keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Lukumaraton #4



Tarkoituksenani oli eilen illalla kirjoittaa Petina Gappahin Muistojen kirjasta, mutta sitten tuli puhetta lukumaratonista, uni vei voiton kirjoituspuuhista ja tässä sitä nyt ollaan. Kirjapino oli valmiina jo muutama viikko sitten, mutta ajankohta oli silloin huono. Katsotaan onnistuisiko nyt, kirjapinokaan ei ole karannut minnekään. Olen yleensä aloittanut keskiyöllä, mutta tänään starttaan klo 8.00. Pistän taas alle päivitystä kuinka urakka etenee...




klo 9.55 / 157 luettua sivua
Aamu alkoi mukavalla nostalgiamatkalla, verestin (hah!) lapsuusmuistojani Angela Sommer-Bodenburgin Pikku vampyyrin parissa. Pientä ajan patinaa oli huomattavissa, television kuva ilmestyy hiljalleen näkyviin, hiustenkuivaaja on mallia pään päälle vedettävä koppa jne., mutta miten mahtavalta tarina edelleen tuntui! Pienenä paljastuksena kerrottakoon, että Rydiger oli ensimmäinen kirjallinen ihastukseni *punastuu*. Nyt aamupalaa ja pieni happihyppely...

klo 13.45 / 378 luettua sivua
Huh minkälaisessa maailmassa juuri kävin! Neil Gaimanin Coraline varjojen talossa oli huikea! Toivon vain, että olisin lukenut kirjan ennen kuin näin sen pohjalta tehdyn elokuvan. Nyt myöhäinen lounas ja seuraavan kirjan pariin...

klo 15.50 / 533 luettua sivua
Hanneriina Moisseisen Isä on nyt luettu. Tuntuu, että luin 155 sivua läpi hengittämättä, sydän ja itku kurkussa. En voi jakaa isän katoamisen tuskaa Moisseisen kanssa, mutta menetyksen tunteen voin. Voi isä... ♥

klo 20.15 / 766 luettua sivua
Ajattelin, että Mikael Niemen Kirkon piru saattaisi irrottaa minut Moisseisen sarjakuva-albumin jälkitunnemista ja MarikaOksan kommentti vahvisti kirjavalinnan. Jo vain oli erikoinen tarina, joka vaatii vähän sulattelemista. Paljon synkempi ja jännittävämpi kuin kuvittelin, mutta en ole vielä ihan varma menikö kuitenkin vähän överiksi. Taidan tässä välissä käydä hyvin ansaitulla kävelyllä ja palata sitten kirjapinon ääreen.

klo 00.45 / 876 luettua sivua
Niin hauskaa kuin Anssi Kelan Matkamuistoja onkin lukea on parempi laittaa nukkumaan kun silmät vuotavat naurun sijasta väsymyksestä. Saa nähdä heräänkö aamulla ajoissa vielä viimeistelemään lukumaratonini vai jääkö lukusaldo tähän. Hyvää yötä!


tiistai 20. kesäkuuta 2017

Siri Pettersen: Mätä



Siri Pettersen: Mätä
(Korpinkehät #2)
Jalava, 2016
  499 sivua
Suomentanut: Eeva-Liisa Nyqvist
(Råta, 2014)
Luettu: 15.6.2017
Mistä: kirjastosta


En yleensä ota kirjaston kirjoja mukaan ulkomaanmatkoille, mutta tein Mädän kohdalla poikkeuksen, en vain voinut jättää Hirkan tarinaa odottamaan viikoksi! Kertonee tarpeeksi Korpinkehät-sarjan vetovoimasta.

