maanantai 27. maaliskuuta 2017

E. L. James: Fifty Shades - Sidottu



E. L. James: Fifty Shades - Sidottu (#1)
Otava, 2014
585 sivua
Suomentanut: Riie Heikkilä
(Fifty Shades of Grey, 2011)
Luettu: 25.3.2017
Mistä: lainasin ystävältä


Älä koskaan sano ei koskaan. Paljon kohua herättänyt eroottinen kirjasarja (joka on sittemmin taipunut myös elokuviksi) on tähän asti ollut minulle vähän sellainen huvittava ilmiö, johon minulla ei ole ollut kiinnostusta tarttua. Yksi syy Jamesin kirjasarjan kartteluun on ollut se, että se on kirjoitettu Stephenie Meyerin Twilight-sarjan fanifiktioksi. Meyerin sarja nimittäin vei sydämeni enkä halunnut tahrata lukukokemusta tarinalla, joka pohjautuu Twilightin henkilöihin ja/tai tapahtumiin sadomasokistisella seksillä höystettynä. Kun ystäväni pyysi minulta Twilightit lainaan hän suositteli minulle vastalainaan Fifty Shadeseja. Okei, kokeillaan, ainahan voin jättää kirjan kesken jos se ei kiinnosta (kyllä, taidan alkaa hiljalleen oppia jättämään kirjan kesken).

Anastasia Steele joutuu tekemään ystävälleen palveluksen ja menee flunssaisen ystävänsä sijasta haastattelemaan opiskelijalehteen nuorta monimiljonääriä, Grey Enterprises Holdings Inc.in toimitusjohtajaa Christian Greytä. Ikimuistoinen ensivaikutelma on valmis kun kömpelö ja kokematon Anastasia lentää polvilleen komean ja viileän hillityn Greyn eteen. Anastasia ei saa salaperäistä ja upeaa Greytä mielestään. He kohtaavat uudelleen ja aloittavat vaikeasti selitettävän suhteen, jossa tasapainotellaan vallan ja tunteiden välillä. Suhteen, jossa molemmat nauttivat seksistä, mutta jossa molempien rajoja koetellaan.

     "Oletko sinä sadisti?"
     "Minä olen herra." Hänen silmänsä ovat hiilenharmaat ja tuijottavat minua tiukasti.
     "Mitä se tarkoittaa?" minä kuiskaan.
     "Se tarkoittaa sitä, että haluan sinun antautuvan vapaaehtoisesti minun käsiini sanan jokaisessa merkityksessä."
     Rypistän otsaani ja yritän tajuta mitä hän tarkoittaa.
     "Miksi minä niin tekisin?"
     "Miellyttääksesi minua", hän kuiskaa ja kallistaa päätään. Näen hymyn käyvän hänen huulillaan.

Fifty Shades - Sidottu on tietääkseni ensimmäinen kosketukseni fanifiktioon. Sidotusta puuttuu vampyyrit ja muut yliluonnollisuudet, mutta Twilightit lukeneena tunnistaa selvästi Jamesin tarinan perustukset. Kieltämättä tämä häiritsi paikoitellen Sidotun lukemista kun tietyt kirjan henkilöt saivat väkisinkin Twilightista tuttujen henkilöiden kasvot. Tietyt maneerit kuten Anastasian kömpelyys, Christianin suojelun- ja omistamisen halu sekä hänen sisarpuoltensa luonteenpiirteet (sisarpuolen pirtsakkuus, velipuolen rempseys) iskivät pahasti läpi. Twilightissa seksiä oli vain nimeksi, tässä sitä on senkin edestä. Väistämättä tulee mieleen, että kirjailija on Meyerin vampyyrisarjaa lukiessaan turhautunut seksin vähyyteen ja kompensoi sitä omassa tarinassaan antamalla raippojen viuhua ja kumien kulua. Auts, aah ja voih.

