sunnuntai 6. elokuuta 2017

Aino Kallas: Sudenmorsian - hiidenmaalainen tarina



Aino Kallas: Sudenmorsian
- hiidenmaalainen tarina
Kansalliskirjaston e-kirja, 2016 (1928)
141 sivua
Luettu: 29.7.2017
Mistä: Kansalliskirjaston ilmaiset klassikot
(Kirjojen Suomi -hanke)


Mietin pitkään minkä teoksen valitsisin Iin kirjaston lukuhaasteen kohtaan 3. Suomi100Klassikot. Päätin tarttua tällä kertaa klassikkoon sähköisenä, tarkistin Kansalliskirjaston tarjonnan ja luettavakseni valikoitui Kallaksen Sudenmorsian. Vanha suomalainen ihmissusitarina, kuulostaa hyvältä!

Eletään vuotta 1650. Susien ja muiden petojen lukumäärä on kasvanut ja myös Hiidenmaan asukkaat ovat joutuneet varomaan rohkeiksi käyneiden eläinten hyökkäyksiä. Onpa vielä osa ihmisistäkin alkanut tehdä sudentekoja eli käyttäytyä kuin metsän eläimet lampaita raadellen. Ihmiset yrittävät metsästää petokantaa pienemmäksi, ihmissusiksi epäillyille tehdään vesikokeita ja noidiksi paljastuneet poltetaan armotta roviolla. Priidik metsävahti on nähnyt noidan merkkejä Aalossa, kauniissa ja lempeässä piikatytössä, mutta varomerkeistä huolimatta ottaa hänet vaimokseen. Pari elää onnellista yhteiseloa kunnes eräänä päivänä kesken kyläläisten kiivaan sudenajon Aalo kuulee ensimmäistä kertaa äänen, joka tulee muuttamaan hänen sekä myös Priidikin elämän...

     Niin Aalo yhtäkkiä nämä sanat selkiästi korvissansa kuuli:
     >>Aalo, piikaiseni Aalo, tuletkos kanssani suolle?>>
     Niin hän hätkähti, niinkuin olisi luotipanoksen kylkeensä saanut, sillä hän ei tainnut nähdä näitten sanojen sanojata. Vaan hänen sieluansa ja myös ruumistansa sysättiin sangen kiivaasti suuresta tuulispäästä, niinkuin voimallinen väki olisi hänet jalkainsa sijalta ilmaan irroittanut ja siinä yhdellä hirmuisella vauhdilla ympärinsä pyhässä pyörremyrskyssä pyörittänyt, niinkuin utuista linnun untuvata, kunnes hänen henkensä salpaantui, ja hän ol pyörtyä paikallensa.

Vaikka Sudenmorsian nauttii klassikkoasemasta en juurikaan tiennyt siitä etukäteen muuta kuin että kyseessä on ihmissusitarina, joten oli mukava lukea tarina ikään kuin puhtaalta pöydältä, ilman sen kummempia ennakko-odotuksia. Tarina on kirjoitettu vanhahtavalla kielellä ja vaati hetken totuttelua, että sain kiinni sanojen ja lauseiden rytmistä. Kielen takia tuntui kuin olisi lukenut pitkää runoa ja koristeellisten, kauniiden anfangien takia kirja on kuin koru, joka olisi päässyt paremmin oikeuksiinsa perinteisenä kirjana kuin e-kirjana.

Pidin kovasti tarinan pääparista, molemmat muuttuvat omalla tavallaan toisenlaisiksi tarinan edetessä. Herkän ja kiltin oloisesta Aalosta vapautuu tarinan edetessä vahva ja puolensa pitävä nainen. Priidik puolestaan on alussa vahva ja itsevarma mies, mutta tuntuu tapahtumien myötä hajoavan hiljalleen epävarmaksi ja ailahtelevaiseksi hahmoksi, joka ei oikein itsekään tiedä mihin ja ketä uskoo tai mitä tahtoo. 

Sudenmorsian tuntui kokoaan suuremmalta. Juoni etenee jouhevasti ja kerronta ei pienestä sivumäärästä huolimatta tunnu tiivistetyltä vaan pikemminkin runsaalta. Kallas kuvaa kauniin sanankääntein luontoa ja Aalon riemu uusien kokemusten äärellä välittyy lukijalle asti. Sudenmorsian on hieno tarina, joka huokuu vanhaa aikaa ja vanhoja tapoja. Tarina, johon mahtuu rakkautta, vihaa, pelkoa, paholaisen viekottelua, takaa-ajoja, iloa, surua, kieltämistä, katumusta ja kaipausta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Sillä sama veren villi palo poltti heidän sudensuonissansa, ja sama hengen hehku heidän sudensydäntänsä sykitti.

Iin kirjaston kesän 2017 luuhaaste: 3. Suomi100 Klassikot
Kirjallinen maailmanvalloitus: Viro

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen



Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen
Siltala, 2016
266 sivua
Luettu: 23.7.2017
Mistä: kirjastosta


Jani Toivolan kirja oli mennyt minulta täysin ohi kirjakatalogeja selatessani, mutta onneksi Reader, why did I marry him -blogin Omppu Martin kirjoitti tästä. Kiitos vinkistä! En ole seurannut aktiivisesti Jani Toivolan uraa, mutta olen lukenut hänestä kirjoitettuja juttuja ja katsonut hänen tv-esiintymisiään mikäli sellaisia on tullut vastaan. Toivola vaikuttaa kiinnostavalta henkilöltä, joten tartuin mielelläni hänen omaelämäkertaansa.

Jani Toivola kertoo kirjassaan kuinka hänestä, kenialaisen isän ja suomalaisen äidin pojasta, kasvaa tanssia ja näyttelemistä rakastava nuori mies, joka käy löytämässä ja rakentamassa itsensä New Yorkissa, kiertämässä kouluissa ja yhteisöissä kertomassa erilaisuudesta ja tulee valituksi vuonna 2011 ensimmäisenä tummaihoisena kansanedustajaksi Suomen eduskuntaan. Välillä Toivola kertoo matkastaan Berliiniin tapaamaan veljeään sekä yhdessä veljensä kanssa tekemästään matkasta heidän yhteisen isänsä kotiseudulle Keniaan etsimään juuriaan ja tapaamaan sukulaisiaan.

Kertoessaan afrikkalaisista sukujuuristaan Toivola mainitsee, että kenialaiset ovat saarnaajakansaa, heillä on puheen lahja, asiat sanotaan suoraan sydämestä tunteella ja välillä jopa hurmoksella. Tämä väite täytyy allekirjoittaa myös Toivolan itsensä kohdalla, sillä hän kertoo elämästään, peloistaan ja arvoistaan todella mukaansatempaavasti ja innostavasti, huumoria unohtamatta. Hänen mielipiteisiinsä on helppo yhtyä ja on helppo kuvitella kuinka hän saa muut vakuutettua, innostumaan omista ideoistaan. Suomalaisissa on negatiivisesti asioihin suhtautuvia, vähäeleisiä ja käytökseltään kovin hillittyjä ja konservatiivisia ihmisiä ja on hienoa, että joukossa on vastapainoksi myös Toivolan kaltaisia positiivisia, kannustavia, rohkeita ja räiskyviä yksilöitä. Jani Toivola näyttää esimerkillään, että ihminen saa pelätä, tunnustaa pelkonsa ja olla silti vahva, uskaltaa tarttua uusiin haasteisiin, opetella uutta, vaihtaa suuntaa ja avata suunsa vaikeistakin asioista.

Olen täysin suomalainen, mutta en kuitenkaan ihan. Olen täysin mies, mutta en kuitenkaan ihan. Mutta olemassa minä olen, yhtä vahvasti ja todellisena kuin jokainen ihminen ympärilläni.
 
On ihailtavaa miten avoimesti Toivola kertoo lapsuuden unelmistaan, kiitollisuudestaan etenkin äitiään ja mummoaan kohtaan, nuoruuden ihastuksistaan, ihostaan ja sen merkityksestä, kokemastaan rasismista, seksuaalisuudestaan ja perheen perustamisestaan, mikä sekään ei mene perinteiseksi katsotun kaavan mukaan. Toivola puhuu kauniisti vanhemmuudesta, siitä miten tytär kasvattaa häntä eikä päinvastoin, kuinka vanhemman tulee osata olla asettamatta turhia ennakkoluulon muureja tai olla sysäämättä omia haaveita lapsen harteille. Toivola onnistuu myös puhumaan politiikasta kansantajuisesti, käyttämättä turhaa kapulakieltä. Hän ei myöskään nolostele kertoa pienistä suurista haaveista:

En vieläkään osaa sanoa mikä minusta tulee isona. Jos saisin tehdä ihan mitä vain haluaisin, tanssisin ehkä mieluiten makuuhuoneen peilin edessä Beyoncéa. Voisiko siitä tehdä uran itselleen? Tanssiessani tunnen yhä olevani voimakkaimmin kosketuksissa itseni kanssa, kosketuksissa siihen mikä minussa on luontaisinta.

Musta tulee isona valkoinen on ajatuksia herättävä ja kiinnostava kurkistus Jani Toivolan elämään. Plussaa vielä kirjan nimestä, jolle löytyy selvitys Toivolan lapsuudesta. Kirjan lisänimi - Miten päästä irti pelosta ja häpeästä ja seistä omilla jaloillaan kuulostaa hieman luotaantyöntävästi self help -kirjalta, mutta onneksi bloggarisuosittelu ja vaikutelmani Jani Toivolasta vei voiton ja luin kirjan. Voin suositella muillekin.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Mitä vähemmän pelättävää, sitä enemmän elämässä on mahdollisuuksia toteuttaa itseään ja seurata omaa polkuaan. Kaikki hyvä elämässä alkaa rohkeudesta.

Iin kirjaston kesän 2017 lukuhaaste: 5. Elämäkerta

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

J. R. Ward: Varjeltu rakastaja



J. R. Ward: Varjeltu rakastaja
(Mustan tikarin veljeskunta #6)
Basam Books, 2011
586 sivua
Suomentanut: Maria Sjövik
(Lover Enshrined, 2008)
Luettu: 6.7.2017
Mistä: kirjastosta


Vampyyrikirjallisuus, nappivalinta Iin kirjaston lukuhaasteen kohtaan "ihanaa hömppää". Näiden otusten kanssa aika kuluu mukavasti.

Valittu Cormia on asunut jo jonkin aikaa Veljeskunnan talossa Phuryn Ensimmäisenä Puolisona. Parin yhteiselämä ei vain ota sujuakseen vaan molemmat tuntuvat olevan hieman hukassa toistensa seurassa, Cormia totuttelee täysin erilaiseen maailmaan kuin missä on kasvanut eikä Phuryn päätä ainakaan selvitä paheneva huumeaddiktio, välinpitämättömyys taisteluissa sekä vimma vihollisten kiduttamiseen. Liitto ei myöskään ole saanut vaatimaansa vahvistusta eli Esiuros ei ole aloittanut työtään veljeskunnan suvun jatkamiseksi ja tilanne täytyy ratkaista tavalla tai toisella. Myös muutaman koulutettavan vampyyrin kesken syttynyt raaka välikohtaus vaatii selvittelyä ja samaan aikaan vampyyreiden vihollisryhmä Harvennuskunta valmistautuu seuraavaan siirtoonsa. Omega nimittäin on saanut vihdoin käsiinsä kauan odottamansa salaisen aseen, jonka avulla tuhota Veljeskunta.

