sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut



Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut
Savukeidas, 2016
184 sivua
Luettu: 12.7.2016 (#3 lukumaratonilla)
Mistä: kirjastosta


Alanivan esikoisromaani kiinnitti huomioni kirjaston uutuushyllyssä upean kantensa ansiosta. Vanhaa aikaa huokuva tapetti, selittämättömiä väristyksiä aiheuttavat selkärangat (?) sekä erikoinen nimi saivat minut lukemaan takakannen ja selailemaan alkua. Vaikutti lupaavalta.

Pienestä pitäen Ellietä on ystävien sijaan ympäröinyt edesmenneitä sukulaisia esittävät valokuvat, heidän kotinsa Villa Vietin kartanon mailla lentävät linnut sekä äidin kertomat tarinat. Menneistä tapahtumista, talon ja sen asukkaiden historiasta kertovat tarinat leijuvat hiljalleen rapistuvan kartanon ympärillä ja nurkissa, yhdistäen sukupolvet ja niiden vahvat naiset toisiinsa aina 1890-luvulta 2010-luvulle saakka. Kirjan minäkertojan Ellien lisäksi äänensä saa kuuluville menneisyyden naiset Martha, Ilse, Brita sekä Milda eivätkä näiden naisten tarinat ole pelkkää onnea ja iloa.

Ääni tuntui kumpuavan jotain syvältä esi-äitiemme haudoista. Se oli täynnä sukupolvilta toisille periytyvää kärsimystä, sokeaa raivoa ja nujertamatonta kaunaa, joka sai veressämme virtaavan rikoksen kiehumaan. Se käski meitä kostamaan, päästämään raivomme irti, repimään pahantekijöiltämme silmät päästä, syömään heidän kielensä, katkomaan luut ja viskomaan sitten suolet pimeässä ulvoville koirille.

Alaniva kuljettaa tarinaansa sekä henkilöitään pitkällä aikavälillä taitavasti. Luvut etenevät kertoja kerrallaan ja luvut on nimetty sekä kertojan nimen että vuosiluvun mukaan mikä helpottaa tarinan seuraamista. Kokonaiskuva muodostuu palanen ja kertoja kerrallaan enkä osannut alussa arvata mihin suuntaan tarina etenee. Tarinassa on vahva tunnelataus, historia tuntuu elävältä ja henkilöt tulevat lähelle.

Aloitin kirjan aurinkoisella uimarannalla, paikka ei hälynsä vuoksi ollut kaikkein paras valinta lukumaratonia tai ainakaan tätä kyseistä kirjaa ajatellen. Helle ei sentään häirinnyt, Villa Vietillä on sen verran hyytävä historia, että lukeminen aiheutti useamman kerran vilunväristyksiä. Tiesin takakansitekstin perusteella odottaa jännittävää historiallista kartanoromaania, mutta hienoinen yliluonnollinen ote oli mukava lisä tarinaan. Parissa kohtaa tuntui, että tarina karkaa sivupoluille tai että se paisui liian runsaaksi, mutta kokonaisuutena lukukokemus oli nautinto. Mahtavaa löytää tällaisia hienoja uusia kirja(ilija)tuttavuuksia!


Sitaattikunniamaininnan saa kirjan ensimmäinen lause:

Minä synnyin äitini tarinoista keskellä roudan peittämää saarta.


Tämä sitaatti puolestaan sopi oivallisesti lukumaratoniin:

Äiti oli saanut keskittyä rauhassa haaveilemiseen ja kirjojen lukemiseen.


Iin kirjaston lukuhaaste kohta 7: Kirja, jossa on enintään 200 sivua.

6 kommenttia:

  1. Tämä oli kyllä hieno löytö! Kiinnostavat hahmot ja vaikuttava historiankuvaus... kyllä kannatti lukea! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, Krista <3 Melkein tuntui kuin olisi itse ollut kartanossa...

      Poista
  2. Tämä oli kyllä tälle vuodelle hieno esikoiskirjalöytö ;)

    VastaaPoista
  3. Tämä on upean kuuloinen kirja. Pitää lisätä varausjonon jatkoksi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. MarikaOksa, suosittelen! Mahtavaa kun saa lukea kirjan ilman ennakko-odotuksia ja se osoittautuu huipuksi

      Poista