     Hirka oli tottunut yllättäviin hyökyihin. Siihen, että muistot valtasivat hänet. Mutta kaipuuseen hän ei koskaan tottunut. Rinnassa oleva aukko söi häntä päivä päivältä. Sadanviidenkymmenenneljän päivän ajan.
     Ainoa lohtu oli siinä, että Yminmaa oli nyt turvassa. Turvassa sokeilta nyt kun Hirka oli poissa.  Nyt kun mätää ei enää ollut.
     Mutta hänellä oli muistonsa. Lahjansa.
     Sydän alkoi lyödä rauhallisemmin. Tuli helpompi hengittää. Hän oli Hirka. Hän oli oikea. Hänen tavaransa olivat oikeita. Ne eivät vain kuuluneet tänne.
     Eivät tännekään.

Päädyttyään kivikehän kautta toiseen maailmaan ihmisten luo Hirka huomaa, että ei sekään paikka tunnu omalta, hän on yhä edelleen vieras, kummajainen muiden hännättömien joukossa. Ympäristö, tavat ja kieli ovat outoja eivätkä ihmiset ota häntä sen paremmin vastaan kuin yminväki, paria poikkeusta lukuun ottamatta. Isä Brody ottaa Hirkan suojiinsa kirkkoonsa ja ystävä Jay yrittää opettaa häntä maa(ilma)n tavoille. Onneksi Hirkan mukana maailmasta toiseen matkannut Kuro-korppi muistuttaa menneestä, vaikka ei korvaakaan Rimeä. Toisaalla Rime totuttelee uuteen asemaansa Korpinkantajana, yhtenä Neuvoston jäsenenä. Niin Hirka kuin Rimekin huomaavat, että väen vanhat uskomukset ja tarinat odininlapsista, mädästä ja sokeista eivät pidäkään täysin paikkaansa. Hirka saa selville lisää alkuperästään ja ymmärtää olevansa osa tuhatvuotista taistelua, joka ei ole vieläkään ohi.

Hyppäys Odininlapsen Yminmaasta Mädän ihmisten kuolevaan maailmaan tuntui suurelta, olisin halunnut vielä jäädä Yminmaahan, tietää lisää väestä, Neuvostosta, historiasta ja tarinoista. Yminmaan outous ja erilaisuus kiehtoi, mutta ei oma maailmammekaan näyttäydy ihan samanlaisena Hirkan silmin katsottuna. Eikä se täysin samanlainen olekaan. Pettersen luo ihmisten sekaan veriorjia, Dreyrejä, Umpireja, olentoja, joista osa muistuttaa enemmän ja osa vähemmän ihmisiä. Pettersen ei kiepauta vain tapahtumapaikkaa uusiksi vaan hän sekoittaa pakkaa muutenkin isolla kädellä ja molempien maailmojen ja myös henkilöiden perustuksia ravistellaan kunnolla.

Ihastelin jo Odininlapsen kohdalla Pettersenin sujuvaa kerrontaa ja sama taituruus jatkui Mädän kohdalla. Pettersen kuljettaa tarinaa taitavasti myös ajallisesti. Esimerkiksi kun näkökulma vaihtuu Rimestä Hirkaan ei aika pysähdy Rimen kohdalla vaan kun kerronta palaa Rimeen on aika kulunut ja tarinassa hypätään hieman eteen päin sen sijaan että kerrontaa jatkettaisiin siitä mihin aiemmin Rimen kohdalla jäätiin. Tämä tekee tarinasta hieman haastavamman seurata, mutta samalla kiinnostavamman ja elävämmän. Lukija saa itse oivaltaa yhteyksiä ja täyttää aukkoja.

Joskus nuorten aikuisten kirjojen juonet kärsivät ennalta arvattavuudesta ja kliseistä, mutta nämä piirteet tuntuvat puuttuvan Korpinkehät-sarjasta täysin. Mikään ei ole varmaa, kaikki voi muuttua joksikin ihan muuksi. Rakkautta on, mutta ilman äitelää siirappia. Siispä odotankin innolla mitä trilogian viimeinen osa pitää sisällään, varaus on jo vetämässä kirjastossa!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hirka ei pelännyt aaveita. Hän oli itsekin sellainen.