Varjeltu rakastaja pitää sisällään monelle taholle jakautuvaa välien selvittelyä niin ihmisten, vampyyrien ja lessereiden asuttamassa maailmassa kuin Toisella Puolella Kirjurineitsyen ja Valittujen luona. Monen juonenkäänteen ansiosta tarinassa on vauhtia, mutta vähän vähempikin olisi riittänyt. Nyt tapahtuu vähän liikaa, liian monelle ja liian monessa paikassa. Vaikka tapahtumat tempaavat lukijan suuntaan jos toiseen on Veljeskunnan jäsenistä vain Phury pääosassa ja muut jäsenet puolisoineen jäävät vähemmälle huomiolle ja heidän läsnäoloaan olisin kaivannut lisää. Miten kuningasparilla eli Wrathilla ja Bethillä menee? Entä miten taannoin Dhestroyeriksi vampyrisoituneella (voiko näin sanoa, no sanonpa kuitenkin) Jepari-Butchilla sujuu vampyyrina? Phuryn kaksoisveli Zsadist ja hänen raskaana oleva vaimonsa Bella sentään vilahtelevat tarinassa useamman kerran, samoin John ystävineen.

Veljeskunnan kotikulmien eli New Yorkin Caldwellin lisäksi tarinassa ollaan useamman kerran myös Toisella Puolella, mikä on paikkana melkoisen kiinnostava. Kaikki on valkoista, hajutonta ja mautonta ja se tekee paikasta kliinisen ja sairaalamaisen. Valittujen yhteisö elää myös todella tarkkojen sääntöjen mukaan. Valitulla ei ole itsenäisenä yksilönä juuri arvoa, mutta yhteisönä Valitut ovat erittäin tärkeässä osassa mitä tulee veljeskunnan olemassaoloon. Jos Kirjurineitsyen maailma kiinnosti paikkana niin henkilönä kiinnosti uusi tuttavuus Lassiter, jonka menneisyyteen on linkitetty todellista historiaa.

     Mies napsautti sormiaan, ja kirkkaat kipunat kiirivät yötaivasta kohti.
     Hetken kuluttua Wrath kääntyi Johnin puoleen: "Tämä on Lassiter, langennut enkeli. Eräällä niistä viimeisistä kerroista, kun hän laskeutui maan päälle, Euroopassa oli rutto - "
     "Hetkinen, se ei ollut todellakaan minun syytäni - "
     " - joka pyyhkäisi pois kaksi kolmasosaa ihmisistä."
     "Haluaisin muistuttaa, että te ette pidä ihmisistä."
     "Ne haisevat pahalta kuoltuaan."
     "Kuten te kaikki kuolevaiset tyypit."

Vaikka tarina tuntui paikoin ennalta-arvattavalta ja lukiessa iski muutaman kerran déjà-vu -olo sai Wardin muutamat koukut pian lukuvaihteen oikealle raiteelle. Jos aiempien osien aikana luotuja perustuksia ravistellaan sekä normaalissa todellisuudessa että Toisella Puolella lupailee se hyvää jatkon kannalta. Ei taida tulla seuraavassakaan osassa kovin tylsää.


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Kiitokset valtimonne välittämästä lahjasta."

Kohteliaita nuo vampyyrit, tai ainakin Valitut.


Iin kirjaston kesän 2017 lukuhaaste: 4. Ihanaa hömppää

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Mikael Niemi: Kirkon piru



Mikael Niemi: Kirkon piru
Schildts, 2002
233 sivua
Suomentanut: Tuula Kojo
(Kyrkdjävulen, 1994)
Luettu: 28.6.2017 (#4 lukumaratonilla)
Mistä: kirjastosta


Kirkon piru jäi taannoisella lasten- ja nuortenkirjapainotteisella lukumaratonillani viimeiseksi kokonaan lukemakseni kirjaksi. Nyt siitä pitäisi vielä osata sanoa jotain.

Pajalan koulun seitsemäsluokkalaiset tekevät historianopettaja Hirven johdolla opintoretken paikalliseen kirkkoon. Hirvi ei esittele oppilailleen kirkon rakennus- tai taidehistoriaa vaan vie lapset sakastiin katsomaan siellä säilytettävää vanhaa puulaatikkoa sisältöineen.

     Laatikossa oli jotain tummaa. Nahistunut, käppyräinen ruumis. Keltaiset silmät olivat kutistuneet kokoon, harmaiden halkeilleiden huulten välistä pilkottivat pitkät torahampaat, iho oli karvan peitossa.
     >>Kamala!>> joku parahti.
     Hirvi näytti tyytyväiseltä.
     >> Ajatelkaa, piru lukkojen takana täällä meidän Pajalan kirkossa! Tulkaa ihmeessä tänne eteen katsomaan, mutta älkää missään nimessä koskeko! Se on hapertunut kovasti vuosien varrella.>>

Liekö laatikon "asukas" suomalaisen papin aikaa sitten valmistama patsas vai oikea piru, mutta kauhistusta se kuitenkin oppilaissa herättää. Opintoretken jälkeen alkaa tapahtua kummia, verenseisauttaja, kuolemantapaus, outoja otuksia... Ihan kuin jotain pahaa olisi vapautunut Pajalaan, mutta mitä? Matti sekä hänen ystävänsä Simon ja Malin ryhtyvät selvittämään mistä on kysymys.

Mikael Niemi oli minulle ennestään tuttu samoihin Pajalan maisemiin sijoittuvan Populäärimusiikkia Vittulajänkältä -romaaninsa myötä. En ihastunut kyseiseen kirjaan, mutta Kirkon pirun takakannen perusteella tämä nuorten romaani vaikutti tyystin erilaiselta, kutkuttavan jännittävältä. Tarina osoittautuikin jännittäväksi, mutta myös yllättävän synkäksi ottaen huomioon, että tarinan päähenkilöt ovat seitsemäsluokkalaisia eli noin 13-vuotiaita.

Kirkon piru etenee vauhdikkaasti, mutta loppua kohden Niemelle tuntuu iskevän vauhtisokeus. Idea vanhasta ja tarinoiden värittämästä kirkossa pidettävästä pirupatsaasta on loistava, mutta kun juoneen lisätään kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä aina kummituksiin, erikoisiin lemmikkieläimiin ja horoskooppeihin (loppuratkaisusta nyt puhumattakaan) alkaa keskittymiskyky hieman herpaantua ja tarinaan hieman turtua. Ihan pikkuisen vähemmän (uskomattomia) juonenkäänteitä ja Kirkon piru olisi ollut todella loistava. Nyt jäin hieman hämmennyksiin loppurytistelyn jälkeen, mutta pidin kirjasta tällaisenaankin, rönsyineen kaikkineen aika paljon. Myös MarikaOksa piti kirjasta kovasti.


Sitaattikunniamaininnan saa:

>> Net tulevat... >>, täti mumisi niin ikään suomeksi ja räpytteli jäykästi silmiään.

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Hanneriina Moisseinen: Isä - Father



Hanneriina Moisseinen: Isä - Father
Huuda Huuda, 2013
155 sivua
Luettu: 28.6.2017 (#4 lukumaratonilla)
Mistä: kirjastosta


Lukumaratonin purku arvioiksi jatkuu, vielä yksi kirja Isän jälkeen odottaa vuoroaan.

Isä on tarina Hanneriina Moisseisen omasta isästä, Seppo Moisseisesta, joka katosi saaresta kesken työporukan illanvieton eikä koskaan enää palannut. Mitä isälle tapahtui? Katosiko hän vapaaehtoisesti, tapahtuiko hänelle onnettomuus vai joutuiko hän rikoksen uhriksi? Kun katoamisen syy ei selviä eikä isää tai hänen ruumistaan löydy jää perhe keskelle epätietoisuutta. Miten surra jos ei ole varmuutta mitä ja miksi suree? Elämän on kuitenkin jatkuttava, tavalla tai toisella.

Isä jakautuu kuuteen osaan: Aika ennen katoamista, Aika katoamisen jälkeen, Pako, Etäisyys, Paluu ja viimeisenä, eräänlaisena yhteenvetona tai hyvästeinä, käsialalla kirjoitettu Kirje isälle. Isä on sarjakuva-albumi, mutta tarina kerrotaan paitsi lyijykynäpiirroksin strippeinä ja kokosivun kuvina, myös albumiin kuvattujen kankaiden avulla. Osa kankaista on kirjottu, osa on toteutettu sekatekniikalla yhdistämällä mm. kirjontaa, helmiä ja pitsiä. Mustavalkoinen toteutus tukee sitä syvää surua ja epätoivoa,  joka on tarinassa vahvasti läsnä.





 


Albumin voi lukea myös englanniksi sillä Pauliina Haasjoen englanninkielinen käännös kulkee pienellä fontilla tarinan lomassa sivujen alalaidassa. Luulen kuitenkin, että hyvästä käännöksestä huolimatta lukukokemus on vahvimmillaan suomeksi sillä kuva ja teksti kulkevat Isässä vahvasti käsi kädessä.




Albumin lukemisesta on kulunut jo reilu viikko, mutta sen herättämiä tunteita on yhä vaikea pukea sanoiksi, joten siteeraan itseäni lukumaratonpostauksesta: Tuntuu, että luin 155 sivua läpi hengittämättä, sydän ja itku kurkussa. En voi jakaa isän katoamisen tuskaa Moisseisen kanssa, mutta menetyksen tunteen voin. Isä on voimakas lukukokemus, sekä kuvista että sanoista välittyy vahva tunnelataus. Ahdistusta, ikävää, muistoja. Pohdintaa unohtamisesta ja selviytymisestä. Isä on kuin surun ja tuskan huuto.


Sitaattikunniamaininnan saa (ote Kirjeestä isälle):

Haluan muistaa sinut. Jos ei edes muista mitään, silloin on todella kadottanut kaiken.


Isä on luettu myös näissä blogeissa: Kirjaakapin kummitus, Kirjojen Pyörteissä, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia.


torstai 6. heinäkuuta 2017

Neil Gaiman: Coraline varjojen talossa

 


Neil Gaiman: Coraline varjojen talossa
Otava, 2003
221 sivua
Suomentanut: Mika Kivimäki
(Coraline, 2002)
Luettu: 28.6.2017 (#4 lukumaratonilla)
Mistä: kirjastosta


Tutustuin Coralineen ensin elokuvana kun villasukkalapset lainasivat sen kirjastosta. Pidin elokuvan synkästä, hieman timburtonmaisesta tunnelmasta todella paljon. En tiennyt Coralinen tarinan perustuvan kirjaan ja kun sitten törmäsin Gaimanin romaaniin kirjastossa ilahduin kovasti, tämä on pakko lukea!

Coraline vanhempineen ovat muuttaneet uuteen kotiin. Molemmat vanhemmat työskentelevät kotoa käsin ja heillä on kovin vähän aikaa tyttärelleen, joten Coraline joutuu viettämään aikaa itsekseen tehden tutkimusmatkoja sekä ulkona että sisällä. Hän tutustuu uusiin naapureihin, alakerrassa asuviin kahteen entiseen näyttelijättäreen, neiti Spinkiin ja Neiti Forcibleen koirineen sekä yläkerran vanhaan mieheen, herra Boboon, sirkushiirineen. Talossa Coraline laskee esineitä ja asioita, mutta 14. ovi on outo, sen takaa ei avaudu näkymä huoneeseen, kaappiin tai ulos vaan lukitun oven takana on vain tiiliseinä. Eräänä tylsänä päivänä Coraline nappaa avaimen ja avaa jälleen oven. Tiiliseinä on kadonnut! Coraline astuu tunkkaiseen, jotain ikivanhaa huokuvaan käytävään ja kulkee sen läpi asuntoon, joka on kuin heidän omansa, paitsi että se onkin varjojen talo, toinen todellisuus, jossa on toinen isä ja toinen äiti, jotain houkuttelevaa, mutta samalla jotain todella väärää...

     "Pieni maailma", Coraline totesi.
     "Se on tarpeeksi suuri hänelle", kissa sanoi. "Hämähäkin verkon tarvitsee olla vain sen verran iso, että kärpäset jäävät kiinni."
     Coralinea puistatti.

