sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Siri Pettersen: Odininlapsi



Siri Pettersen: Odininlapsi
(Korpinkehät #1)
Jalava, 2015
612 sivua
Suomentanut: Eeva-Liisa Nyqvist
(Odinsbarn, 2013)
Luettu: 25.5.2017
Mistä: kirjastosta


Viime viikon lauantaina tarkeni vihdoin ja viimein nauttia kevään ensimmäiset pihakahvit. Terassilla sai olla tuulelta suojassa, aurinko kutitteli nenää, kahvi kyytipoikineen maistui hyvältä ja kirjakin oli nappivalinta.

     Thorrald kaivoi lapsen selkää veitsellään. Lapsi huusi, ja Thorrald painoi kätensä sen suulle. Nyyhkäykset raastoivat häntä aivan niinkuin hän raastoi lasta. Veri valui peitteelle, ja Thorrald tunsi helpotusta nähdessään, että lapsi vuosi verta. Mitä hän oli odottanut? Oliko hän aivan heikkomielinen?
     Thorrald lopetti vasta, kun lapsen alaselässä oli kuoppa ja kynnenjälkiä muistuttavia viitoja. Tyttö lakkasi itkemästä aikaisemmin kuin hän oli odottanut. >>Jos joku kysyy, niin susi vei häntäsi. Kuuletko? Susi!>>

Hirka on hännätön, kykenemätön syleilemään, mädän tuoja, muukalainen, odininlapsi. Hän on tyttö ilman tulevaisuutta, hyvä että selvisi hengissä elämänsä alkumetreiltä, kiitos Thorraldin, joka pelasti hänet ja otti hänet tyttärekseen. Rime on poika, jonka tulevaisuus on pedattu valmiiksi heti ensimmäisestä hengenvedosta sillä hän on syntynyt An-Elderinin, yhden Neuvoston vanhimman ja vahvimman suvun jäseneksi, Ilumen lapsenlapseksi. Hirka ja Rime ovat olleet ystävykset ja kilpailijat jo lapsesta asti, kaksi toistensa vastakohtaa, kaksi nuorta kumoamassa kohtaloitaan. Pysyykö Rime valitsemallaan tiellä vai saako Ilume ja Neuvosto hänet kääntämään selkänsä taistelijan tulevaisuudelle? Entä Hirka, selviääkö hän hännätöntä uhkaavista vaaroista, miten hän voi osallistua maasokeana Riittiin ja mikä tärkeintä säilyykö hänen salaisuutensa, joka pysyi salassa häneltä itseltäänkin 15 vuotta?

Minä en pelkää. 

Lainasin Odininlapsen jo kahdesti aiemmin, mutta nyt vasta sain tartuttua siihen ja onneksi tartuin! Alussa Hirkan, Rimen ja koko Yminmaiden ja niiden asukkaiden ympärillä on salaperäisyyden verho. Petersen ei paljasta ja selitä kaikkea heti alussa vaan tavallaan heittää lukijan tyhjän päälle, antaa tarinan muotoutua hiljalleen. Yminmaat, kaupungit, Neuvosto, Jäämuuri, Kolkagga, mahti, mätä, Riitti, sokeat, termit saavat selityksensä ja palaset loksahtelevat yksi kerrallaan paikoilleen.

Petersenin luoma maailma on monivivahteinen ja mielenkiintoinen.Yminväellä on tiettyjä yhtäläisyyksiä omaan maailmaamme, mutta juuri ne eroavaisuudet tekevät tarinasta kiinnostavan. Yminväellä on hännät, heitä johtaa Neuvosto ja he palvovat Näkijää, korpinhahmoista jumalaa. Korpit ovat yhteisössä muutenkin tärkeässä asemassa, ne vievät viestejä, niitä kunnioitetaan, niille uhrataan Neuvoston edesmenneiden jäsenten ruumiit ja niiden sanotaan pystyvän kulkemaan korpinkehien, eräänlaisina maailmojen portteina toimivien kivikehien läpi.

Vau! Jo ensimmäinen luku vei minut mennessään ja halusin tietää lisää yminväestä, Hirkasta, hänen historiastaan ja tulevaisuudestaan, Rimestä, kaikesta. Petersen kasvattaa Hirkaa ja Rimeä juonen rinnalla kirjan alusta loppuun saakka eikä tarina tunnu missään vaiheessa hidastuvan tai latistuvan. Päinvastoin, lukijan täytyy etsiä ja sitoa langan pätkiä, olla koko ajan tarkkana ja varpaillaan, jotta mikään yksityiskohta tai vihje ei jää huomaamatta. Ainoat moitteet koskevat suomennokseen jääneitä kirjoitusvirheitä, jotka hieman herpaannuttivat lukuhuumasta, mutta Odininlapsi oli niin kiinnostava, jännittävä, julma, kaunis ja koukuttava, että sivut kääntyivät vauhdikkaasti ja tarina oli erittäin viihdyttävä ja sitä oli ilo lukea. Petersen on kirjoittanut hienoa ja taidokasta (nuorten) fantasiaa! Onneksi Hirkalle ei tarvinnut jättää hyvästejä reilun 600 sivun jälkeen vaan tarina on trilogian aloitusosa. Ja onneksi toinen osa oli lainattavissa kirjastosta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän oli itse oma kohtalonsa.

Odininlasta ja koko Petersenin trilogiaa on luettu ja kehuttu blogeissa paljon, mutta linkitän tällä kertaa pariin blogiin, joissa minun laillani kirjasarjaan on tartuttu vähän jälkijunassa eli Ja kaikkea muuta sekä Rossin lukucorneri.


2 kommenttia:

  1. Ei se jälkijuna huono juna ole. Yleensä voi körötellä vähemmän ruuhkaisessa vaunussa :)

    Upea kirja ja aloitus trilogialle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, Marko. Parempi jälkijunassa kuin jäädä kokonaan asemalle :D Saa ruuhka rauhassa laskeutua ja voi sitten fiilistellä ihan omassa rauhassa.

      Kyllä! Eikä Mätäkään vaikuta yhtään hassummalta alun perusteella...

      Poista