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Kalle Päätalo: Nälkämäki



Kalle Päätalo: Nälkämäki
(ikään kuin Iijoki #11½, mutta ei kuitenkaan ole)
Gummerus, 2000 (1967)
557 sivua
Luettu: 3.6.2017
Mistä: kirjastosta


Jouduin vähän poikkeamaan Päätalon Iijoki-sarjan lukuprojektistani sivuraiteille sillä vaikka Nälkämäki sijoittuu kyseisen sarjan 11. osan loppupuolelle on se silti oma itsenäinen teoksensa, jonka Päätalo on kirjoittanut ennen kuin on tiennyt tulevasta suurprojektistaan. Päätalo on kirjoittanut Nälkämäen päähenkilöksi Kalle Päätalon sijasta Matti Liekon, mutta samasta miehestä tämä kirja kuitenkin kertoo.

Lainasin aluksi kirjastosta  6. painoksen vuodelta 1970, mutta sitten tuli vastaan ongelma. Kirjassa oli sivujen 130-144 välillä useampia tyhjiä sivuja. Sivuja ei ollut irronnut sillä muuten tyhjillä sivuilla oli sivunumerot paikallaan, painojälki ei ollut haaleaa vaan sitä ei ollut ollenkaan. Noin joka toiselta aukeamalta puuttui tekstit kokonaan. Liekö painokseen päässyt yksi, useampi tai koko painoksen verran makkelikappaleita, en tiedä. Lukemisesta ei kuitenkaan tullut mitään vaan jouduin marssimaan kirjastoon hakemaan tilalle version, jossa oli sivut teksteineen tallessa ja pääsin jatkamaan lukemista.

On kesäkuun alku vuonna 1942. Nuori alikersantti Matti Lieko on päässyt pois piinapaikastaan, Lahdessa sijaitsevan sotasairaalan ihotautiosastolta, tuttavallisemmin sanottuna  ruostuneiden pyssyjen putsauslaitokselta, sukupuolitautien osastolta. Lieko odottaa Hennalan varuskunnassa komennusta jatkosijoituspaikkaan ja kun komppanian kirjuri huhuilee talousaliupseerin perään ilmoittautuu Lieko tehtävään. Uudeksi sijoituspaikaksi osoitetaan Siiranmäen vankileiri, jota Lieko toimitetaan perustamaan ja hoitamaan sen muonitusta. Toisin kuin Lieko luulee leirille tulevat vangit eivät ole vihollisia rajan takaa vaan omaa väkeä, suomalaisia miehiä, joista osa istuu tuomiota väkivaltarikoksesta, osa aseistakieltäytymisestä. Erilaisia taustoja, mutta kaikki samalla viivalla nälkäisinä ja huonoissa vaatteissa, linnoitus- ja muita töitä tekemässä.

     Tännekö minun on jäätävä...? Ruvettava katselemaan piikkilankakiekeröä ja sen sisälle aidattuja ihmisiä. Nähtävä synkän kuusikon keskellä kyhjöttävät parakit mittaamaton aika eteenpäin. Vaikka Matti Lieko onkin tottunut metsiin, häntä melkein yökäyttää, kun silmäilee ympärilleen. Parakit ovat suoraan sanottuna paljon uudenaikaisempia kuin metsätyömaiden kämpät, mutta silti ne vaikuttavat tympeiltä. Ja erikoisesti tuo piikkilankaseinä...! Se kaikottaa viimeisenkin tunnepisaran, jota aina ennen metsä on antanut.

Kaksi vuotta, satoja muonitettuja vankeja ja lukuisia vastoinkäymisiä, keinotteluja, kirjeitä, tarinoita sekä ilon hetkiä myöhemmin Lieko on myös purkamassa vankileiriä kun taistelun jyly lähestyy Siiranmäkeä. Samalla lähestyy sodan ja Liekon viisi vuotta kestäneen armeijassa olon loppu.

