     Palkitsin kiusoittelevan kommentin mulkaisulla ja katselin vuorotellen edessä kulkevaa kauhistuttavan kapeaa polkua ja alapuolella avautuvaa huikeaa näkymää.
     En voinut sietää korkeita paikkoja, mutta minun oli pakko katsoa. Kauneus kouraisi vatsanpohjaa. Kirkkaan vihreä sammal loi mahtavan kontrastin tummanruskeisiin, punertaviin ja kellertäviin vuorenseinämiin. Siellä täällä pitkin maanpintaa ilmaan nousi kuumaa sihisevää höyryä. Pifffff.. Maankamara kumisi. Ihan kuin joku keittäisi maan sisässä liesi täysillä kananmunia.
     Voisimme olla jollain vieraalla planeetalla, vaikka olimmekin keskellä täysin arkipäiväistä islantilaismaisemaa. Edes vuoristopolku ei kuulemma ollut mikään kovin jyrkkä saati sitten vaativa.

Islantilainen voittaa aina ei ole tiukasti asiapitoinen tietokirja vaan se sijoittuu jonnekin elämäkerran ja matkaoppaan välimaastoon. Ei sillä, että lokeroinnilla olisi jotain väliä sillä sisältö ratkaisee ja se jos mikä toimii Rämön kirjassa. Arki ja fakta kulkevat kirjassa sulassa sovussa, käsi kädessä. Mielestäni kuvaukset Rämön perhe-elämästä, islantilaisesta arjesta yleensä sekä maan luonnosta ovat kirjan parasta antia. Maan talouspuolestakin Rämö kirjoittaa kiinnostavasti, sopivan maanläheisesti ja ymmärrettävästi. Aiheesta voisi kirjoittaa myös kapulakielisemmin, mutta ekonomitaustainen Rämö ei sitä onneksi tee. Välillä kaipasin asioiden kertomista kronologisessa järjestyksessä aihejaottelun sijaan, mutta ei sillä lopputuloksen kannalta ollut merkitystä, pidin kirjasta kovasti näinkin.

Kirjan luettuani tiedän paljon uutta Islannista, sen asukkaista ja historiasta. Esimerkiksi sen kuinka pienet piirit Islannissa on (Björk saattaa löytyä uimahallissa viereisestä suihkusta ja hänen äitinsä kodin viereisestä pusikosta, jopa presidentti on helposti lähestyttävissä), kuinka Islannin pelastustoimi on järjestetty ja miten ilotulitteet liittyvät siihen, mitä eroja islantilaisten ja suomalaisten välillä on, kuinka vakavasti islantilaiset ottavat joulun vieton, mitä geenibileillä tarkoitetaan, keitä ovat Islannin piilokansa ja miksi osa pellosta jätetään luonnontilaan (ei, kyseessä ei ole mikään perinteinen kesantoselitys) sekä tietenkin sen kuinka tärkeää kielen oppiminen on kotoutumisen kannalta ja kuinka pienelläkin ääntämisvirheellä voi päästää suustaan pip- sammakoita. Islannin matkakuume nousi taas parilla pykälällä, kiitos Rämön positiivista islantilaishenkeä huokuvan kirjan.


Sitaattikunniamaininnan saa (Rämön miehen lausuma viisaus, josta vaatimaton ja varovainen suomalainen voisi otta opiksi):

»Kun suomalainen tekee jotain, se miettii ensimmäisenä, kiinnostuukohan tästä kukaan. Kun islantilainen tekee jotain, se miettii ensimmäisenä, miten se päsee kertomaan ideastaan koko maailmalle.»


Islantilaisuuteen on tutustuttu myös seuraavissa blogeissa: Hemulin kirjahylly, Jalankulkuonnettomuus, Kirjakaapin kummitus, Lukuneuvoja, Madonluvut, Pisara.

torstai 24. joulukuuta 2015

maanantai 14. joulukuuta 2015

Emmanuel Carrère: Viikset



Emmanuel Carrère: Viikset
Like, 2002
154 sivua
Suomentanut: Kristina Haataja
(La Moustache, 1986)
Luettu: 13.12.2015
Mistä: kirjastosta


Olin säästellyt toista Carrèreani (ensimmäiseni oli Huviretki painajaisiin) lukumaratonille, mutta kun sille ei vielä löytynyt sopivaa aikaa nappasin Viikset luettavakseni jo nyt.