Olen lukenut muutamia lähinnä tätä sarjan aloitusosaa koskevia arvioita ja tiesin odottaa Anastasian ja Christianin omituisuuksia. Mies esimerkiksi puhuttelee mieluiten itseään koko nimellään, varsinainen kontrollifriikki, kuten Anastasia osuvasti useaan kertaan ilmaisee. Mies on myös raivostuttava komentelija. Syö! Hengitä! Älä pure huultasi! Istu! Tule! Hyvä ettei sentään tseh!-komentoa tule. Ja se rankaiseminen, aargh! Mies on melkoinen ongelmakimppu ja luulen, että aloitusosassa vain raapaistaan kimpun pintaa.

Entä Anastasia sitten. Hänen punastelunsa ja silmien pyörittelynsä vielä menettelee, mutta toistuvan päänahan kihelmöinnin lisäksi naisparan päässä on myös kovasti ruuhkaa. Siellä on äänessä milloin ailahtelevainen alitajunta, milloin seksinnälkäinen sisäinen jumalatar, pahimmassa tapauksessa molemmat yhtä aikaa. Jompi kumpi saattaa jopa ottaa hatkat ja hypätä piiloon sohvan taakse. Anastasia on myös melkoinen tunteiden ja tilanteiden ylianalysoija eikä hänen reaktioissaan aina meinaa pysyä mukana.

Välillä tekee mieli ravistella Anastasiaa, välillä taas Christiania. Voi siis sanoa, että kirja meni monella tapaa tunteisiin. Raivostuttavia henkilöitä, mutta samalla sen verran koukuttavaa viihdettä, että on pakko lukea seuraava osa.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Nautinnon ja kivun välinen raja on veteen piirretty viiva, Anastasia.


sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

S. K. Tremayne: Jääkaksoset



S. K. Tremayne: Jääkaksoset
Otava, 2016
349 sivua
Suomentanut: Oona Nyström
(The Ice Twins, 2015)
Luettu: 12.3.2017
Mistä: kirjablogiystävältä


Tremaynen (eli Tom Knoxin eli Sean Thomasin, kertoo mm. Wikipedia) kirja nousi välittömästi luettavien listalleni kun näin sen kustantajan katalogissa, mutta kauan meni ennen kuin sain sen käsiini. Teos oli koko ajan menossa kirjastosta enkä tullut varanneeksi sitä ja kun sain lainattua sen e-kirjana kului laina-aika (vaivaiset 10 päivää) loppuun ihan huomaamatta. Onneksi on kirjablogiystävät, jotka laittavat joutilaaksi käyneet kirjansa kiertoon. Jääkaksoset taisi olla Niinan tuomisia edelliseen Oulun seudun kirjabloggareiden tapaamiseen. Kiitos vielä kerran!

     Uskomattomia, ja erilaisia kuin muut.
     Isäni antoi heille jopa lempinimen: Jääkaksoset. Koska he syntyivät vuoden kylmimpänä ja kuuraisimpana päivänä ja heidän silmänsä olivat jäänsiniset ja hiukset lumivalkeat. Lempinimi kalskahti hivenen surumieliseltä, joten en koskaan oikein pitänyt siitä. Minun oli kuitenkin pakko myöntää, että nimi oli tietyssä mielessä varsin osuva. Se kuvasi hyvin tyttöjen salaperäistä, selittämätöntä luontoa.
     Kaksosena oleminen on juuri sellaista: heillä oli oma, erityinen nimensä, joka kuulu vain heille kahdelle. 

Sarah ja Angus Moorcroftia on kohdannut kaikkien vanhempien pahin painajainen, he ovat menettäneet lapsensa. Lydian kuolemasta on  reilu vuosi ja se on kulunut sumussa ja surussa. Etenkin Kirstie, heidän eloonjäänyt kaksostyttärensä elää eräänlaista varjoelämää apeana, hämmentyneenä ja kuin puolet itsestään menettäneenä. Nyt Moorcroftit ovat muuttamassa Skotlantiin, remontoimaan syrjäisellä majakkasaarella sijaitsevaa Angusin isoäidiltään perimää taloa. Kun Sarah kertoo tyttärelleen muutosta pudottaa Kirstie pommin, joka saa perheen vielä enemmän pois raiteiltaan.