Coraline muistuttaa hieman Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintytärtä (sekä The Addams Familyä, mutta ei siitä sen enempää, että en spoilaa tarinaa). Molemmissa on samaa itsenäisyyttä ja päättäväisyyttä sekä rohkeutta ottaa asioista selvää. Kun Coralinea varotetaan kaivosta hän lähtee etsimään sitä tietääkseen missä se on osatakseen varoa sitä. Coraline vaikuttaa myös olevan tottunut huolehtimaan itsestään. Ja kuten kuka tahansa lapsi hän janoaa rakkautta, jota ei tunnu saavan vanhemmiltaan tarpeeksi. Kun eteen tulee mahdollisuus saada rajattomasti rakkautta ja huomiota on mietittävä mikä itselleen on tärkeää? Mitä on valmis maksamaan saadakseen haluamansa? Mistä on valmis luopumaan?

     "Jos haluat jäädä tänne", hänen toinen isänsä sanoi, "niin meidän pitää tehdä vain yksi pieni juttu, jotta voit sitten viipyä täällä aina ja iankaikkisesti."

Tykkäsin elokuvasta kovasti, mutta kirja peittosi sen silti mennen tullen. Harmittelin kirjaa lukiessani, että tulin katsoneeksi elokuvan ennen kirjan lukemista. Olisin halunnut lukea kirjan ns. puhtaalta pöydältä ja muodostaa itse mielessäni henkilöt ja kohtaukset, nyt elokuvamuistot yrittivät tyrkyttää itseään kirjasta itse luomieni mielikuvien tilalle. Onneksi Gaimanin kerronta on niin vahvaa ja vetävää, että tarina vei mukanaan eikä elokuva pyörinyt päässäni kuin satunnaisesti. Jos elokuva tuntui synkältä niin kirja oli mielestäni tunnelmaltaan vielä synkempi, surullisempi ja pelottavampi, mutta Coralinen tarmokkuuden ansiosta kirja ei tuntunut lohduttomalta.

Coraline varjojen talossa onnistui vähän pelottamaan tällaista kauhukonkariakin. Tämä oli upea lukukokemus, samoin kuin Gaimanilta aiemmin lukemani Hautausmaan poika. Täytyy lukea lisää Gaimania...


Sitaattikunniamaininnan saa:

Loppujen lopuksi on paljon helpompaa pelätä sellaista, jota ei pysty näkemään.
 
Coraline varjojen talossa on luettu myös mm. seuraavissa blogeissa: Oksan hyllyltä, Taikakirjaimet ja Yöpöydän kirjat.


- - -


Iin kirjastossa on käynnissä kesän 2017 lukuhaaste, jossa tulisi lukea yksi kirja jokaisesta viidestä ryhmästä. Houkuttimena on vielä kirjapalkinto, joka arvotaan osallistujien kesken. Coralinella merkitsen luetuksi kohdan 2: Jännitystä kesään: jokin muu kuin pohjoismainen dekkari

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Angela Sommer-Bodenburg: Pikku vampyyri



Angela Sommer-Bodenburg: Pikku vampyyri
(Pikku vampyyri #1)
Otava, 1988
157 sivua
Suomentanut: Leena Viljakainen
Kuvittanut: Amelie Glienke
(Der kleine Vampir, 1979)
Luettu: 28.6.2017 (#4 lukumaratonilla)
Mistä: kirjastosta


Rakastan lukumaratoneja, sitä kun saa pyhittää kokonaisen vuorokauden lukemiselle, etukäteen valitulle kirjapinolle sekä mahdollisille suunnitelmasta poikkeaville kirjavalinnoille, mutta lukumaratonin jälkeensä jättämiä useamman kirjan bloggausjonoja en oikein siedä. Parasta olisi kirjoittaa kirjasta heti lukemisen jälkeen, mutta se taas veisi arvokasta lukuaikaa vuorokaudesta.

Aloitin neljännen lukumaratonini yhden lapsuuteni suosikkisarjan aloitusosalla. Tunnustinkin aiemmin lukuhuumassani, että Pikku vampyyrin Rydiger oli ensimmäisiä kirjallisia ihastuksiani. Ai että hän oli ihana! (Niinpä niin, rakastin lapsena vampyyrisarjaa ja silti olin jossain aikuisuuden vaiheessa sitä mieltä, että fantasia ei ole minun juttuni, en voi aina ymmärtää itseäni...)

Anton Bohnsack, yhdeksän vuotta, on usein lauantai-iltaisin yksin kotona kun hänen isänsä ja äitinsä käyvät ulkona. Anton pitää jännittävistä kirjoista sekä rikoselokuvista ja kun tämä yhdistetään hänen erittäin hyvään mielikuvitukseensa voi jopa matka televisiolta jääkaapille olla täynnä vaaroja ja uhkia. Eräänä lauantai-iltana Anton on juuri selvinnyt haaksirikosta, nälkäisistä haista ja kelluvista ruumiista kun hän kuulee jotain. Tai siis ei kuule mitään, televisio on sammunut, tai sammutettu... Rosvoja!? Ei suinkaan vaan jotain vielä kamalampaa!

Yhtäkkiä Anton pysähtyi kuin naulittuna ikkunalaudalla, ilmavirrassa lepattavan verhon edessä, istui joku ja tuijotti häntä. Se näytti niin kauhealta, että Anton luuli kuolevansa siihen paikkaan. Häntä tuijotti kaksi pientä, verestävää silmää kalkinvalkoisista kasvoista, takkuinen tukka roikkui pitkinä suortuvina tahraisen, mustan viitan päällä. Valtava verenpunainen suu avautui ja sulkeutui,  ja hampaat, jotka olivat loistavan valkoiset ja terävät kuin tikarit, napsahtelivat inhottavasti toisiaan vasten.

Anton on viimein tavannut kirjoistaan tutun yön olennon, vampryyrin. Selvittyään Rydiger von Schlottersteinin Antonin huoneeseen ilmestymisen aiheuttamasta alkujärkytyksestä Anton oppii vampyyreistä paljon uutta. Hän pääsee myös kyläilemään von Schlottersteinien hautakammioon ja tapaamaan osan pikku vampyyrin perheestä. Mutta kuinka esitellä omille vanhemmille uusi kalpea ystävä, jonka voi tavata vain auringonlaskun jälkeen, joka pitää haisevaa viittaa ja käyttää kulkemiseen oven sijasta ikkunaa?

Ajan hammas on puraissut hieman kirjan kulmasta. Esimerkiksi kun televisio laitetaan päälle pitää odottaa jonkin aikaa, että kuva ilmestyy näkyviin ja äidin hiustenkuivaaja ei ole kätevää käsimallia vaan siinä on hiusten ympärille laskettava kupu. Lapsen yksinäisyys, ystävän kaipuu, ystävyys ja vampyyrit ovat kuitenkin melkoisen iättömiä aiheita, jotka eivät välttämättä kaipaa ympärilleen tiettyä aikaikkunaa.

Tarina on lyhyt, mutta siihen on saatu mahdutettua mukava juoni, mahtavia vampyyripersoonia ja kutkuttavaa jännitystä. Tätä tuskin lapsena huomasin, mutta tarinaa lukiessa tuli pieni kasvatuksen tai opetuksen maku suuhun kun pienen sanaharkan jälkeen Anton mietiskelee, että hänen äitinsä pääsi viileällä, harkitulla tyylillään aina paljon paremmin selville hänen metkuistaan kuin isä pelkällä huutamisellaan ja haukkumisellaan! Lopussa onkin lyhyt Sommer-Bodenburgin esittely ja siinä mainitaan hänen sosiologian ja kasvatustieteiden opinnot sekä ura peruskoulun opettajana.

Pikku vampyyri oli yhtä ihana kuin lapsena luettuna! Voin kuvitella, että samaistuin lapsena Antoniin ja hänen vilkkaaseen mielikuvitukseensa. Antonhan on ihan kuin minä pienenä (tai no vähän isompanakin, saatan edelleen Antonin tavoin nähdä ja kuulla pimeässä kaikenlaista, varsinkin öisin...)! Minusta tuntuu, että taidan jatkaa nostalgiamatkaa ja tavata Antonin, Rydigerin, Annan (Rydigerin maitohampainen pikkusisko) ja kumppanit vielä monta kertaa!


Sitaattikunniamaininnan saa:

– Mutta Anton, äiti sanoi, – eikö ole paljon tärkeämpää, että ystävällä on hyvä sydän?

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Petina Gappah: Muistojen kirja



Petina Gappah: Muistojen kirja
Tammi, 2017
307 sivua
Suomentanut: Tero Valkonen
(The Book of Memory, 2015)
Luettu: 25.6.2017
Mistä: kirjastosta


Tässä vielä Gappahin kirjan arvio ennen kuin pääsen purkamaan keskiviikkoisen lukumaratonini lukukokemuksia. Gappahin värejä ryöppyävä kirjan kansi herätti huomioni kirjaston uutuushyllyssä ja takakannen kuvaus vaikutti lupaavalta. Sitä paitsi kirjan alku on melkoisen tyrmäävä.

     Tarina, jonka pyysit kertomaan, ei suinkaan ala Lloydin kuoleman säälittävästä rumuudesta. Se alkaa kaukaisesta elokuun päivästä, jolloin aurinko porotti rakkulaisille kasvoilleni, minä olin yhdeksän ja isä ja äiti myivät minut ventovieraalle miehelle.

Memory on saanut kuolemantuomion valkoisen miehen murhasta. Zimbabwen Hararessa sijaitsevassa Chikurubin vankilassa tuomion täytäntöönpanoa odottava Memory kirjoittaa tarinaansa muistikirjoihin amerikkalaistoimittaja Melinda Carterille. Jospa hänen tapauksensa otettaisiin uudelleen käsittelyyn vaalien jälkeen ja kuuluisan toimittajan tapaukselle antaman huomion ansiosta.

Memory ei keskity muistiinpanoissaan pelkästään Lloyd Hendricksonin kuolemaan vaan hän kertoo koko elämäntarinansa sekä valottaa samalla Zimbabwen historiaa ja nykyhetkeä. Hän kuvaa lapsuudenperheensä vaatimattomia oloja, perhettä kohdanneita tragedioita, kyläyhteisöä, kokemaansa suurta elämänmuutosta ja etenkin albinismia, sitä minkälaista on elää poikkeavan värisenä, olla musta lapsi, joka oli musta vain sisältä. Memory kirjoittaa muistiinpanoihinsa myös elämästä vankilan muurien sisäpuolella, vankitovereista, vartijoista, epäoikeudenmukaisuudesta, toiveista, peloista...

Memory on kiinnostava päähenkilö, tarkkanäköinen ja tilanteeseensa nähden yllättävän positiivinen tai ainakin realistinen. Teloitus tulee jos on tullakseen, siihen asti on elettävä vallitsevien olosuhteiden mukaisesti. Tarinassa paikoitellen ja yllättävissäkin paikoissa vilahtelevä Memoryn musta ja kuiva huumori sopii aiheeltaan synkkään tarinaan hyvin.

Tarinan asetelmasta tuli mieleen Susan Fletcherin Noidan rippi. Muistojen kirja ei mennyt samalla tavalla ihon alle tai vedonnut yhtä paljon tunteisiin kuin Noidan rippi, mutta tunnistan silti Gappahin romaanin hienouden: taitava kerronta, hyvä tarina, onnistunut ympäristön kuvaus, erilaisuuden ja eriarvoisuuden käsittely, yhteiskuntakritiikki jne.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Jos jotain tekee tarpeeksi paljon, se muuttuu rutiiniksi – vaikka kysymyksessä olisi oman kuoleman odottaminen.