Se saa alkunsa puolihuolimattomasta heitosta, vitsistä, ajatus ajaa viikset pois. Kesken kylvyn mies toteuttaa aikeensa ja ajaa pitkään piilottamansa ylähuulen paljaaksi. Mies jännittää vaimonsa Agnèsin reaktiota, mutta turhaan. Reaktiota ei tule, ei minkäänlaista. Ihan kuin Agnès olisi tahallaan huomioimatta muutoksen miehessään. Hän itse sentään muistaa aina moittia vaimonsa alati muuttuvaa hiustyyliä. Miksi Agnès tekee näin, mitä valtapeliä hän pelaa ja kenet hän on ehtinyt värvätä leikkiin mukaan? Ärtymys vaihtuu epäilyksi ja empiminen peloksi kun viikset tai niiden puuttuminen saa yhä suuremman roolin miehen mielessä.

Osasin Huviretken perusteella odottaa erikoista tarinaa, joten en hätkähtänyt kirjan outoa aihetta. Tai no ehkä vähän, viikset nyt eivät tule ihan ensimmäisenä mieleen miettiessä kiinnostavia kirjan aiheita, anteeksi nyt vain. Koska Carrère kuitenkin pääsi yllättämään edellisellä kerralla en antanut lähtökohtien häiritä. Ja Carrère teki sen taas, tarjoili vallan erikoisen lukukokemuksen. Mikä on totta ja mikä ei ja mistä tietää missä totuuden raja kulkee?

Miehen ajatukset pyörivät hänen ajamiensa viiksiensä ympärillä alati kiihtyvää ympyrää. Hiljalleen mies alkaa epäillä itseään, vaimoaan, ystäviään, kaikkia ja kaikkea vuorotellen. Viikset saavat valtavat mittasuhteet ja tarttuvat jopa vähiin käyviin uniin. Unessa mies miettii miksei tuosta huulen ja nenän välisestä karvakaistaleesta voisi käyttää yksikköämuotoa. Kaiken ahdistuksen ja sekavuuden seassa pilkahtaakin hullua huumoria, joka ei varsinaisesti kevennä tarinaa, mutta tuo siihen oman kirpeänmakean mausteensa.

     Uusi hiljaisuus.
     "En käsitä", Jérôme sanoi lopulta.
     Taas hiljaisuus.
     "Selvästi sanottuna," hän aloitti: "olet varmaan huomannut, että olen ajanut viiksen?"
     Jostain oudosta syystä "viiksi"-sanan yksikkö huolestutti häntä. Jérôme naureskeli hiljaa, kuin unessa.
     "Ei viikseä eikä viiksiä. Siitäkö kenkä puristaa?"
     Hän tarttui sohvan käsinojaan. Nyt karuselli lähti pyörimään toiseen suuntaan, se oli pysäytettävä, siitä oli päästävä pois, hinnalla millä hyvänsä. Nyt oli pysyttävä rauhallisena.

Miehen edestakainen (viiksi)vatvominen on samanaikaisesti lumoavaa, ärsyttävää ja pelottavaa. Mieli murenee, mutta kenen ja miksi? Carrère vie lukijan hulluuden porteille ja työntää varovaisesti, mutta päättäväisesti sen yli, tarjoten kurkistuksen pimeään. Sivu toisensa jälkeen kääntyy kuin huomaamatta, luen kuinka miehen ajatukset kiertyvät yhteen suuntaan ja sitten taas takaisin kuin vieteri. Loppu lähenee vääjäämättä, mutta silti se yllättää. Carrère jättää lukijan hapuilemaan pimeään, kauhuissaan siitä miten äkkiä kaikki kääntyi niin kamalasti vikaan. Lukukokemusta ei voi tarinan luonteen vuoksi sanoa miellyttäväksi, mutta se on kaikessa häiritsevyydessään vahva ja jää takuulla mieleen pyörimään. Luin Viikset loppuun iltamyöhällä, mutta tarvitsin jälkiruoaksi jotain kepeää.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän valvoi keskellä taivasta ja oli yö, sekin oli totta.
 

perjantai 11. joulukuuta 2015

Hannah Lee: Vau, mitkä kynnet!