Aluksi tuntui kovin oudolta hypätä Iiijoki-sarjan päähenkilöstä Kalle Päätalosta Matti Liekon saappaisiin, mutta kun piti mielessä kirjan taustan ja tapahtumien sijoittumisen Iijoki-sarjaan sai tarinasta tolkun ja sen pystyi sijoittamaan oikeisiin kehyksiinsä. Olisin silti mieluummin lukenut tämänkin tarinan osana sarjaa, mutta ymmärrän kyllä miksi Päätalo ei ole lähtenyt kirjoittamaan tarinaa uudelleen vaan pelkästään viittasi Nälkämäkeen kun sen tapahtumien aika Iijoki-sarjassa koitti. (Nykyäänhän ei olisi mikään ihme jos kirjailija päättäisi kirjoittaa saman tarinan uudelleen toisesta näkökulmasta käsin.)

Päätalo on käyttänyt Iijoki-sarjasta tuttua aikamuodon vaihtelua kerronnassa myös Nälkämäessä, joten tarina tuntuu siitäkin syystä tutulta, mutta toisin kuin Iijoki-sarjassa Nälkämäkeä vaivaa hienoinen pomppuisuus. Varsinaisessa Iijoki-sarjassa tapahtumat kuvataan paikoin todella yksityiskohtaisesti ja kronologisesti kun taas Nälkämäessä hypätään paikoitellen pitkiäkin aikahyppyjä ja muistot tuntuvat hakevan paikkaansa, tai siis aikaansa. Erityisesti ihmetytti Liekon ja Lainan suhteen kuvaus, asia kuitattiin ohimennen muutamalla kappaleella ja siihen liittyen tärkeimmäksi asiaksi tuntui jäävän Liekon vihkiloma ja vankien luovuttama häälahja.

Vankileirielämän kuvaus oli paikoin hyvin karua ja raadollista ja minulle uutta. Ihailen edelleen tapaa jolla Päätalo on tarjonnut lukijalle palasia Suomen historiasta. Eläviä, historian kirjoja paljon lähemmäs tulevia palasia. Otetaan esimerkiksi nälkä, josta Päätalo on aiemminkin kirjoittanut. Nyt hän näyttää vankien näkökulmasta kuinka paljon nälkä muuttaa ihmistä, kuinka nopeasti nälkä kasvattaa ihmisestä inhimillisyyden unohtavan pedon.

     Hetkessä paine parakin päätyä kohti voimistuu niin kovaksi, että koko rakennus alkaa rutista ja huojahdella. Heikkorakenteiset seinät eivät kestä ja parakki rupeaa lakoamaan takakeikkaan. Leivän ja tupakan huudot hukkuvat valitukseen ja tuskan ulvaisuihin:
     Älkää jumalan nimessä painako! 
     Lopettakaa tunkeminen, litistytään!
     Älkää perkeleenn hullut survoko jalkoihinne!
     Akkunaruudut räsähtelevät rikki. Niitten kohdalla näkyy ulospullistuvia silmiä ja mustiksi vääristyneitä kasvoja. Matti Liekon polvet ja koko ruppi vapisevat. Hän ei pysty puhumaan ei tekemään mitään. Hyvä Jumala... Ovatko nuo ihmisiä vai petoja...? Minäkin olen joskus rukoillut leipää, paremminkin jauhoja, mutta se on ollut sittenkin vielä aivan höpö hätää tämän rinnalla... Nuoren, laihan pojan vartalo on painettu akkunasta sisäpuolelle. Hänen vatsansa puristuu akkuna -aukon alaosaa vasten. Nuorukainen kiroaa ja huutaa itkunsekaisella äänellä ja verinen vaahto pärskähtelee suusta.

Vaikka lukemisessa meni kauan ja luin kirjaa lähinnä lyhyissä pätkissä onnistui Päätalo jälleen pitämään minut otteessaan. Odotan innolla seuraavaa osaa. Vaikka nimi ei miestä pahenna on mukava palata taas Matin sijasta Kallen elämänvaiheisiin.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kyllä nämä kirjahommat oppii, kun vain jaksaa ihmisenä kestää...