sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Siri Pettersen: Odininlapsi



Siri Pettersen: Odininlapsi
(Korpinkehät #1)
Jalava, 2015
612 sivua
Suomentanut: Eeva-Liisa Nyqvist
(Odinsbarn, 2013)
Luettu: 25.5.2017
Mistä: kirjastosta


Viime viikon lauantaina tarkeni vihdoin ja viimein nauttia kevään ensimmäiset pihakahvit. Terassilla sai olla tuulelta suojassa, aurinko kutitteli nenää, kahvi kyytipoikineen maistui hyvältä ja kirjakin oli nappivalinta.

     Thorrald kaivoi lapsen selkää veitsellään. Lapsi huusi, ja Thorrald painoi kätensä sen suulle. Nyyhkäykset raastoivat häntä aivan niinkuin hän raastoi lasta. Veri valui peitteelle, ja Thorrald tunsi helpotusta nähdessään, että lapsi vuosi verta. Mitä hän oli odottanut? Oliko hän aivan heikkomielinen?
     Thorrald lopetti vasta, kun lapsen alaselässä oli kuoppa ja kynnenjälkiä muistuttavia viitoja. Tyttö lakkasi itkemästä aikaisemmin kuin hän oli odottanut. >>Jos joku kysyy, niin susi vei häntäsi. Kuuletko? Susi!>>

Hirka on hännätön, kykenemätön syleilemään, mädän tuoja, muukalainen, odininlapsi. Hän on tyttö ilman tulevaisuutta, hyvä että selvisi hengissä elämänsä alkumetreiltä, kiitos Thorraldin, joka pelasti hänet ja otti hänet tyttärekseen. Rime on poika, jonka tulevaisuus on pedattu valmiiksi heti ensimmäisestä hengenvedosta sillä hän on syntynyt An-Elderinin, yhden Neuvoston vanhimman ja vahvimman suvun jäseneksi, Ilumen lapsenlapseksi. Hirka ja Rime ovat olleet ystävykset ja kilpailijat jo lapsesta asti, kaksi toistensa vastakohtaa, kaksi nuorta kumoamassa kohtaloitaan. Pysyykö Rime valitsemallaan tiellä vai saako Ilume ja Neuvosto hänet kääntämään selkänsä taistelijan tulevaisuudelle? Entä Hirka, selviääkö hän hännätöntä uhkaavista vaaroista, miten hän voi osallistua maasokeana Riittiin ja mikä tärkeintä säilyykö hänen salaisuutensa, joka pysyi salassa häneltä itseltäänkin 15 vuotta?

Minä en pelkää. 

Lainasin Odininlapsen jo kahdesti aiemmin, mutta nyt vasta sain tartuttua siihen ja onneksi tartuin! Alussa Hirkan, Rimen ja koko Yminmaiden ja niiden asukkaiden ympärillä on salaperäisyyden verho. Petersen ei paljasta ja selitä kaikkea heti alussa vaan tavallaan heittää lukijan tyhjän päälle, antaa tarinan muotoutua hiljalleen. Yminmaat, kaupungit, Neuvosto, Jäämuuri, Kolkagga, mahti, mätä, Riitti, sokeat, termit saavat selityksensä ja palaset loksahtelevat yksi kerrallaan paikoilleen.

Petersenin luoma maailma on monivivahteinen ja mielenkiintoinen.Yminväellä on tiettyjä yhtäläisyyksiä omaan maailmaamme, mutta juuri ne eroavaisuudet tekevät tarinasta kiinnostavan. Yminväellä on hännät, heitä johtaa Neuvosto ja he palvovat Näkijää, korpinhahmoista jumalaa. Korpit ovat yhteisössä muutenkin tärkeässä asemassa, ne vievät viestejä, niitä kunnioitetaan, niille uhrataan Neuvoston edesmenneiden jäsenten ruumiit ja niiden sanotaan pystyvän kulkemaan korpinkehien, eräänlaisina maailmojen portteina toimivien kivikehien läpi.

Vau! Jo ensimmäinen luku vei minut mennessään ja halusin tietää lisää yminväestä, Hirkasta, hänen historiastaan ja tulevaisuudestaan, Rimestä, kaikesta. Petersen kasvattaa Hirkaa ja Rimeä juonen rinnalla kirjan alusta loppuun saakka eikä tarina tunnu missään vaiheessa hidastuvan tai latistuvan. Päinvastoin, lukijan täytyy etsiä ja sitoa langan pätkiä, olla koko ajan tarkkana ja varpaillaan, jotta mikään yksityiskohta tai vihje ei jää huomaamatta. Ainoat moitteet koskevat suomennokseen jääneitä kirjoitusvirheitä, jotka hieman herpaannuttivat lukuhuumasta, mutta Odininlapsi oli niin kiinnostava, jännittävä, julma, kaunis ja koukuttava, että sivut kääntyivät vauhdikkaasti ja tarina oli erittäin viihdyttävä ja sitä oli ilo lukea. Petersen on kirjoittanut hienoa ja taidokasta (nuorten) fantasiaa! Onneksi Hirkalle ei tarvinnut jättää hyvästejä reilun 600 sivun jälkeen vaan tarina on trilogian aloitusosa. Ja onneksi toinen osa oli lainattavissa kirjastosta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän oli itse oma kohtalonsa.