Kirjallinen maailmanvalloitus: Zimbabwe

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Lukumaraton #4



Tarkoituksenani oli eilen illalla kirjoittaa Petina Gappahin Muistojen kirjasta, mutta sitten tuli puhetta lukumaratonista, uni vei voiton kirjoituspuuhista ja tässä sitä nyt ollaan. Kirjapino oli valmiina jo muutama viikko sitten, mutta ajankohta oli silloin huono. Katsotaan onnistuisiko nyt, kirjapinokaan ei ole karannut minnekään. Olen yleensä aloittanut keskiyöllä, mutta tänään starttaan klo 8.00. Pistän taas alle päivitystä kuinka urakka etenee...




klo 9.55 / 157 luettua sivua
Aamu alkoi mukavalla nostalgiamatkalla, verestin (hah!) lapsuusmuistojani Angela Sommer-Bodenburgin Pikku vampyyrin parissa. Pientä ajan patinaa oli huomattavissa, television kuva ilmestyy hiljalleen näkyviin, hiustenkuivaaja on mallia pään päälle vedettävä koppa jne., mutta miten mahtavalta tarina edelleen tuntui! Pienenä paljastuksena kerrottakoon, että Rydiger oli ensimmäinen kirjallinen ihastukseni *punastuu*. Nyt aamupalaa ja pieni happihyppely...

klo 13.45 / 378 luettua sivua
Huh minkälaisessa maailmassa juuri kävin! Neil Gaimanin Coraline varjojen talossa oli huikea! Toivon vain, että olisin lukenut kirjan ennen kuin näin sen pohjalta tehdyn elokuvan. Nyt myöhäinen lounas ja seuraavan kirjan pariin...

klo 15.50 / 533 luettua sivua
Hanneriina Moisseisen Isä on nyt luettu. Tuntuu, että luin 155 sivua läpi hengittämättä, sydän ja itku kurkussa. En voi jakaa isän katoamisen tuskaa Moisseisen kanssa, mutta menetyksen tunteen voin. Voi isä... ♥

klo 20.15 / 766 luettua sivua
Ajattelin, että Mikael Niemen Kirkon piru saattaisi irrottaa minut Moisseisen sarjakuva-albumin jälkitunnemista ja MarikaOksan kommentti vahvisti kirjavalinnan. Jo vain oli erikoinen tarina, joka vaatii vähän sulattelemista. Paljon synkempi ja jännittävämpi kuin kuvittelin, mutta en ole vielä ihan varma menikö kuitenkin vähän överiksi. Taidan tässä välissä käydä hyvin ansaitulla kävelyllä ja palata sitten kirjapinon ääreen.

klo 00.45 / 876 luettua sivua
Niin hauskaa kuin Anssi Kelan Matkamuistoja onkin lukea on parempi laittaa nukkumaan kun silmät vuotavat naurun sijasta väsymyksestä. Saa nähdä heräänkö aamulla ajoissa vielä viimeistelemään lukumaratonini vai jääkö lukusaldo tähän. Hyvää yötä!

En laittanut aamulla herätyskelloa soimaan ja nukuin pitkään, joten kokonaissivumääräksi jäi tuo 876. Kirjavalinnat olivat onnistuneita ja koko lukumaraton sujui mukavasti. Lukukaverinani ollut nuorempi villasukkalapsikin jaksoi olla mukana melkein 12 tuntia, melkoinen saavutus! Saa nähdä pitääkö ensi viikolla ottaa vielä toinen lukumaraton kun vanhempi villasukkalapsi ei ehtinyt eilen mukaan. Josko seuraavalla kerralla kokeilisin lukea vain yhtä (paksumpaa) kirjaa kun nyt lukeminen painottui enemmän ohuempiin lasten- ja nuorten kirjoihin. Silloin vain pitää valita hyvä kirja, ettei mene puurtamiseksi.


tiistai 20. kesäkuuta 2017

Siri Pettersen: Mätä



Siri Pettersen: Mätä
(Korpinkehät #2)
Jalava, 2016
  499 sivua
Suomentanut: Eeva-Liisa Nyqvist
(Råta, 2014)
Luettu: 15.6.2017
Mistä: kirjastosta


En yleensä ota kirjaston kirjoja mukaan ulkomaanmatkoille, mutta tein Mädän kohdalla poikkeuksen, en vain voinut jättää Hirkan tarinaa odottamaan viikoksi! Kertonee tarpeeksi Korpinkehät-sarjan vetovoimasta.

     Hirka oli tottunut yllättäviin hyökyihin. Siihen, että muistot valtasivat hänet. Mutta kaipuuseen hän ei koskaan tottunut. Rinnassa oleva aukko söi häntä päivä päivältä. Sadanviidenkymmenenneljän päivän ajan.
     Ainoa lohtu oli siinä, että Yminmaa oli nyt turvassa. Turvassa sokeilta nyt kun Hirka oli poissa.  Nyt kun mätää ei enää ollut.
     Mutta hänellä oli muistonsa. Lahjansa.
     Sydän alkoi lyödä rauhallisemmin. Tuli helpompi hengittää. Hän oli Hirka. Hän oli oikea. Hänen tavaransa olivat oikeita. Ne eivät vain kuuluneet tänne.
     Eivät tännekään.

Päädyttyään kivikehän kautta toiseen maailmaan ihmisten luo Hirka huomaa, että ei sekään paikka tunnu omalta, hän on yhä edelleen vieras, kummajainen muiden hännättömien joukossa. Ympäristö, tavat ja kieli ovat outoja eivätkä ihmiset ota häntä sen paremmin vastaan kuin yminväki, paria poikkeusta lukuun ottamatta. Isä Brody ottaa Hirkan suojiinsa kirkkoonsa ja ystävä Jay yrittää opettaa häntä maa(ilma)n tavoille. Onneksi Hirkan mukana maailmasta toiseen matkannut Kuro-korppi muistuttaa menneestä, vaikka ei korvaakaan Rimeä. Toisaalla Rime totuttelee uuteen asemaansa Korpinkantajana, yhtenä Neuvoston jäsenenä. Niin Hirka kuin Rimekin huomaavat, että väen vanhat uskomukset ja tarinat odininlapsista, mädästä ja sokeista eivät pidäkään täysin paikkaansa. Hirka saa selville lisää alkuperästään ja ymmärtää olevansa osa tuhatvuotista taistelua, joka ei ole vieläkään ohi.

Hyppäys Odininlapsen Yminmaasta Mädän ihmisten kuolevaan maailmaan tuntui suurelta, olisin halunnut vielä jäädä Yminmaahan, tietää lisää väestä, Neuvostosta, historiasta ja tarinoista. Yminmaan outous ja erilaisuus kiehtoi, mutta ei oma maailmammekaan näyttäydy ihan samanlaisena Hirkan silmin katsottuna. Eikä se täysin samanlainen olekaan. Pettersen luo ihmisten sekaan veriorjia, Dreyrejä, Umpireja, olentoja, joista osa muistuttaa enemmän ja osa vähemmän ihmisiä. Pettersen ei kiepauta vain tapahtumapaikkaa uusiksi vaan hän sekoittaa pakkaa muutenkin isolla kädellä ja molempien maailmojen ja myös henkilöiden perustuksia ravistellaan kunnolla.

Ihastelin jo Odininlapsen kohdalla Pettersenin sujuvaa kerrontaa ja sama taituruus jatkui Mädän kohdalla. Pettersen kuljettaa tarinaa taitavasti myös ajallisesti. Esimerkiksi kun näkökulma vaihtuu Rimestä Hirkaan ei aika pysähdy Rimen kohdalla vaan kun kerronta palaa Rimeen on aika kulunut ja tarinassa hypätään hieman eteen päin sen sijaan että kerrontaa jatkettaisiin siitä mihin aiemmin Rimen kohdalla jäätiin. Tämä tekee tarinasta hieman haastavamman seurata, mutta samalla kiinnostavamman ja elävämmän. Lukija saa itse oivaltaa yhteyksiä ja täyttää aukkoja.

Joskus nuorten aikuisten kirjojen juonet kärsivät ennalta arvattavuudesta ja kliseistä, mutta nämä piirteet tuntuvat puuttuvan Korpinkehät-sarjasta täysin. Mikään ei ole varmaa, kaikki voi muuttua joksikin ihan muuksi. Rakkautta on, mutta ilman äitelää siirappia. Siispä odotankin innolla mitä trilogian viimeinen osa pitää sisällään, varaus on jo vetämässä kirjastossa!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hirka ei pelännyt aaveita. Hän oli itsekin sellainen.

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Kalle Päätalo: Nälkämäki



Kalle Päätalo: Nälkämäki
(ikään kuin Iijoki #11½, mutta ei kuitenkaan ole)
Gummerus, 2000 (1967)
557 sivua
Luettu: 3.6.2017
Mistä: kirjastosta


Jouduin vähän poikkeamaan Päätalon Iijoki-sarjan lukuprojektistani sivuraiteille sillä vaikka Nälkämäki sijoittuu kyseisen sarjan 11. osan loppupuolelle on se silti oma itsenäinen teoksensa, jonka Päätalo on kirjoittanut ennen kuin on tiennyt tulevasta suurprojektistaan. Päätalo on kirjoittanut Nälkämäen päähenkilöksi Kalle Päätalon sijasta Matti Liekon, mutta samasta miehestä tämä kirja kuitenkin kertoo.

Lainasin aluksi kirjastosta  6. painoksen vuodelta 1970, mutta sitten tuli vastaan ongelma. Kirjassa oli sivujen 130-144 välillä useampia tyhjiä sivuja. Sivuja ei ollut irronnut sillä muuten tyhjillä sivuilla oli sivunumerot paikallaan, painojälki ei ollut haaleaa vaan sitä ei ollut ollenkaan. Noin joka toiselta aukeamalta puuttui tekstit kokonaan. Liekö painokseen päässyt yksi, useampi tai koko painoksen verran makkelikappaleita, en tiedä. Lukemisesta ei kuitenkaan tullut mitään vaan jouduin marssimaan kirjastoon hakemaan tilalle version, jossa oli sivut teksteineen tallessa ja pääsin jatkamaan lukemista.

On kesäkuun alku vuonna 1942. Nuori alikersantti Matti Lieko on päässyt pois piinapaikastaan, Lahdessa sijaitsevan sotasairaalan ihotautiosastolta, tuttavallisemmin sanottuna  ruostuneiden pyssyjen putsauslaitokselta, sukupuolitautien osastolta. Lieko odottaa Hennalan varuskunnassa komennusta jatkosijoituspaikkaan ja kun komppanian kirjuri huhuilee talousaliupseerin perään ilmoittautuu Lieko tehtävään. Uudeksi sijoituspaikaksi osoitetaan Siiranmäen vankileiri, jota Lieko toimitetaan perustamaan ja hoitamaan sen muonitusta. Toisin kuin Lieko luulee leirille tulevat vangit eivät ole vihollisia rajan takaa vaan omaa väkeä, suomalaisia miehiä, joista osa istuu tuomiota väkivaltarikoksesta, osa aseistakieltäytymisestä. Erilaisia taustoja, mutta kaikki samalla viivalla nälkäisinä ja huonoissa vaatteissa, linnoitus- ja muita töitä tekemässä.

     Tännekö minun on jäätävä...? Ruvettava katselemaan piikkilankakiekeröä ja sen sisälle aidattuja ihmisiä. Nähtävä synkän kuusikon keskellä kyhjöttävät parakit mittaamaton aika eteenpäin. Vaikka Matti Lieko onkin tottunut metsiin, häntä melkein yökäyttää, kun silmäilee ympärilleen. Parakit ovat suoraan sanottuna paljon uudenaikaisempia kuin metsätyömaiden kämpät, mutta silti ne vaikuttavat tympeiltä. Ja erikoisesti tuo piikkilankaseinä...! Se kaikottaa viimeisenkin tunnepisaran, jota aina ennen metsä on antanut.