     Kun puhun, Kirstie tuijottaa minua. Silmiään räpäyttämättä. Tarkkaavaisesti. Ei sano mitän, on hiljaa, kuin transsissa, yhtä hiljaa kuin minä tosinaan. Hän nyökkää ja hymyilee vienosti. Ehkä hämmentyneenä. Huoneessa on hiljaista. En enää tiedä, mitä sanoisin.  
     "No", sanon. "Mitä mieltä olet? Omalle saarelle muuttamisesta? Eikö olekin jännää?"
    Kirstie nyökkää varovasti. Hän katsoo kirjaansa ja sulkee sen, ja sitten hän nostaa katseensa jälleen minuun ja sanoo:
     "Äiti, miksi sinä sanot minua koko ajan Kirstieksi?"
     Olen vaiti. Hiljaisuus humisee korvissani. Avaan suuni:
     "Anteeksi mitä, kulta?"
     "Äiti, miksi sinä sanot minua koko ajan Kirstieksi? Kirstie on kuollut. Se oli Kirstie joka kuoli. Minä olen Lydia."

Tarina kietoutuu elävän ja kuolleen kaksossisaren ympärille ja kaksosuus tarinan teemana on todella kiinnostava ja ajatuksia herättävä. Missä määrin identtiset kaksoset ovat yhtä ja samaa henkilöä, milloin loppuu "me" ja alkaa "minä" tai toisin päin? Pystyvätkö yhdestä munasolusta kasvaneet kaksoset kommunikoimaan keskenään sanattomasti, aistimaan ja tuntemaan toisensa jollakin selittämättömällä, henkisellä tasolla? Kuinka paljon heissä on yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia, minkä verran perimä ja kasvuympäristö vaikuttavat heidän kehitykseensä? Miten ihmiset, lähinnä kaksosten lähipiiri vanhemmat mukaan lukien, pystyvät erottamaan kaksoset toisistaan muuten kuin erilaisesta vaatetuksesta tai luonteenpiirteistä? Entä silloin jos kaksoset vaihtavat roolejaan, esiintyvät tahallaan toisinaan?

Surua ja siitä selviytymistä, salaisuuksia, vaiettuja totuuksia, padottuja tunteita ja hirvittävää hämmennystä, siinä Jääkaksoset pähkinänkuoressa. Tarinan idea on hyytävä ja hyvä, mutta alusta asti minua häiritsi tarinan elokuvamaisuus. Tremayne kuvaa kaiken niin tarkasti, että lukijalle ei jää paljoa kuvittelun varaa. Maisema, eleet, äänet, ajatukset, dialogi, kaikki on käsikirjoitusmaista ja minun makuuni liian valmiiksi pureskeltua.

Tarinassa oli muutamassa kohdassa ehkä hieman oiottu (esim. tunnetun psykiatrin vastaanotolle pääsee melkein samalla minuutilla) ja joitain epäuskottavuuksia olisi kirjasta voinut karsia (mm. sydän syrjällään toisaalla olevan lapsensa puolesta, mutta siitä huolimatta pitää puhelintaan äänettömällä näkymättömissä). Onneksi juoni on suurimmaksi osaksi todella vetävä sekä viihdyttävä ja varsinkin loppu pääsi yllättämään. Lisäksi kaunis ja karu Skotlanti syrjäisine majakkasaarineen on tapahtumapaikkana upea ja sopii tarinan henkeen täydellisesti.

Odotukset ehtivät  kirjaa odotellessa kohota korkeuksiin ja niihin nähden kirja oli pieni pettymys, mutta lukuhetkeen (talviloma, rinnepäivän jälkeinen väsymys, takkatulen ääressä sohvalla loikoillen luettuna) suhteutettuna Jääkaksokset oli juuri sopiva herkkupala.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Mutta nyt suukotan eloon jäänyttä tytärtäni pakkomielteisesti, taikauskoisesti, kuin pystyisin sillä tavalla suojelemaan häntä kaikelta pahalta.
 

torstai 16. maaliskuuta 2017

Enid Blyton: Viisikko kuiskausten saarella ja Viisikko jälleen yhdessä



Hiihtoloma oli ihana ja tuli todella tarpeeseen, mutta sen jäljiltä kertyi odottamaan kolmen (!!!) kirjan bloggausjono. Ei mikään helppo hetki minulle sillä haluan blogata kirjasta heti luettuani enkä mielellään kerää edes kahta kirjaa odottamaan postausta. Onneksi Viisikoista voi kirjoittaa samalla kertaa.