Hannah Lee: Vau, mitkä kynnet!
Minerva, 2015
127 sivua
Suomentanut: Nelli Iivanainen
(Cool Nail Art by Hannah Lee, 2014)
Luettu 10.12.2015
Mistä: pyydetty arvostelukappale


Olen innokas kynsinäpertelijä ja kotoa löytyy melkoinen arsenaali erilaisia väri- ja koristelakkoja sekä kynsitarroja. Perinteisen lakkauksen lisäksi tykkään kokeilla erilaisia koristeluita ja tekniikoita, omien kynsien lisäksi tarjolla on kaksi käsiparia lisää, lapset nimittäin ovat oikein innokkaita kynsikoekaniineja. Tällä kertaa ihan kirjaimellisesti, mutta palaan pupujuttuihin hetken kuluttua. Päätimmekin tutustua Hannah Leen kynsikirjaan yhdessä, josko sieltä löytyisi toteuttamiskelpoisia ideoita.

Lee kertoo johdannossa kuinka helppoa kynsien koristelulla on täydentää pukeutumista ja että mahdollisuuksia on rajattomasti, kunhan vain jaksaa harjoitella ja olla kärsivällinen. Aluksi kirjassa käydään lyhyesti läpi kynsien perushoito ja tarvittavat välineet, sitten on mallien vuoro. On pilkkua, raitaa ja leopardikuviota. Teippausta ja tuputusta, liukuväriä ja glitteriä. Lopussa on linkkejä, hakemisto ja lyhyt esittely Leestä itsestään.

Leen kirja on ulkoasultaan kuin karkki. Paljon kirkkaita värejä, koristeellinen fontti otsikoissa ja tehosteena piirrettyjä lumihiutale/tähtihahmotelmia. Kannet ovat jämäkkää pahvia, tällaisessa kirjassa kovat kannet olisivat lähinnä tuhlausta ja ehkä jopa haitaksi. Joustavana kirjaa on helpompi selata ja pitää kynsiä lakatessa lähettyvillä auki. Sivut ovat paksua kiiltävää paperia, joka päästää kuvat oikeuksiinsa. Taitto on ilmava ja kuvat selkeät.

Ohjeita on monen tasoisia, alussa helpompia ja lopussa hieman vaativampia. Perusohjeiden lisäksi monen ohjeen perästä löytyy muunnelma ja Lee myös kehottaa testaamaan ohjeisiin erilaisia, itseä miellyttäviä väriyhdistelmiä. Ohjeet ovat erittäin selkeät, sanallisten ohjeiden lisäksi malleista on vaihe vaiheelta etenevät kuvalliset ohjeet. Kirja tarjosi myös uutta tietoa. En esimerkiksi tiennyt, että kynsien koristelussa voi kynsilakan lisäksi käyttää myrkyttömiä akryylimaaleja (askartelumaaleja). Me kuitenkin pysyttelimme kynsilakoissa, testasin alkajaisiksi kolmea mallia:


Nyt on blingblingiä, vaikka pikkujouluihin.
Toteutin mallin omilla lempiväreilläni.


Olisi ehkä kannattanut noudattaa ohjetta tarkemmin.
Pohjaväri on tumma, liituraidat eivät erotu tarpeeksi.
Toteutettu tehosteena pariin kynteen per käsi.
Vaatii lisäharjoittelua.


Ja tässä niitä lupaamiani pupujuttuja.
Villasukkalapset olivat erittäin innoissaan näistä.
Herättivät kuulemma huomiota myös koulukavereiden keskuudessa.


Jos kaipaa pukinkonttiin joululahjavinkkiä niin tässä olisi sellainen. Suosittelen perheeseen, jossa on kynsien lakkauksesta kiinnostuneita lapsia ja aikuinen, joka jaksaa väkertää kaverina tai sitten ihan vain aikuisen omaksi huviksi. Ihan nuorimmilta lakkaajilta mallit nimittäin eivät onnistune. Ohjeiden toteutus vaatii aikaa ja hermoja (niinhän Leekin alussa huomautti), kynsilakkakerrokset vaativat oman kuivumisaikansa. Mukavaa yhteistä näpertelyä!