Kaksi vuotta, satoja muonitettuja vankeja ja lukuisia vastoinkäymisiä, keinotteluja, kirjeitä, tarinoita sekä ilon hetkiä myöhemmin Lieko on myös purkamassa vankileiriä kun taistelun jyly lähestyy Siiranmäkeä. Samalla lähestyy sodan ja Liekon viisi vuotta kestäneen armeijassa olon loppu.

Aluksi tuntui kovin oudolta hypätä Iiijoki-sarjan päähenkilöstä Kalle Päätalosta Matti Liekon saappaisiin, mutta kun piti mielessä kirjan taustan ja tapahtumien sijoittumisen Iijoki-sarjaan sai tarinasta tolkun ja sen pystyi sijoittamaan oikeisiin kehyksiinsä. Olisin silti mieluummin lukenut tämänkin tarinan osana sarjaa, mutta ymmärrän kyllä miksi Päätalo ei ole lähtenyt kirjoittamaan tarinaa uudelleen vaan pelkästään viittasi Nälkämäkeen kun sen tapahtumien aika Iijoki-sarjassa koitti. (Nykyäänhän ei olisi mikään ihme jos kirjailija päättäisi kirjoittaa saman tarinan uudelleen toisesta näkökulmasta käsin.)

Päätalo on käyttänyt Iijoki-sarjasta tuttua aikamuodon vaihtelua kerronnassa myös Nälkämäessä, joten tarina tuntuu siitäkin syystä tutulta, mutta toisin kuin Iijoki-sarjassa Nälkämäkeä vaivaa hienoinen pomppuisuus. Varsinaisessa Iijoki-sarjassa tapahtumat kuvataan paikoin todella yksityiskohtaisesti ja kronologisesti kun taas Nälkämäessä hypätään paikoitellen pitkiäkin aikahyppyjä ja muistot tuntuvat hakevan paikkaansa, tai siis aikaansa. Erityisesti ihmetytti Liekon ja Lainan suhteen kuvaus, asia kuitattiin ohimennen muutamalla kappaleella ja siihen liittyen tärkeimmäksi asiaksi tuntui jäävän Liekon vihkiloma ja vankien luovuttama häälahja.

Vankileirielämän kuvaus oli paikoin hyvin karua ja raadollista ja minulle uutta. Ihailen edelleen tapaa jolla Päätalo on tarjonnut lukijalle palasia Suomen historiasta. Eläviä, historian kirjoja paljon lähemmäs tulevia palasia. Otetaan esimerkiksi nälkä, josta Päätalo on aiemminkin kirjoittanut. Nyt hän näyttää vankien näkökulmasta kuinka paljon nälkä muuttaa ihmistä, kuinka nopeasti nälkä kasvattaa ihmisestä inhimillisyyden unohtavan pedon.

     Hetkessä paine parakin päätyä kohti voimistuu niin kovaksi, että koko rakennus alkaa rutista ja huojahdella. Heikkorakenteiset seinät eivät kestä ja parakki rupeaa lakoamaan takakeikkaan. Leivän ja tupakan huudot hukkuvat valitukseen ja tuskan ulvaisuihin:
     Älkää jumalan nimessä painako! 
     Lopettakaa tunkeminen, litistytään!
     Älkää perkeleenn hullut survoko jalkoihinne!
     Akkunaruudut räsähtelevät rikki. Niitten kohdalla näkyy ulospullistuvia silmiä ja mustiksi vääristyneitä kasvoja. Matti Liekon polvet ja koko ruppi vapisevat. Hän ei pysty puhumaan ei tekemään mitään. Hyvä Jumala... Ovatko nuo ihmisiä vai petoja...? Minäkin olen joskus rukoillut leipää, paremminkin jauhoja, mutta se on ollut sittenkin vielä aivan höpö hätää tämän rinnalla... Nuoren, laihan pojan vartalo on painettu akkunasta sisäpuolelle. Hänen vatsansa puristuu akkuna -aukon alaosaa vasten. Nuorukainen kiroaa ja huutaa itkunsekaisella äänellä ja verinen vaahto pärskähtelee suusta.

Vaikka lukemisessa meni kauan ja luin kirjaa lähinnä lyhyissä pätkissä onnistui Päätalo jälleen pitämään minut otteessaan. Odotan innolla seuraavaa osaa. Vaikka nimi ei miestä pahenna on mukava palata taas Matin sijasta Kallen elämänvaiheisiin.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kyllä nämä kirjahommat oppii, kun vain jaksaa ihmisenä kestää...

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Siri Pettersen: Odininlapsi



Siri Pettersen: Odininlapsi
(Korpinkehät #1)
Jalava, 2015
612 sivua
Suomentanut: Eeva-Liisa Nyqvist
(Odinsbarn, 2013)
Luettu: 25.5.2017
Mistä: kirjastosta


Viime viikon lauantaina tarkeni vihdoin ja viimein nauttia kevään ensimmäiset pihakahvit. Terassilla sai olla tuulelta suojassa, aurinko kutitteli nenää, kahvi kyytipoikineen maistui hyvältä ja kirjakin oli nappivalinta.

     Thorrald kaivoi lapsen selkää veitsellään. Lapsi huusi, ja Thorrald painoi kätensä sen suulle. Nyyhkäykset raastoivat häntä aivan niinkuin hän raastoi lasta. Veri valui peitteelle, ja Thorrald tunsi helpotusta nähdessään, että lapsi vuosi verta. Mitä hän oli odottanut? Oliko hän aivan heikkomielinen?
     Thorrald lopetti vasta, kun lapsen alaselässä oli kuoppa ja kynnenjälkiä muistuttavia viitoja. Tyttö lakkasi itkemästä aikaisemmin kuin hän oli odottanut. >>Jos joku kysyy, niin susi vei häntäsi. Kuuletko? Susi!>>

Hirka on hännätön, kykenemätön syleilemään, mädän tuoja, muukalainen, odininlapsi. Hän on tyttö ilman tulevaisuutta, hyvä että selvisi hengissä elämänsä alkumetreiltä, kiitos Thorraldin, joka pelasti hänet ja otti hänet tyttärekseen. Rime on poika, jonka tulevaisuus on pedattu valmiiksi heti ensimmäisestä hengenvedosta sillä hän on syntynyt An-Elderinin, yhden Neuvoston vanhimman ja vahvimman suvun jäseneksi, Ilumen lapsenlapseksi. Hirka ja Rime ovat olleet ystävykset ja kilpailijat jo lapsesta asti, kaksi toistensa vastakohtaa, kaksi nuorta kumoamassa kohtaloitaan. Pysyykö Rime valitsemallaan tiellä vai saako Ilume ja Neuvosto hänet kääntämään selkänsä taistelijan tulevaisuudelle? Entä Hirka, selviääkö hän hännätöntä uhkaavista vaaroista, miten hän voi osallistua maasokeana Riittiin ja mikä tärkeintä säilyykö hänen salaisuutensa, joka pysyi salassa häneltä itseltäänkin 15 vuotta?

Minä en pelkää. 

Lainasin Odininlapsen jo kahdesti aiemmin, mutta nyt vasta sain tartuttua siihen ja onneksi tartuin! Alussa Hirkan, Rimen ja koko Yminmaiden ja niiden asukkaiden ympärillä on salaperäisyyden verho. Petersen ei paljasta ja selitä kaikkea heti alussa vaan tavallaan heittää lukijan tyhjän päälle, antaa tarinan muotoutua hiljalleen. Yminmaat, kaupungit, Neuvosto, Jäämuuri, Kolkagga, mahti, mätä, Riitti, sokeat, termit saavat selityksensä ja palaset loksahtelevat yksi kerrallaan paikoilleen.

Petersenin luoma maailma on monivivahteinen ja mielenkiintoinen.Yminväellä on tiettyjä yhtäläisyyksiä omaan maailmaamme, mutta juuri ne eroavaisuudet tekevät tarinasta kiinnostavan. Yminväellä on hännät, heitä johtaa Neuvosto ja he palvovat Näkijää, korpinhahmoista jumalaa. Korpit ovat yhteisössä muutenkin tärkeässä asemassa, ne vievät viestejä, niitä kunnioitetaan, niille uhrataan Neuvoston edesmenneiden jäsenten ruumiit ja niiden sanotaan pystyvän kulkemaan korpinkehien, eräänlaisina maailmojen portteina toimivien kivikehien läpi.

Vau! Jo ensimmäinen luku vei minut mennessään ja halusin tietää lisää yminväestä, Hirkasta, hänen historiastaan ja tulevaisuudestaan, Rimestä, kaikesta. Petersen kasvattaa Hirkaa ja Rimeä juonen rinnalla kirjan alusta loppuun saakka eikä tarina tunnu missään vaiheessa hidastuvan tai latistuvan. Päinvastoin, lukijan täytyy etsiä ja sitoa langan pätkiä, olla koko ajan tarkkana ja varpaillaan, jotta mikään yksityiskohta tai vihje ei jää huomaamatta. Ainoat moitteet koskevat suomennokseen jääneitä kirjoitusvirheitä, jotka hieman herpaannuttivat lukuhuumasta, mutta Odininlapsi oli niin kiinnostava, jännittävä, julma, kaunis ja koukuttava, että sivut kääntyivät vauhdikkaasti ja tarina oli erittäin viihdyttävä ja sitä oli ilo lukea. Petersen on kirjoittanut hienoa ja taidokasta (nuorten) fantasiaa! Onneksi Hirkalle ei tarvinnut jättää hyvästejä reilun 600 sivun jälkeen vaan tarina on trilogian aloitusosa. Ja onneksi toinen osa oli lainattavissa kirjastosta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän oli itse oma kohtalonsa.

Odininlasta ja koko Petersenin trilogiaa on luettu ja kehuttu blogeissa paljon, mutta linkitän tällä kertaa pariin blogiin, joissa minun laillani kirjasarjaan on tartuttu vähän jälkijunassa eli Ja kaikkea muuta sekä Rossin lukucorneri.


sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Peter James: Kirottu talo



Peter James: Kirottu talo
Minerva, 2017
329 sivua
Suomentanut: Sirpa Parviainen
(The House on Cold Hill, 2015)
Luettu: 29.4.2017
Mistä: kirjastosta


En yleensä harrasta kirjaston pikalainoja, mutta Kirottu talo vaikutti erittäin lupaavalta ja nopealukuiselta, joten päätin poiketa tavoistani.

Ollie, Caro ja heidän tyttärensä Jade jättävät kaupungin hälyn taakseen ja muuttavat Englannin maaseudulle. Cold Hillin kartano on vanha ja ränsistynyt, mutta ajalla ja vaivalla siitä saa unelmien kodin tai niin ainakin Ollie kuvittelee. Unelmasta alkaa tulla painajainen kun remontti laajenee nopeasti nurkasta ja kerroksesta toiseen ja rahat alkavat olla tiukassa. Sitten kartanossa alkaa tapahtua outoja. Kuka kulkee atriumissa ja yläkerran ikkunoissa? Onko talossa Harcourtien ja työmiehien lisäksi muitakin?

     Kyyneleet alkoivat valua pitkin Caron poskia. Ollie nousi seisomaan ja rutisti hänet lujaa syliinsä. "Kuule, ajatellaanpa nyt järkevästi"
     "Niinhän minä teenkin, Ollie. Minä ajattelen järkevästi." Hän hengitti syvin, katkonaisin nyyhkäyksin. "Minä ajattelen järkevästi. Minä ajattelen, että tämä koko helvetin talo on kirottu."
     "Minä en usko kirouksiin."
     "Etkö? Ehkä sinun olisi parempi alkaa uskoa."