Enid Blyton: Viisikko Kuiskausten saarella (#20)
Tammi, 2005
149 sivua
Suomentanut: Lea Karvonen
(Five Have a Mystery to Solve, 1963)
Luettu: 2.3.2017
Mistä: kirjastosta


Sen sijaan, että viisikko pääsisi nauttimaan yhdessäolosta ulkona ensimmäisenä lomapäivänään heidän täytyy jäädä sisään teelle vanhan rouva Laymanin kanssa. Rouva pyytää lapsia pitämään huolta pojanpojastaan, sillä hän itse joutuu matkustamaan auttamaan sairasta sukulaistaan. Lapset ja Tim-koira lähtevät rouva Laymanin talolle ja tutustuvat omaperäiseen Wilfridiin, rouva Laymanin pojanpoikaan, eräänlaiseen eläinkuiskaajaan. Golfkentällä vieraillessaan lapset kuulevat tarinan läheisestä Kuiskausten saaresta, sen menneisyydestä, aarteista ja runsaasta eläimistöstä. Harmi vain, että saarella on vartijoita, jotka eivät ota vieraita avosylin vastaan. Itse asiassa osa saarelle pyrkijöistä ei ole tarinoiden mukaan koskaan palannut takaisin...
  
     – Minusta meidän pitäisi pistäytyä siellä, Pauli sanoi. – Minä en usko, että kukaan vartija rupeaisi ampumaan meitä, vai mitä te luulette? Niistä voisi olla jopa hauskaa, että joku joskus tulee käymään – täytyyhän siellä tulla ikävä kun ei ole ketään kenen kanssa jutella.
      – Tuo on kyllä toiveajattelua, Leo sanoi. – Me emme missään nimessä mene sitä saarta lähellekään, heitä mielestäsi koko juttu.

... mutta siitä huolimatta lapset ovat pian saarella, tutkimassa paikkoja. Saari muistuttaa kovin paljon Paulin omaa Kirrinin saarta ja ehkä siitä syystä tarina tuntui tutulta, vanhan idean toistolta. Juoni ei kestä kovin tarkkaa silmäilyä, sen verran paljon siinä on aukkoja. Otetaan esimerkiksi huone, johon kurkistat katonrajaan paksuun seinään tehdystä aukosta. Et todennäköisesti pysty näkemään huoneen lattialla olevia korkeitakaan esineitä vaan pelkästään huoneen vastakkaisen seinän ja kattoa. Tai toinen esimerkki. Kuten Viisikoissa yleensä on tässäkin pahiksia, joita jahdataan. Jos olisit rikollinen ja vaarassa jäädä kiinni pakenisitko paikalta vai jäisitkö sittenkin rikospaikalle odottamaan poliiseja?

Ohuesta juonesta huolimatta tarina on ahmittava ja toistosta huolimatta lähes yhtä viihdyttävä kuin aiemmat Viisikot. Lisäpisteitä tulee siitä, että aina niin kiltti Anne yllättää toiset muuttumalla tiikeriksi. Ei, ei sentään mitään yliluonnollista touhua, sellaista ei tästä sarjasta löydy.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Mikään ei auta niin hyvin kuin ämpärillinen kylmää vettä silloin tällöin näkemään asioita sellaisina kuin ne todella ovat.


 - - -


Enid Blyton: Viisikko jälleen yhdessä (#21)
Tammi, 1987
146 sivua
Suomentanut: Sisko Pylkkänen
(Five Are Together Again, 1963)
Luettu: 13.3.2017
Mistä: kirjastosta


Kirrinien apulaisella Joannalla on tulirokko ja Paulin vanhemmat ovat karanteenissa, joten viisikon on lähdettävä viettämään lomansa muualle. Onneksi apu löytyy läheltä, Big Hollowsta vanhan tutun professori Haylingin ja tämän Hurina-pojan luota. Lapset, Tim-koira ja Ilkimys-apina majoittuvat teltoissa viereiselle niitylle, jonne saapuu myös kiertävä sirkus. Pellet, Charlie-simpanssi, taikuri, Jere, vaari ja muut sirkuslaiset ovat hauskaa ja kiinnostavaa seuraa, mutta kun professori Haylingin tutkimustornista katoaa hänen tärkeitä papereita joutuvat lapset keskittymään hauskanpidon sijaan selvittämään varkautta ja varmistamaan, että lisävahinkoja ei synny.

