keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Kalle Päätalo: Nälkämäki



Kalle Päätalo: Nälkämäki
(ikään kuin Iijoki #11½, mutta ei kuitenkaan ole)
Gummerus, 2000 (1967)
557 sivua
Luettu: 3.6.2017
Mistä: kirjastosta


Jouduin vähän poikkeamaan Päätalon Iijoki-sarjan lukuprojektistani sivuraiteille sillä vaikka Nälkämäki sijoittuu kyseisen sarjan 11. osan loppupuolelle on se silti oma itsenäinen teoksensa, jonka Päätalo on kirjoittanut ennen kuin on tiennyt tulevasta suurprojektistaan. Päätalo on kirjoittanut Nälkämäen päähenkilöksi Kalle Päätalon sijasta Matti Liekon, mutta samasta miehestä tämä kirja kuitenkin kertoo.

Lainasin aluksi kirjastosta  6. painoksen vuodelta 1970, mutta sitten tuli vastaan ongelma. Kirjassa oli sivujen 130-144 välillä useampia tyhjiä sivuja. Sivuja ei ollut irronnut sillä muuten tyhjillä sivuilla oli sivunumerot paikallaan, painojälki ei ollut haaleaa vaan sitä ei ollut ollenkaan. Noin joka toiselta aukeamalta puuttui tekstit kokonaan. Liekö painokseen päässyt yksi, useampi tai koko painoksen verran makkelikappaleita, en tiedä. Lukemisesta ei kuitenkaan tullut mitään vaan jouduin marssimaan kirjastoon hakemaan tilalle version, jossa oli sivut teksteineen tallessa ja pääsin jatkamaan lukemista.

On kesäkuun alku vuonna 1942. Nuori alikersantti Matti Lieko on päässyt pois piinapaikastaan, Lahdessa sijaitsevan sotasairaalan ihotautiosastolta, tuttavallisemmin sanottuna  ruostuneiden pyssyjen putsauslaitokselta, sukupuolitautien osastolta. Lieko odottaa Hennalan varuskunnassa komennusta jatkosijoituspaikkaan ja kun komppanian kirjuri huhuilee talousaliupseerin perään ilmoittautuu Lieko tehtävään. Uudeksi sijoituspaikaksi osoitetaan Siiranmäen vankileiri, jota Lieko toimitetaan perustamaan ja hoitamaan sen muonitusta. Toisin kuin Lieko luulee leirille tulevat vangit eivät ole vihollisia rajan takaa vaan omaa väkeä, suomalaisia miehiä, joista osa istuu tuomiota väkivaltarikoksesta, osa aseistakieltäytymisestä. Erilaisia taustoja, mutta kaikki samalla viivalla nälkäisinä ja huonoissa vaatteissa, linnoitus- ja muita töitä tekemässä.

     Tännekö minun on jäätävä...? Ruvettava katselemaan piikkilankakiekeröä ja sen sisälle aidattuja ihmisiä. Nähtävä synkän kuusikon keskellä kyhjöttävät parakit mittaamaton aika eteenpäin. Vaikka Matti Lieko onkin tottunut metsiin, häntä melkein yökäyttää, kun silmäilee ympärilleen. Parakit ovat suoraan sanottuna paljon uudenaikaisempia kuin metsätyömaiden kämpät, mutta silti ne vaikuttavat tympeiltä. Ja erikoisesti tuo piikkilankaseinä...! Se kaikottaa viimeisenkin tunnepisaran, jota aina ennen metsä on antanut.

Kaksi vuotta, satoja muonitettuja vankeja ja lukuisia vastoinkäymisiä, keinotteluja, kirjeitä, tarinoita sekä ilon hetkiä myöhemmin Lieko on myös purkamassa vankileiriä kun taistelun jyly lähestyy Siiranmäkeä. Samalla lähestyy sodan ja Liekon viisi vuotta kestäneen armeijassa olon loppu.

Aluksi tuntui kovin oudolta hypätä Iiijoki-sarjan päähenkilöstä Kalle Päätalosta Matti Liekon saappaisiin, mutta kun piti mielessä kirjan taustan ja tapahtumien sijoittumisen Iijoki-sarjaan sai tarinasta tolkun ja sen pystyi sijoittamaan oikeisiin kehyksiinsä. Olisin silti mieluummin lukenut tämänkin tarinan osana sarjaa, mutta ymmärrän kyllä miksi Päätalo ei ole lähtenyt kirjoittamaan tarinaa uudelleen vaan pelkästään viittasi Nälkämäkeen kun sen tapahtumien aika Iijoki-sarjassa koitti. (Nykyäänhän ei olisi mikään ihme jos kirjailija päättäisi kirjoittaa saman tarinan uudelleen toisesta näkökulmasta käsin.)

Päätalo on käyttänyt Iijoki-sarjasta tuttua aikamuodon vaihtelua kerronnassa myös Nälkämäessä, joten tarina tuntuu siitäkin syystä tutulta, mutta toisin kuin Iijoki-sarjassa Nälkämäkeä vaivaa hienoinen pomppuisuus. Varsinaisessa Iijoki-sarjassa tapahtumat kuvataan paikoin todella yksityiskohtaisesti ja kronologisesti kun taas Nälkämäessä hypätään paikoitellen pitkiäkin aikahyppyjä ja muistot tuntuvat hakevan paikkaansa, tai siis aikaansa. Erityisesti ihmetytti Liekon ja Lainan suhteen kuvaus, asia kuitattiin ohimennen muutamalla kappaleella ja siihen liittyen tärkeimmäksi asiaksi tuntui jäävän Liekon vihkiloma ja vankien luovuttama häälahja.