Pyörittelin heti alussa silmiäni (mitä, kummitteleeko täällä Fifty Shades -sarja?) kun vanhemmat vievät lapsensa asumaan kartanoon, jossa on kosteusvaurioita, lahosientä ja muuta vastaavaa. Tervetuloa vuotavat nenät ja silmät, hengitystieoireet, astma- ja allergiadiagnoosit... Lisäksi James on ripotellut tarinaansa melkoisen määrän tuotesijoittelua ja lauseisiin paikoitellen niin paljon sisältöä, että niiden alle hautautuu infoähkyssä ja ajatus lähtee harhailemaan.

Kun totuin Jamesin kerrontatyyiin ja pääsin tarinan imuun oli Kirottu talo vetävä ja tapahtumarikas eikä siinä ollut turhia suvantokohtia. Vaikka arvasin alun kuvasta juonen idean oli Jamesilla tarjota sekä alkuun että loppuun sellaiset yllätykset, että piti hetki ihan vain puhallella. Vau!

Jos aiemmin lukemani Tervetuloa Joylandiin ei ollut perinteinen kummitustarina niin Kirottu talo oli kuin malliesimerkki kummitustarinasta. Englannin maaseutu, muusta kylästä hieman syrjässä sijaitseva suuri kartano, persoonalliset kyläläiset ja heidän talosta ja sen edellisistä asukkaista kertomansa tarinat, selittämättömät tapahtumat, vilahdukset oudoista hahmoista, kieltäminen, pelko, epäily omasta mielenterveydestä... Kuvastosta jäi puuttumaan vain kartanon ympärille hiljalleen hiipivä ja sisätiloihin ujuttautuva kylmä sumu.

Vähän vähemmän kliseitä ja pikkuisen enemmän pelkoa niin Jamesin kauhu maistuisi takuulla toistekin!


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Mutta oletteko koskaan miettinyt tätä? Kummitukset eivät ehkä saata välittää siitä, että te ette usko niihin? Jospa ne uskovat teihin?"

tiistai 2. toukokuuta 2017

Stephen King: Tervetuloa Joylandiin



Stephen King: Tervetuloa Joylandiin
Tammi, 2015
288 sivua
Suomentanut: Kristiina Vaara
(Joyland, 2013)
Luettu: 22.4.2017
Mistä: lahja


Noin 1800 sivun Fifty Shades -rutistuksen jälkeen minuun iski hämmennys ja miten sen nyt sanoisi, höttöähky? Kaipasin napakkaa, hyvin kerrottua tarinaa, jossa olisi mahdollisuus törmätä johonkin yliluonnolliseen, jotain kerrasta poikki -kerrontaa, ei mitään sarjaa. Otin käyttöön kirjallisen luottolääkkeeni, Stephen Kingin. Lukuvuorossa oli (Kingin kirjaksi erittäin ohut) Tervetuloa Joylandiin.

21-vuotias Devin "Dev" Jones kärsii särkyneestä sydämestä. Edessä on kesä ilman tyttöystävä Wendyä eikä kesätyö yliopiston ruokalassa jaksa kiinnostaa. Sattuma puuttuu peliin ja heittää Devin eteen tilaisuuden,  TYÖPAIKKA TAIVAASTA!. Dev repäisee itsensä irti tutuista ympyröistä ja pestautuu huvipuistoapulaiseksi Heaven´s Bayssä toimivaan Joylandiin. Heti aluksi Dev saa kurkistuksen omaan tulevaisuuteensa kädestäennustaja Madame Fortunalta, sitten taas huvipuiston menneisyyteen Carolina-pyörää ohjaavalta Lane Hardyltä tämän kertoessa tarinan huvipuiston kummitusjunassa murhatusta nuoresta naisesta, joka yhä edelleen saatetaan nähdä kuolinpaikassaan...

     "Teillä tulee olemaan kiinnostavat, antoisat elämät, nuoret ystäväni. Teette paljon hyvää ja koette monia merkittäviä asioita. Mutta toivon että muistatte aina aikanne Joylandissa erityisenä. Me emme myy huonekaluja. Me emme myy autoja. Me emme myy maata emmekä taloja emmekä eläkerahastoja. Meillä ei ole poliittista päämäärää. Me myymme hauskaa. Älkää unohtako sitä koskaan. Kiitos tarkkaavaisuudestanne. Lähtekääpä nyt liikkeelle."

Näillä sanoilla huvipuiston perustaja Bradley Easterbrook lähettää työntekijät uudelle hauskuuden työkaudelle. Huvipuisto laitteineen, meluineen ja kielineen, Joylandin oma maskotti Howie Hilpeä Hurtta kuumine turkkeineen sekä uudet työkaverit tulevat Deville kesän mittaan tutuiksi. Kesä ei ole pelkkää ilottelua vaan sydänsurut, kummitustarina ja huoli uudesta nuoresta ystävästä Mikesta kulkevat Devin mukana.

Oli ilo palata Kingin maailmaan. Odotin ehkä perinteisempää kummitustarinaa säikyttelyineen, mutta sain samaa ihanan viipyilevää ja haikeaa (irtipäästämisen) tunnelmaa kuin Liseyn tarinassa, rakkautta ilman imelyyttä, mutta myös kaipaamaani yliluonnollisuutta. Vaikka säikyttely jäi vähemmäksi oli tarinassa oma synkkä ja uhkaava tunnelmansa. Ihastelin jälleen sitä miten King ripottelee tekstinsä lomaan kauniita kielikuvia, kuten vaikka Devin varjo, joka nousuveden aikaan väreili veden pinnassa kuin olisi keinutellut hiljaa lanteitaan tai loppuun valitsemani sitaattikunniamaininnat. King taitaa sekä suoran kerronnan että lukijan pakahduttamisen kauniilla sanoilla.

Vanha ja ehkä jopa hieman nukkavieru Joyland oli tapahtumaympäristönä houkutteleva ja salaperäinen. Kaiken ei tarvitse olla viimeisteltyä ja kimalluksella kuorrutettua ollakseen nautinnollista ja hauskaa. Hauskuudella on kuitenkin kääntöpuolensa ja sen King esittelee taas taitavasti.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kun on kaksikymmentäyksi, elämä on tiekartta. Kaksikymmentäviisivuotiaana alkaa epäillä, että on lukenut karttaa väärin päin, mutta vasta nelikymppisenä on varma siitä. Ja kuusikymppisenä onkin sitten helvetin hukassa, uskokaa pois.

Sekä:

Oli vaikeaa päästää irti. Vaikka se mistä pitää kiinni olisi täynnä piikkejä, on silti vaikea päästää irti. Ehkä erityisesti silloin.


(Sain vielä ripauksen tahatonta yliluonnollisuutta kirjaa lukiessani. Kirjan lopussa oli Kaunotar ja Hirviö -viittaus, luin sen juuri samana iltana kun kävimme katsomassa kyseisen elokuvan elokuvateatterissa. Hrrr, tuli kylmiä väreitä... )


lauantai 22. huhtikuuta 2017

E. L. James: Fifty Shades - Vapautettu



E. L. James: Fifty Shades - Vapautettu (#3)
Otava, 2014
621 sivua
Suomentanut: Johanna Rossi
(Fifty Shades Freed, 2012)
Luettu: 16.4.2017
Mistä: lainasin ystävältä


Kolmas ja viimeinen annos Fifty Shadesia on nyt ahmaistu. Lukemisesta on kulunut viikko ja tuntuu, että suuri osa kirjan tapahtumista on jo ehtinyt haihtua päästä. Sarja on siis paitsi nopeasti ahmittava myös nopeasti unohdettava viihdepläjäys.

Anastasian kannoilla kierrelleestä Christianin epätasapainoisesta ex-palvelijattaresta on selvitty, pari on astunut avioliiton rauhaisaan satamaan ja lähtenyt pitkälle häämatkalle. Tosin rauhaa hieman häiritsee perässä varjon lailla kulkevat turvamiehet, mutta ne ovat tarpeen kun pian kotiin palattuaan Anastasia ja Christian joutuvat vaaralliseen takaa-ajoon tai kun Christianin toimistorakennuksessa syttyy tulipalo, puhumattakaan siitä kun Anastasia saa odottamattoman vieraan. Ulkopuoliset uhat eivät riitä vaan pari tahtoo kokea jännitystä myös leikkihuoneen puolella.

     Hän sivelee poskeani etusormellaan ja vie sen sitten suulleni. Hän kumartuu aivan lähelleni ja sanoo matalalla äänellä: "Leikitäänkö?" Halu kiertyy auki alavatsassani, ja koko olemiseni painopiste syöksyy alavartalooni.
     "Leikitään", henkäisen.
     Hän hymyilee. "Hienoa." Saan höyhenenkeveän suudelman otsalleni. "Tähän tarvitaan turvasana."
     Mitä? 

Tässä kolmannessa osassa menneisyys palaa kummittelemaan useammallakin tavalla. Yhdessä kirjan tärkeimmistä juonikuvioista nykyhetkeen yhdistyy pariskunnan toisen jäsenen lähimenneisyys ja toisen lapsuus. Suuri maailma tuntuu yhtäkkiä kovin pieneltä. Toiseksi menneisyys näkyy myös siinä, että Vapautetussa on useita takaumia Anastasian palatessa muistelemaan viimeaikaisia tapahtumia. Koska aiemmissa osissa ei takaumia ole tuntui kerrontaratkaisu aluksi häiritsevältä, meni hetki ennen kuin ymmärsin missä mennään ja tuntui oudolta hypätä Anastasian ajatusten mukana menneisyyteen.

Valitin aiemmin, että edellisissä osissa juonessa tapahtuu äkkikiihdytys ja nopea lässähdys tapahtumien selvitessä hetkessä. Vapautetussa James on malttanut kasvattaa jännitystä, tiivistää tunnelmaa hiljalleen ja ripotella vihjeitä matkan varrelle. Ei tässä osassakaan hirveän syviin juonen syövereihin sukelleta, mutta ei tarvitsekaan. Nyt ollaan viihteen äärellä, nämä käänteet riittävät.

Riittämisestä puheen ollen kolme osaa Fifty Shadesia on ihan riittävä määrä. Sarja on parantunut loppua kohden, mutta tuntuu, että kaikki tarpeellinen on jo kerrottu ja sarja on tarjonnut kaiken viihteen mitä sillä on annettavanaan. En siis usko tarttuvani Grey-romaaniin, jossa tarina on kerrottu Christianin näkökulmasta. Tosin en uskonut tarttuvani koko sarjaan, joten saa nähdä...

Mietin ennen sarjaan tarttumista, että muuttaako sen lukeminen mielikuvaani Meyerin Twilight-sarjasta, mutta niin ei käynyt. Onneksi Fifty Shades on niin erilainen, että fanifiktiotaustastaan huolimatta sen luki täysin erillisenä, itsenäisenä sarjana.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Herra Orgasmihirmu sumensi aistini hienomotoriikkataidoillaan.


Siinä taas pureksittavaa hetkeksi aikaa :D Melkein täällä punastelen ja kiemurtelen.


maanantai 10. huhtikuuta 2017

E. L. James: Fifty Shades - Satutettu



E. L. James: Fifty Shades - Satutettu (#2)
Otava, 2014
598 sivua
Suomentanut: Riie Heikkilä
(Fifty Shades Darker, 2011)
Luettu: 6.4.2017
Mistä: lainasin ystävältä


Sidotun luettuani jatkoin saman tien seuraavaan osaan. Mitäköhän Christian ja Anastasia nyt keksivät kun sm-sopimuskin karahti kiville...