Esimerkiksi Keräilijän kynnet ja Funky & fifty -blogeista voi kurkata lisäkuvia kirjasta.

perjantai 4. joulukuuta 2015

Tuomo Jäntti: Talven hallava hevonen



Tuomo Jäntti: Talven hallava hevonen
Gummerus, 2015
272 sivua
Luettu: 2.12.2015
Mistä: kirjastosta


Jopa on komea kansi ja tarinakin vaikuttaa kiinnostavalta, tarjolla taitaa olla jonkinasteista jännitystä, ajattelin kun näin Jäntin kirjan ja luin alun sen kuvauksesta. Aloitin kirjan, mutta jotain tuli väliin ja mies ehti toimia esilukijana ennen kuin pääsin takaisin kirjan pariin. Kahden henkilön lukijaraatimme oli kirjasta harvinaisen yksimielinen.

On vuosi 2019, Roni kutsutaan päiväkotiin tyttärensä Siljan vuoksi. Kyseessä ei ole käsikähmä päiväkotikaverin kanssa tai nenään työnnetty Hama-helmi vaan Siljan leijuttama nukke. Sitä seuraavalla kerralla vuorossa on Siljan soiva pianopiirustus. Siljalla tuntuu olevan erikoinen lahja ja sitä ei parane paljastaa sivullisille. Sitten palataan ajassa taaksepäin, ensin vuoteen 2001 jolloin Ronin äidin Sannan miesystävä Jaco da Silva katoaa. Seuraavaksi seurataan Ronin isää Petriä vuodessa 1985, kun Petri palaa Puutikkaaseen maksamaan velkaansa yhdessä Sannan kanssa. Sukupolvien ketju jatkuu vuonna 1970 kun Petrin isä Johannes saa puheenvuoron. Kierros päättyy Petrin äitiin Matildaan ja vuoteen 1957. Välissä tavataan toisia sukuja ja sukulaisia.

     Ennen kuin mitä. En ollut varma. Olin pattitilanteessa. Odotin tapahtuvaksi jotain mistä en tiennyt, pelkäsin jotain mistä en ollut varma, mikään ei edennyt. Aika kului, mutta mitä kohti.

Niinpä. Edellinen sitaatti voisi kuvata lukutuntojani. Kirjan alku, lähitulevaisuuteen sijoittuva Siljan outoja kykyjä ja niiden seurauksia kuvaava osuus lupaili vielä hyvää, mutta sitten lähti lapasesta. Jäntti marssittaa estradille henkilön toisensa jälkeen ja ajat, suvut sekä henkilöt alkavat sekoittua, mennä limittäin ja ristiin niin pahasti, että en perässä pysy. Juuri kun olen saanut sulateltua Ronin raivostuttavan vainoharhaisuuden tarina päättyy kuin seinään ja historian pyörä pyörähtää ensimmäisen kerran taaksepäin. Nämä suvut rypevät murheessa (jopa murhissa) ja vastoinkäymisissä niin paljon, että uskottavuus on jo koetuksella.

Unta, muistoa ja kuvitelmaa on paljon. Henkilö saattaa yhtäkkiä tempautua muihin maailmoihin enkä ole varma mikä on totta ja mikä tarua. Mitä tässä nyt tapahtui, mikä lopulta liittyi mihin, miten Siljalle ja Ronille kävi? Entä Jacolle? Ja mikä se hallava hevonen oli, mystiikkaa, tarua? Nyt ei teemat ihan aukene. Matildan osuus yrittää hieman selventää tarinaa, mutta silti jään haahuilemaan ymmärryksen laitamaille. Hevonen laukkasi nyt ohitseni ja lujaa, en ehtinyt kyytiin. Aineksia ja yritystä, persoonallisuutta ja siellä täällä hienoja ajatuksia tässä oli, mutta ei vain ollut minun kirjani.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Huoneessa suhisivat vielä unen viimeiset rippeet, verhojen välistä näkyi kuu.


Kirja on jättänyt monen muunkin ristiriitaisiin tunnelmiin. Satun luetut tarjoaa positiivisemman arvion, Niin monta lukematonta... ei juuri kehuttavaa löydä, Sivu sivulta kirjablogin arvio sijoittuu näiden välimaastoon.