Vankileirielämän kuvaus oli paikoin hyvin karua ja raadollista ja minulle uutta. Ihailen edelleen tapaa jolla Päätalo on tarjonnut lukijalle palasia Suomen historiasta. Eläviä, historian kirjoja paljon lähemmäs tulevia palasia. Otetaan esimerkiksi nälkä, josta Päätalo on aiemminkin kirjoittanut. Nyt hän näyttää vankien näkökulmasta kuinka paljon nälkä muuttaa ihmistä, kuinka nopeasti nälkä kasvattaa ihmisestä inhimillisyyden unohtavan pedon.

     Hetkessä paine parakin päätyä kohti voimistuu niin kovaksi, että koko rakennus alkaa rutista ja huojahdella. Heikkorakenteiset seinät eivät kestä ja parakki rupeaa lakoamaan takakeikkaan. Leivän ja tupakan huudot hukkuvat valitukseen ja tuskan ulvaisuihin:
     Älkää jumalan nimessä painako! 
     Lopettakaa tunkeminen, litistytään!
     Älkää perkeleenn hullut survoko jalkoihinne!
     Akkunaruudut räsähtelevät rikki. Niitten kohdalla näkyy ulospullistuvia silmiä ja mustiksi vääristyneitä kasvoja. Matti Liekon polvet ja koko ruppi vapisevat. Hän ei pysty puhumaan ei tekemään mitään. Hyvä Jumala... Ovatko nuo ihmisiä vai petoja...? Minäkin olen joskus rukoillut leipää, paremminkin jauhoja, mutta se on ollut sittenkin vielä aivan höpö hätää tämän rinnalla... Nuoren, laihan pojan vartalo on painettu akkunasta sisäpuolelle. Hänen vatsansa puristuu akkuna -aukon alaosaa vasten. Nuorukainen kiroaa ja huutaa itkunsekaisella äänellä ja verinen vaahto pärskähtelee suusta.

Vaikka lukemisessa meni kauan ja luin kirjaa lähinnä lyhyissä pätkissä onnistui Päätalo jälleen pitämään minut otteessaan. Odotan innolla seuraavaa osaa. Vaikka nimi ei miestä pahenna on mukava palata taas Matin sijasta Kallen elämänvaiheisiin.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kyllä nämä kirjahommat oppii, kun vain jaksaa ihmisenä kestää...

4 kommenttia:

  1. Tuli mieleen, että jos näitä Suomen historian kipupisteitä paljastettaisiin (vasta) nyt, niin niistä alkaisi "somepöyristymiskaustikierre". Ensi osa kauhistelisi mitä sota-aikana oma kansamme on tehnyt, ja loput että ei saa omaa pesää liata moittimalla jälkikäteen...

    jormanen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiintoista pohdintaa, jormanen. Mietin itsekin kirjaa lukiessani, että kuinka paljon näistä suomalaisten omien kansalaisten vankileireistä on aikanaan kirjoitettu ja minkälaisen kohun ne ovat aikanaan aiheuttaneet vrt. jos niiden olemassaolo tulisi tietoon vasta nyt. (En siis itse ole aiheesta juurikaan aiemmin lukenut jos ei jotain historian tunteja lasketa, enkä muista näitä asioita ainakaan kovin tarkasti sielläkään käsitellyn.)

      Poista
  2. Seuraavassa kirjassa Tammerkosken sillalla meneekin kronologia kokonaan sekaisin, ainoana iijoki-sarjan varsinaisista osista. Välirauhan ajasta palataan sota-aikaan useampaan kertaan, tosin vuoden 1944 sisällä pysyen. (Ei ollut juonipaljastus. :) )

    Suositteken lukemaan tässä välissä myös 2001 julkaistun novellin Kannaksen lomajuna, jossa Päätalo seikkailee Kallena Siiranmäen vuosinaan. Tai tarkemmin käy Lahdessa lomalla, jonka tapahtumat heijastuvat moneen otteeseen myöhempään Iijoki-sarjaan.

    tuus taas, Jormanen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos toisestakin kommentista, jormanen (sekä siitä, että et paljastanut juonta :) ). Voi ei, minä niin mielelläni lukisin Päätalon vaiheista kronologisessa järjestyksessä...

      Kiitos vinkistä, pitänee miettiä josko hankkisin kyseisen novellin käsiini. Näkyy vain olevan osa novellikokoelmaa, jossa osa tapahtumista sijoittuu taas myöhempään aikaan kuin seuraava osa. Meneepä vaikeaksi kun on tällainen kontrollifriikki, että en osaa lukea vain yhtä novellia kirjasta vaan kirja (tässä tapauksessa tuo novellikokoelma+näytelmäkäsikirjoitus) pitäisi lukea kannesta kanteen ja samalla siis lukea juonipaljastuksia tulevista tapahtumista :D

      Poista