On kulunut kolme päivää siitä kun Anastasia jätti Christianin. Christian näkee painajaisia (kuten ensimmäisestä luvusta selviää, juuri sen enempää hänen päähänsä ei kirjassa päästä) ja Anastasia aloittelee uudessa työpaikassaan kustantamossa. Ero jää lyhyeksi Anastasian ja Christianin ajautuessa taas saman (helikopterin) katon alle kun he menevät yhdessä Anastasian ystävän Josén valokuvanäyttelyyn. Tunteet vievät voiton ja pari palaa yhteen, mutta eri ehdoilla kuin ennen. Ongelmia on kuitenkin luvassa kun Anastasia törmää työpaikkansa ulkopuolella laihaan ja epätasapainoiselta vaikuttavaan naiseen, joka muistuttaa ulkonäöltään kovasti Anastasiaa itseään.

     Sitten nainen naurahtaa. Kummallinen epäsointuinen ääni vain ruokkii levottomuuttani lisää.
     "Mitä sinulla muka on mitä minulla ei ole?" hän kysyy surullisesti.
     Levottomuuteni muuttuu peloksi. "Anteeksi, mutta kuka sinä olet?"
     "Minäkö? Minä en ole kukaan." Hän nostaa  käsivartensa sukiakseen olkapäille asti ulottuvia hiuksiaan, ja samalla trenssin hiha valahtaa alaspäin paljastaen ranteen ympärillä olevan likaisen siteen.
     Luoja paratkoon.
     Hyvää päivänjatkoa, neiti Steele." Nainen kääntyy ympäri ja lähtee kävelemään katua pitkin.

Kun Sidottu oli juoneltaan tasapaksuhko oli Satutettu jos nyt ei mutkikkaampi niin ainakin kiinnostavampi. Christianin taustojen selvittely tuo mukanaan lisää jännitettä eikä kirja onneksi nojaa pelkkään seksiin. Ilokseni myös Anastasiasta löytyy uutta potkua eikä hän ole pelkästään se pääosin hiljainen alistuva hissukka kuin edellisessä osassa. Sekä Sidotussa että Satutetussa on kuitenkin sama ongelma. Ensin tarina etenee normaaliin tapaan, sitten yhtäkkiä ollaankin keskellä kriisiä, joka on ilmestynyt kuin tyhjästä ja sitten kaikki selviää salamannopeasti muutamassa lauseessa. Missä on tunnelman tiivistyminen, missä jännityksen ylläpitäminen?

Eroottinen kirjallisuus ei ole minulle ennestään tuttua, mutta ainakaan tämän sarjan seksi ei vaikuta ylimaallisen upealta. Minulle ei siis ole ainakaan vielä selvinnyt miksi tämä sarja on saavuttanut niin suuren suosion. Sarjasta tulee mieleen nuoruusvuosina luetut Harlequin-kirjat, ehkä tässä on uusi, päivitetty ja pidennetty versio niistä. Suoraviivaista viihdettä ja seksiä, joka ei vaadi liiemmin paneutumista (hah!) tai analysointia.

Mutta miksi ihmeessä en tullut ajatelleeksi Twilight-bingoa!?! Olisin voinut Jamesin sarjaa lukiessani napsia viittauksia Meyerin sarjaan ja katsoa kuinka monta tuttua juttua löytyy. Voin ilman kirjanpitoakin sanoa, että aika monta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän väläyttää minulle uskomattoman, vinon hymynsä, joka räjäyttää sataviisikymmentäprosenttisella varmuudella kenen tahansa pikkuhousut.


Jestas sentään, ihan oikeasti nyt! Pyörittelen silmiäni ja sekä alitajuntani että sisäinen jumalattareni hirnuvat naurusta :D


maanantai 27. maaliskuuta 2017

E. L. James: Fifty Shades - Sidottu



E. L. James: Fifty Shades - Sidottu (#1)
Otava, 2014
585 sivua
Suomentanut: Riie Heikkilä
(Fifty Shades of Grey, 2011)
Luettu: 25.3.2017
Mistä: lainasin ystävältä


Älä koskaan sano ei koskaan. Paljon kohua herättänyt eroottinen kirjasarja (joka on sittemmin taipunut myös elokuviksi) on tähän asti ollut minulle vähän sellainen huvittava ilmiö, johon minulla ei ole ollut kiinnostusta tarttua. Yksi syy Jamesin kirjasarjan kartteluun on ollut se, että se on kirjoitettu Stephenie Meyerin Twilight-sarjan fanifiktioksi. Meyerin sarja nimittäin vei sydämeni enkä halunnut tahrata lukukokemusta tarinalla, joka pohjautuu Twilightin henkilöihin ja/tai tapahtumiin sadomasokistisella seksillä höystettynä. Kun ystäväni pyysi minulta Twilightit lainaan hän suositteli minulle vastalainaan Fifty Shadeseja. Okei, kokeillaan, ainahan voin jättää kirjan kesken jos se ei kiinnosta (kyllä, taidan alkaa hiljalleen oppia jättämään kirjan kesken).

Anastasia Steele joutuu tekemään ystävälleen palveluksen ja menee flunssaisen ystävänsä sijasta haastattelemaan opiskelijalehteen nuorta monimiljonääriä, Grey Enterprises Holdings Inc.in toimitusjohtajaa Christian Greytä. Ikimuistoinen ensivaikutelma on valmis kun kömpelö ja kokematon Anastasia lentää polvilleen komean ja viileän hillityn Greyn eteen. Anastasia ei saa salaperäistä ja upeaa Greytä mielestään. He kohtaavat uudelleen ja aloittavat vaikeasti selitettävän suhteen, jossa tasapainotellaan vallan ja tunteiden välillä. Suhteen, jossa molemmat nauttivat seksistä, mutta jossa molempien rajoja koetellaan.

     "Oletko sinä sadisti?"
     "Minä olen herra." Hänen silmänsä ovat hiilenharmaat ja tuijottavat minua tiukasti.
     "Mitä se tarkoittaa?" minä kuiskaan.
     "Se tarkoittaa sitä, että haluan sinun antautuvan vapaaehtoisesti minun käsiini sanan jokaisessa merkityksessä."
     Rypistän otsaani ja yritän tajuta mitä hän tarkoittaa.
     "Miksi minä niin tekisin?"
     "Miellyttääksesi minua", hän kuiskaa ja kallistaa päätään. Näen hymyn käyvän hänen huulillaan.

Fifty Shades - Sidottu on tietääkseni ensimmäinen kosketukseni fanifiktioon. Sidotusta puuttuu vampyyrit ja muut yliluonnollisuudet, mutta Twilightit lukeneena tunnistaa selvästi Jamesin tarinan perustukset. Kieltämättä tämä häiritsi paikoitellen Sidotun lukemista kun tietyt kirjan henkilöt saivat väkisinkin Twilightista tuttujen henkilöiden kasvot. Tietyt maneerit kuten Anastasian kömpelyys, Christianin suojelun- ja omistamisen halu sekä hänen sisarpuoltensa luonteenpiirteet (sisarpuolen pirtsakkuus, velipuolen rempseys) iskivät pahasti läpi. Twilightissa seksiä oli vain nimeksi, tässä sitä on senkin edestä. Väistämättä tulee mieleen, että kirjailija on Meyerin vampyyrisarjaa lukiessaan turhautunut seksin vähyyteen ja kompensoi sitä omassa tarinassaan antamalla raippojen viuhua ja kumien kulua. Auts, aah ja voih.

Olen lukenut muutamia lähinnä tätä sarjan aloitusosaa koskevia arvioita ja tiesin odottaa Anastasian ja Christianin omituisuuksia. Mies esimerkiksi puhuttelee mieluiten itseään koko nimellään, varsinainen kontrollifriikki, kuten Anastasia osuvasti useaan kertaan ilmaisee. Mies on myös raivostuttava komentelija. Syö! Hengitä! Älä pure huultasi! Istu! Tule! Hyvä ettei sentään tseh!-komentoa tule. Ja se rankaiseminen, aargh! Mies on melkoinen ongelmakimppu ja luulen, että aloitusosassa vain raapaistaan kimpun pintaa.

Entä Anastasia sitten. Hänen punastelunsa ja silmien pyörittelynsä vielä menettelee, mutta toistuvan päänahan kihelmöinnin lisäksi naisparan päässä on myös kovasti ruuhkaa. Siellä on äänessä milloin ailahtelevainen alitajunta, milloin seksinnälkäinen sisäinen jumalatar, pahimmassa tapauksessa molemmat yhtä aikaa. Jompi kumpi saattaa jopa ottaa hatkat ja hypätä piiloon sohvan taakse. Anastasia on myös melkoinen tunteiden ja tilanteiden ylianalysoija eikä hänen reaktioissaan aina meinaa pysyä mukana.

Välillä tekee mieli ravistella Anastasiaa, välillä taas Christiania. Voi siis sanoa, että kirja meni monella tapaa tunteisiin. Raivostuttavia henkilöitä, mutta samalla sen verran koukuttavaa viihdettä, että on pakko lukea seuraava osa.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Nautinnon ja kivun välinen raja on veteen piirretty viiva, Anastasia.


sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

S. K. Tremayne: Jääkaksoset



S. K. Tremayne: Jääkaksoset
Otava, 2016
349 sivua
Suomentanut: Oona Nyström
(The Ice Twins, 2015)
Luettu: 12.3.2017
Mistä: kirjablogiystävältä


Tremaynen (eli Tom Knoxin eli Sean Thomasin, kertoo mm. Wikipedia) kirja nousi välittömästi luettavien listalleni kun näin sen kustantajan katalogissa, mutta kauan meni ennen kuin sain sen käsiini. Teos oli koko ajan menossa kirjastosta enkä tullut varanneeksi sitä ja kun sain lainattua sen e-kirjana kului laina-aika (vaivaiset 10 päivää) loppuun ihan huomaamatta. Onneksi on kirjablogiystävät, jotka laittavat joutilaaksi käyneet kirjansa kiertoon. Jääkaksoset taisi olla Niinan tuomisia edelliseen Oulun seudun kirjabloggareiden tapaamiseen. Kiitos vielä kerran!

     Uskomattomia, ja erilaisia kuin muut.
     Isäni antoi heille jopa lempinimen: Jääkaksoset. Koska he syntyivät vuoden kylmimpänä ja kuuraisimpana päivänä ja heidän silmänsä olivat jäänsiniset ja hiukset lumivalkeat. Lempinimi kalskahti hivenen surumieliseltä, joten en koskaan oikein pitänyt siitä. Minun oli kuitenkin pakko myöntää, että nimi oli tietyssä mielessä varsin osuva. Se kuvasi hyvin tyttöjen salaperäistä, selittämätöntä luontoa.
     Kaksosena oleminen on juuri sellaista: heillä oli oma, erityinen nimensä, joka kuulu vain heille kahdelle. 

Sarah ja Angus Moorcroftia on kohdannut kaikkien vanhempien pahin painajainen, he ovat menettäneet lapsensa. Lydian kuolemasta on  reilu vuosi ja se on kulunut sumussa ja surussa. Etenkin Kirstie, heidän eloonjäänyt kaksostyttärensä elää eräänlaista varjoelämää apeana, hämmentyneenä ja kuin puolet itsestään menettäneenä. Nyt Moorcroftit ovat muuttamassa Skotlantiin, remontoimaan syrjäisellä majakkasaarella sijaitsevaa Angusin isoäidiltään perimää taloa. Kun Sarah kertoo tyttärelleen muutosta pudottaa Kirstie pommin, joka saa perheen vielä enemmän pois raiteiltaan.

     Kun puhun, Kirstie tuijottaa minua. Silmiään räpäyttämättä. Tarkkaavaisesti. Ei sano mitän, on hiljaa, kuin transsissa, yhtä hiljaa kuin minä tosinaan. Hän nyökkää ja hymyilee vienosti. Ehkä hämmentyneenä. Huoneessa on hiljaista. En enää tiedä, mitä sanoisin.  
     "No", sanon. "Mitä mieltä olet? Omalle saarelle muuttamisesta? Eikö olekin jännää?"
    Kirstie nyökkää varovasti. Hän katsoo kirjaansa ja sulkee sen, ja sitten hän nostaa katseensa jälleen minuun ja sanoo:
     "Äiti, miksi sinä sanot minua koko ajan Kirstieksi?"
     Olen vaiti. Hiljaisuus humisee korvissani. Avaan suuni:
     "Anteeksi mitä, kulta?"
     "Äiti, miksi sinä sanot minua koko ajan Kirstieksi? Kirstie on kuollut. Se oli Kirstie joka kuoli. Minä olen Lydia."