Odininlasta ja koko Petersenin trilogiaa on luettu ja kehuttu blogeissa paljon, mutta linkitän tällä kertaa pariin blogiin, joissa minun laillani kirjasarjaan on tartuttu vähän jälkijunassa eli Ja kaikkea muuta sekä Rossin lukucorneri.


sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Peter James: Kirottu talo



Peter James: Kirottu talo
Minerva, 2017
329 sivua
Suomentanut: Sirpa Parviainen
(The House on Cold Hill, 2015)
Luettu: 29.4.2017
Mistä: kirjastosta


En yleensä harrasta kirjaston pikalainoja, mutta Kirottu talo vaikutti erittäin lupaavalta ja nopealukuiselta, joten päätin poiketa tavoistani.

Ollie, Caro ja heidän tyttärensä Jade jättävät kaupungin hälyn taakseen ja muuttavat Englannin maaseudulle. Cold Hillin kartano on vanha ja ränsistynyt, mutta ajalla ja vaivalla siitä saa unelmien kodin tai niin ainakin Ollie kuvittelee. Unelmasta alkaa tulla painajainen kun remontti laajenee nopeasti nurkasta ja kerroksesta toiseen ja rahat alkavat olla tiukassa. Sitten kartanossa alkaa tapahtua outoja. Kuka kulkee atriumissa ja yläkerran ikkunoissa? Onko talossa Harcourtien ja työmiehien lisäksi muitakin?

     Kyyneleet alkoivat valua pitkin Caron poskia. Ollie nousi seisomaan ja rutisti hänet lujaa syliinsä. "Kuule, ajatellaanpa nyt järkevästi"
     "Niinhän minä teenkin, Ollie. Minä ajattelen järkevästi." Hän hengitti syvin, katkonaisin nyyhkäyksin. "Minä ajattelen järkevästi. Minä ajattelen, että tämä koko helvetin talo on kirottu."
     "Minä en usko kirouksiin."
     "Etkö? Ehkä sinun olisi parempi alkaa uskoa."

Pyörittelin heti alussa silmiäni (mitä, kummitteleeko täällä Fifty Shades -sarja?) kun vanhemmat vievät lapsensa asumaan kartanoon, jossa on kosteusvaurioita, lahosientä ja muuta vastaavaa. Tervetuloa vuotavat nenät ja silmät, hengitystieoireet, astma- ja allergiadiagnoosit... Lisäksi James on ripotellut tarinaansa melkoisen määrän tuotesijoittelua ja lauseisiin paikoitellen niin paljon sisältöä, että niiden alle hautautuu infoähkyssä ja ajatus lähtee harhailemaan.

Kun totuin Jamesin kerrontatyyiin ja pääsin tarinan imuun oli Kirottu talo vetävä ja tapahtumarikas eikä siinä ollut turhia suvantokohtia. Vaikka arvasin alun kuvasta juonen idean oli Jamesilla tarjota sekä alkuun että loppuun sellaiset yllätykset, että piti hetki ihan vain puhallella. Vau!

Jos aiemmin lukemani Tervetuloa Joylandiin ei ollut perinteinen kummitustarina niin Kirottu talo oli kuin malliesimerkki kummitustarinasta. Englannin maaseutu, muusta kylästä hieman syrjässä sijaitseva suuri kartano, persoonalliset kyläläiset ja heidän talosta ja sen edellisistä asukkaista kertomansa tarinat, selittämättömät tapahtumat, vilahdukset oudoista hahmoista, kieltäminen, pelko, epäily omasta mielenterveydestä... Kuvastosta jäi puuttumaan vain kartanon ympärille hiljalleen hiipivä ja sisätiloihin ujuttautuva kylmä sumu.

Vähän vähemmän kliseitä ja pikkuisen enemmän pelkoa niin Jamesin kauhu maistuisi takuulla toistekin!