     – Kuinka hirveää! Hurina sanoi. – Isä säilytti siellä kaikkein kallisarvoisimpia papereitaan, joissa oli laskut hänen uuteen sähkölaitteeseensa. Se on suurenmoinen laite, aivan liian suurenmoinen sanoin kuvattavaksi, se on...
– Älä sinä paljasta isäsi suunnitelmia, älä edes minulle, Jenny sanoi. – Siitä on sanottu sinulle aikaisemminkin. Ehkä olet jo nyt puhunut liikaa ja joku on ollut tarkkakorvainen!

Kirjan lukeminen oli tietyllä tavalla haikeaa, onhan kyseessä viimeinen Viisikko. Haikeuden korvasi kuitenkin heti alussa hämmennys. Anne puhuu Paulista (Paula) onnen poikana, vaikka yleensä häntä puhutellaankin tytöksi siitä huolimatta, että hän  pukeutuu pojaksi. Samoin Anne puhuu lomasta Paulin äidin luona, entä Paulin isä? Ei rouva Kirrin ole yksinhuoltaja. Entä sitten se, että Tim ei ole Paulin mukana koulussa (tyttöjen sisäoppilaitoksessa) kuten ennen? Pieniä yksityiskohtia, mutta ne kummastuttivat. Tässä on eri suomentaja kuin aiemmissa osissa (tai sitten Sisko Pylkkänen on suomentanut Viisikoita ennenkin, ehkä hän on yksi Lea Karvonen -nimen takana olevista suomentajista, jännä yksityiskohta tämä suomentajasalanimen käyttö), mutta tuskin eri suomentaja selittää näitä vaan kyseessä on Blytonin ratkaisut.

Ei ole ensimmäinen, mutta on kylläkin viimeinen osa, josta löytyy toistoa. Aiemmin tavattujen Haylingien lisäksi tässäkin tarinassa seikkailun alkusysäyksenä on sairastuminen (viimeksi edellisessä osassa). Erilaisia esiintyviä seurueita on nähty Viisikoissa moneen kertaan, tässä osassa on Tapperin kiertävä sirkus ja yksi heidän vetonauloistaan on kahden henkilön ylle puettava aasin nahka, joka kuulostaa hyvin samanlaiselta kuin vanha tuttu Clopper. Samoin telttailu, eväät, taitavan tiedemiehen salaiset projektit ja lasten nokkeluus ovat ah niin tuttuja ja rakkaiksi muodostuneita elementtejä.

Koko sarjan uudelleen luettuani on todettava, että Viisikot ovat kestäneet aikaa melko hyvin. Aikuislukijakin jaksaa lukea osan toisensa jälkeen toistosta ja paikoin ohuista juonista huolimatta. Tosin omalla kohdalla on huomioitava korkea nostalgiakerroin, en tiedä miten kirjat toimisivat aikuislukijalle uutena tuttavuutena. Suurimmaksi ongelmaksi nousi vähemmistöjen kuten romanien rasistinen kohtelu sekä poikien nostaminen paremmaksi sukupuoleksi ja tyttöjen osaamisen vähättely. Valitettavasti nämä ongelmat näkyvät jollakin lailla vielä nytkin, 75-54 vuotta myöhemmin.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Miten hankalaa onkaan pitää viisasta miestä talossa! Mitähän hän seuraavaksi keksii?


Nostalgiamatka lapsuuden lukuhetkiin on siis tältä erää ohi. Seuraava matka saattaa olla jo ovella, sillä toinen villasukkalapsi lainasi ensimmäisen Pikku vampyyrin, yhden monista lapsuuden (sarja)suosikeistani. Uskallankohan kohdata aikuisena lapsuuteni kirjaihastuksen, Rydigerin...