Tarina kietoutuu elävän ja kuolleen kaksossisaren ympärille ja kaksosuus tarinan teemana on todella kiinnostava ja ajatuksia herättävä. Missä määrin identtiset kaksoset ovat yhtä ja samaa henkilöä, milloin loppuu "me" ja alkaa "minä" tai toisin päin? Pystyvätkö yhdestä munasolusta kasvaneet kaksoset kommunikoimaan keskenään sanattomasti, aistimaan ja tuntemaan toisensa jollakin selittämättömällä, henkisellä tasolla? Kuinka paljon heissä on yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia, minkä verran perimä ja kasvuympäristö vaikuttavat heidän kehitykseensä? Miten ihmiset, lähinnä kaksosten lähipiiri vanhemmat mukaan lukien, pystyvät erottamaan kaksoset toisistaan muuten kuin erilaisesta vaatetuksesta tai luonteenpiirteistä? Entä silloin jos kaksoset vaihtavat roolejaan, esiintyvät tahallaan toisinaan?

Surua ja siitä selviytymistä, salaisuuksia, vaiettuja totuuksia, padottuja tunteita ja hirvittävää hämmennystä, siinä Jääkaksoset pähkinänkuoressa. Tarinan idea on hyytävä ja hyvä, mutta alusta asti minua häiritsi tarinan elokuvamaisuus. Tremayne kuvaa kaiken niin tarkasti, että lukijalle ei jää paljoa kuvittelun varaa. Maisema, eleet, äänet, ajatukset, dialogi, kaikki on käsikirjoitusmaista ja minun makuuni liian valmiiksi pureskeltua.

Tarinassa oli muutamassa kohdassa ehkä hieman oiottu (esim. tunnetun psykiatrin vastaanotolle pääsee melkein samalla minuutilla) ja joitain epäuskottavuuksia olisi kirjasta voinut karsia (mm. sydän syrjällään toisaalla olevan lapsensa puolesta, mutta siitä huolimatta pitää puhelintaan äänettömällä näkymättömissä). Onneksi juoni on suurimmaksi osaksi todella vetävä sekä viihdyttävä ja varsinkin loppu pääsi yllättämään. Lisäksi kaunis ja karu Skotlanti syrjäisine majakkasaarineen on tapahtumapaikkana upea ja sopii tarinan henkeen täydellisesti.

Odotukset ehtivät  kirjaa odotellessa kohota korkeuksiin ja niihin nähden kirja oli pieni pettymys, mutta lukuhetkeen (talviloma, rinnepäivän jälkeinen väsymys, takkatulen ääressä sohvalla loikoillen luettuna) suhteutettuna Jääkaksokset oli juuri sopiva herkkupala.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Mutta nyt suukotan eloon jäänyttä tytärtäni pakkomielteisesti, taikauskoisesti, kuin pystyisin sillä tavalla suojelemaan häntä kaikelta pahalta.
 

torstai 16. maaliskuuta 2017

Enid Blyton: Viisikko kuiskausten saarella ja Viisikko jälleen yhdessä



Hiihtoloma oli ihana ja tuli todella tarpeeseen, mutta sen jäljiltä kertyi odottamaan kolmen (!!!) kirjan bloggausjono. Ei mikään helppo hetki minulle sillä haluan blogata kirjasta heti luettuani enkä mielellään kerää edes kahta kirjaa odottamaan postausta. Onneksi Viisikoista voi kirjoittaa samalla kertaa.


Enid Blyton: Viisikko Kuiskausten saarella (#20)
Tammi, 2005
149 sivua
Suomentanut: Lea Karvonen
(Five Have a Mystery to Solve, 1963)
Luettu: 2.3.2017
Mistä: kirjastosta


Sen sijaan, että viisikko pääsisi nauttimaan yhdessäolosta ulkona ensimmäisenä lomapäivänään heidän täytyy jäädä sisään teelle vanhan rouva Laymanin kanssa. Rouva pyytää lapsia pitämään huolta pojanpojastaan, sillä hän itse joutuu matkustamaan auttamaan sairasta sukulaistaan. Lapset ja Tim-koira lähtevät rouva Laymanin talolle ja tutustuvat omaperäiseen Wilfridiin, rouva Laymanin pojanpoikaan, eräänlaiseen eläinkuiskaajaan. Golfkentällä vieraillessaan lapset kuulevat tarinan läheisestä Kuiskausten saaresta, sen menneisyydestä, aarteista ja runsaasta eläimistöstä. Harmi vain, että saarella on vartijoita, jotka eivät ota vieraita avosylin vastaan. Itse asiassa osa saarelle pyrkijöistä ei ole tarinoiden mukaan koskaan palannut takaisin...
  
     – Minusta meidän pitäisi pistäytyä siellä, Pauli sanoi. – Minä en usko, että kukaan vartija rupeaisi ampumaan meitä, vai mitä te luulette? Niistä voisi olla jopa hauskaa, että joku joskus tulee käymään – täytyyhän siellä tulla ikävä kun ei ole ketään kenen kanssa jutella.
      – Tuo on kyllä toiveajattelua, Leo sanoi. – Me emme missään nimessä mene sitä saarta lähellekään, heitä mielestäsi koko juttu.

... mutta siitä huolimatta lapset ovat pian saarella, tutkimassa paikkoja. Saari muistuttaa kovin paljon Paulin omaa Kirrinin saarta ja ehkä siitä syystä tarina tuntui tutulta, vanhan idean toistolta. Juoni ei kestä kovin tarkkaa silmäilyä, sen verran paljon siinä on aukkoja. Otetaan esimerkiksi huone, johon kurkistat katonrajaan paksuun seinään tehdystä aukosta. Et todennäköisesti pysty näkemään huoneen lattialla olevia korkeitakaan esineitä vaan pelkästään huoneen vastakkaisen seinän ja kattoa. Tai toinen esimerkki. Kuten Viisikoissa yleensä on tässäkin pahiksia, joita jahdataan. Jos olisit rikollinen ja vaarassa jäädä kiinni pakenisitko paikalta vai jäisitkö sittenkin rikospaikalle odottamaan poliiseja?

Ohuesta juonesta huolimatta tarina on ahmittava ja toistosta huolimatta lähes yhtä viihdyttävä kuin aiemmat Viisikot. Lisäpisteitä tulee siitä, että aina niin kiltti Anne yllättää toiset muuttumalla tiikeriksi. Ei, ei sentään mitään yliluonnollista touhua, sellaista ei tästä sarjasta löydy.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Mikään ei auta niin hyvin kuin ämpärillinen kylmää vettä silloin tällöin näkemään asioita sellaisina kuin ne todella ovat.


 - - -


Enid Blyton: Viisikko jälleen yhdessä (#21)
Tammi, 1987
146 sivua
Suomentanut: Sisko Pylkkänen
(Five Are Together Again, 1963)
Luettu: 13.3.2017
Mistä: kirjastosta


Kirrinien apulaisella Joannalla on tulirokko ja Paulin vanhemmat ovat karanteenissa, joten viisikon on lähdettävä viettämään lomansa muualle. Onneksi apu löytyy läheltä, Big Hollowsta vanhan tutun professori Haylingin ja tämän Hurina-pojan luota. Lapset, Tim-koira ja Ilkimys-apina majoittuvat teltoissa viereiselle niitylle, jonne saapuu myös kiertävä sirkus. Pellet, Charlie-simpanssi, taikuri, Jere, vaari ja muut sirkuslaiset ovat hauskaa ja kiinnostavaa seuraa, mutta kun professori Haylingin tutkimustornista katoaa hänen tärkeitä papereita joutuvat lapset keskittymään hauskanpidon sijaan selvittämään varkautta ja varmistamaan, että lisävahinkoja ei synny.

     – Kuinka hirveää! Hurina sanoi. – Isä säilytti siellä kaikkein kallisarvoisimpia papereitaan, joissa oli laskut hänen uuteen sähkölaitteeseensa. Se on suurenmoinen laite, aivan liian suurenmoinen sanoin kuvattavaksi, se on...
– Älä sinä paljasta isäsi suunnitelmia, älä edes minulle, Jenny sanoi. – Siitä on sanottu sinulle aikaisemminkin. Ehkä olet jo nyt puhunut liikaa ja joku on ollut tarkkakorvainen!

Kirjan lukeminen oli tietyllä tavalla haikeaa, onhan kyseessä viimeinen Viisikko. Haikeuden korvasi kuitenkin heti alussa hämmennys. Anne puhuu Paulista (Paula) onnen poikana, vaikka yleensä häntä puhutellaankin tytöksi siitä huolimatta, että hän  pukeutuu pojaksi. Samoin Anne puhuu lomasta Paulin äidin luona, entä Paulin isä? Ei rouva Kirrin ole yksinhuoltaja. Entä sitten se, että Tim ei ole Paulin mukana koulussa (tyttöjen sisäoppilaitoksessa) kuten ennen? Pieniä yksityiskohtia, mutta ne kummastuttivat. Tässä on eri suomentaja kuin aiemmissa osissa (tai sitten Sisko Pylkkänen on suomentanut Viisikoita ennenkin, ehkä hän on yksi Lea Karvonen -nimen takana olevista suomentajista, jännä yksityiskohta tämä suomentajasalanimen käyttö), mutta tuskin eri suomentaja selittää näitä vaan kyseessä on Blytonin ratkaisut.

Ei ole ensimmäinen, mutta on kylläkin viimeinen osa, josta löytyy toistoa. Aiemmin tavattujen Haylingien lisäksi tässäkin tarinassa seikkailun alkusysäyksenä on sairastuminen (viimeksi edellisessä osassa). Erilaisia esiintyviä seurueita on nähty Viisikoissa moneen kertaan, tässä osassa on Tapperin kiertävä sirkus ja yksi heidän vetonauloistaan on kahden henkilön ylle puettava aasin nahka, joka kuulostaa hyvin samanlaiselta kuin vanha tuttu Clopper. Samoin telttailu, eväät, taitavan tiedemiehen salaiset projektit ja lasten nokkeluus ovat ah niin tuttuja ja rakkaiksi muodostuneita elementtejä.

Koko sarjan uudelleen luettuani on todettava, että Viisikot ovat kestäneet aikaa melko hyvin. Aikuislukijakin jaksaa lukea osan toisensa jälkeen toistosta ja paikoin ohuista juonista huolimatta. Tosin omalla kohdalla on huomioitava korkea nostalgiakerroin, en tiedä miten kirjat toimisivat aikuislukijalle uutena tuttavuutena. Suurimmaksi ongelmaksi nousi vähemmistöjen kuten romanien rasistinen kohtelu sekä poikien nostaminen paremmaksi sukupuoleksi ja tyttöjen osaamisen vähättely. Valitettavasti nämä ongelmat näkyvät jollakin lailla vielä nytkin, 75-54 vuotta myöhemmin.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Miten hankalaa onkaan pitää viisasta miestä talossa! Mitähän hän seuraavaksi keksii?


Nostalgiamatka lapsuuden lukuhetkiin on siis tältä erää ohi. Seuraava matka saattaa olla jo ovella, sillä toinen villasukkalapsi lainasi ensimmäisen Pikku vampyyrin, yhden monista lapsuuden (sarja)suosikeistani. Uskallankohan kohdata aikuisena lapsuuteni kirjaihastuksen, Rydigerin...