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Mutta oletteko koskaan miettinyt tätä? Kummitukset eivät ehkä saata välittää siitä, että te ette usko niihin? Jospa ne uskovat teihin?"

tiistai 2. toukokuuta 2017

Stephen King: Tervetuloa Joylandiin



Stephen King: Tervetuloa Joylandiin
Tammi, 2015
288 sivua
Suomentanut: Kristiina Vaara
(Joyland, 2013)
Luettu: 22.4.2017
Mistä: lahja


Noin 1800 sivun Fifty Shades -rutistuksen jälkeen minuun iski hämmennys ja miten sen nyt sanoisi, höttöähky? Kaipasin napakkaa, hyvin kerrottua tarinaa, jossa olisi mahdollisuus törmätä johonkin yliluonnolliseen, jotain kerrasta poikki -kerrontaa, ei mitään sarjaa. Otin käyttöön kirjallisen luottolääkkeeni, Stephen Kingin. Lukuvuorossa oli (Kingin kirjaksi erittäin ohut) Tervetuloa Joylandiin.

21-vuotias Devin "Dev" Jones kärsii särkyneestä sydämestä. Edessä on kesä ilman tyttöystävä Wendyä eikä kesätyö yliopiston ruokalassa jaksa kiinnostaa. Sattuma puuttuu peliin ja heittää Devin eteen tilaisuuden,  TYÖPAIKKA TAIVAASTA!. Dev repäisee itsensä irti tutuista ympyröistä ja pestautuu huvipuistoapulaiseksi Heaven´s Bayssä toimivaan Joylandiin. Heti aluksi Dev saa kurkistuksen omaan tulevaisuuteensa kädestäennustaja Madame Fortunalta, sitten taas huvipuiston menneisyyteen Carolina-pyörää ohjaavalta Lane Hardyltä tämän kertoessa tarinan huvipuiston kummitusjunassa murhatusta nuoresta naisesta, joka yhä edelleen saatetaan nähdä kuolinpaikassaan...

     "Teillä tulee olemaan kiinnostavat, antoisat elämät, nuoret ystäväni. Teette paljon hyvää ja koette monia merkittäviä asioita. Mutta toivon että muistatte aina aikanne Joylandissa erityisenä. Me emme myy huonekaluja. Me emme myy autoja. Me emme myy maata emmekä taloja emmekä eläkerahastoja. Meillä ei ole poliittista päämäärää. Me myymme hauskaa. Älkää unohtako sitä koskaan. Kiitos tarkkaavaisuudestanne. Lähtekääpä nyt liikkeelle."

Näillä sanoilla huvipuiston perustaja Bradley Easterbrook lähettää työntekijät uudelle hauskuuden työkaudelle. Huvipuisto laitteineen, meluineen ja kielineen, Joylandin oma maskotti Howie Hilpeä Hurtta kuumine turkkeineen sekä uudet työkaverit tulevat Deville kesän mittaan tutuiksi. Kesä ei ole pelkkää ilottelua vaan sydänsurut, kummitustarina ja huoli uudesta nuoresta ystävästä Mikesta kulkevat Devin mukana.

Oli ilo palata Kingin maailmaan. Odotin ehkä perinteisempää kummitustarinaa säikyttelyineen, mutta sain samaa ihanan viipyilevää ja haikeaa (irtipäästämisen) tunnelmaa kuin Liseyn tarinassa, rakkautta ilman imelyyttä, mutta myös kaipaamaani yliluonnollisuutta. Vaikka säikyttely jäi vähemmäksi oli tarinassa oma synkkä ja uhkaava tunnelmansa. Ihastelin jälleen sitä miten King ripottelee tekstinsä lomaan kauniita kielikuvia, kuten vaikka Devin varjo, joka nousuveden aikaan väreili veden pinnassa kuin olisi keinutellut hiljaa lanteitaan tai loppuun valitsemani sitaattikunniamaininnat. King taitaa sekä suoran kerronnan että lukijan pakahduttamisen kauniilla sanoilla.

Vanha ja ehkä jopa hieman nukkavieru Joyland oli tapahtumaympäristönä houkutteleva ja salaperäinen. Kaiken ei tarvitse olla viimeisteltyä ja kimalluksella kuorrutettua ollakseen nautinnollista ja hauskaa. Hauskuudella on kuitenkin kääntöpuolensa ja sen King esittelee taas taitavasti.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kun on kaksikymmentäyksi, elämä on tiekartta. Kaksikymmentäviisivuotiaana alkaa epäillä, että on lukenut karttaa väärin päin, mutta vasta nelikymppisenä on varma siitä. Ja kuusikymppisenä onkin sitten helvetin hukassa, uskokaa pois.

Sekä:

Oli vaikeaa päästää irti. Vaikka se mistä pitää kiinni olisi täynnä piikkejä, on silti vaikea päästää irti. Ehkä erityisesti silloin.


(Sain vielä ripauksen tahatonta yliluonnollisuutta kirjaa lukiessani. Kirjan lopussa oli Kaunotar ja Hirviö -viittaus, luin sen juuri samana iltana kun kävimme katsomassa kyseisen elokuvan elokuvateatterissa. Hrrr, tuli kylmiä väreitä... )