torstai 24. elokuuta 2017

Antti Hyry: Uuni



Antti Hyry: Uuni
Otava, 2009
400 sivua
Luettu: 21.8.2017
Mistä: oma ostos


Antti Hyryn Uuni on nököttänyt kotikirjahyllyssä jo pidemmän aikaa. Kun Iin kirjaston kesän 2017 lukuhaasteesta oli lukematta enää iiläisen kirjailijan kirjoittama tai Iitä koskettava kirja päätin viimein tarttua Uuniin. Antti Hyry oli syntyjään kuivaniemeläinen ja nykyään Kuivaniemi on osa Iitä vuoden 2007 kuntaliitoksen myötä. Myös kirjan tapahtumat sijoittuvat suurelta osin Kuivaniemen maisemiin.

On mies ja vaimo, Pietari ja Hanna. On koti etelässä ja kesäpaikka pohjoisessa, kesäpaikassa pieni pirtti ja iso pirtti, mutta isommasta puuttuu lattia ja leivinuuni, ne pitää tehdä. Muurauksen ja lattian valun välissä pitää käydä hakemassa monta kertaa rakennustavaraa, ehtii osallistua linja-automatkalle tutustumaan urkuihin, poimia marjoja, katsella ikkunasta luontoa, saunoa ja pohtia elämää. Sellainen on Uuni.

     He menivät peräkkäin isoon pirttiin, Pietari edellä. He seisoivat siinä vieretysten, katsoivat uunin paikkaa, Leevi ryhdikkäänä, Pietari vähän kyyryssä, ponnistusasennossa.
     Siinä on nyt ilmaa, hän mietti, mutta siihen laitetaan tiiliä. Siihen tulee tiiliä. Tuohon ja tuohon ja tuohon, ylöspäin. Nyt siinä on ilmaa, näkyy tuo harmaa, vähän pinnasta laho seinä, se jää sinne näkymättömiin.
     - Siihen tulee tiiliä, hän sanoi.
     - Kuka ne siihen panee, Leevi sanoi.
     - Sinä ja minä, hän sanoi.
     - En minä ole koskaan muurannut.
     - Jokainen muurari on joskus muurannut ensimmäisen kiven. Mutta nyt, se jakokeppi.

Uuni ei ole kiireisen tai kärsimättömän lukijan kirja. Hyryn sanojen pitää antaa rakentua niin kuin uunin, sana ja tiili kerrallaan. Välillä on jäätävä makustelemaan lauseita, annettava niiden imeytyä ajatuksiin, annettava laastin kuivua. Hyry kuvaa asioita todella perusteellisesti, paitsi kaikki uuniin liittyvä myös muut asiat kuvataan piiruntarkasti, jopa kahvikupin pohjan leimojen kallistussuunnat mainitaan. Kirjan parasta antia on Hyryn kuvaama verkkainen  arki, Pietarin ja Hannan väliset vähäsanaiset keskustelut, joissa he ymmärtävät toisensa jo lähes puolesta sanasta, puolisoiden välinen kunnioitus ja rakkaus sekä Pietarin näkökulmasta niin rakentuvan uunin kuin ympäröivän luonnon kautta tapahtuva elämän pohdiskelu.

     Pimeällä marraskuussa kävelin katajapensaitten välistä polkua rantaan. Katselin ympärille. Tähdet tummalla taivaalla näkyvät kirkkaina. Tuulee mereltä ja aallot tulevat rantaan, vesi on korkealla. Koivujen tummat oksat ja varvut liikkuvat ilmassa, yläpuolella on liikkumattomia tähtiä, paljon, erikokoisia ja niitten väleissä kirkasta tähtisumua. Talo ja valaistut ikkunat ovat pimeän kentän takana. Tällaiseksi jää maailma kun täältä lähden joksikin aikaa tai kokonaan pois. Tähtien kirkkaat läikät tummalla taivaan pohjalla, niitä ei näe muuten kuin tuulella ja pimeällä. Vaikka päivällä tietää että siellä ne ovat, ei niitä kuitenkaan ole muulloin kuin yöllä ja pimeällä ja tuulella. 
     Menin sisälle pimeään isoon pirttiin, istuin tiilipinolle ikkunan eteen ja katsoin ulos pimeälle merelle päin. Istun tässä ja odotan, ja aika kuluu, ja elämä, hän rupesi miettimään. Mutta kun nukahdan, miten se tuntuu niin hyvältä, kuin aika tulisi takaisin, kotia päin. 

Harmi vain, että sitten se varsinainen uunin muuraus oli musertaa minut alleen! Näen yleensä lukiessani tapahtumat ja paikat elävänä mielessäni, mutta nyt tuntui, että aivot nyrjähtävät kun yritin nähdä uunin nousevan perustuksista piipun huippuun. Tai oikeastaan ongelma oli siinä kun yritin nähdä uunin sisälle, niihin osiin joita ei enää uunin valmistumisen jälkeen näe. Löysin itseni googlaamasta uunin muuraamisen vaiheita kuvineen, mutta silti se kaikki uunin sisälle sijoittuva toiminta, mutkat, savukanavat, hormit ja virtaukset pysyivät hämärän peitossa. Ihan kuin olisi ollut huppu silmillä, en onnistunut kuvittelemaan työvaiheita vaikka kuinka yritin ja se häiritsi. Haluan ymmärtää lukemani!

Sitten kun uunin muuraamisesta irtaannuttiin muuhun arkeen oli kuin olisin itsekin kulkenut Pietarin ja Hannan pirteissä, katsonut ulos vanhojen ikkunaruutujen läpi, kohti puita, merta tai tähtitaivasta, syönyt Hannan keittämää soppaa, kastellut korppua teehen tai nauttinut rosvonnakkeja metsässä mättäällä. Ja sitten vielä kaikki ne tutut paikat ja nimet, joihin oli mukava törmätä, Eeron kauppa kauppiaspariskuntineen, Merihelmi, Olhavan suora, Haukirauta Haukiputaalla ... Kun Pietari ja Hanna seurueineen pysähtyvät urkureissullaan syömään Savotan Sanniin on Hyryn sanoja lainatakseni oloni kuin rapsahtaisi joku aukeava paketti, vähitellen muistan, siellä minäkin olen lapsena ohikulkumatkalla pysähtynyt. Itse uunin muurauskin herätti muistoja lapsuudenkodin leivinuunin ja takan muurauksesta, sain olla muka apulaisena kantamassa tiiliä muurarille...

Uunista tuli lopulta yhdenlainen nostalgiamatka ja samalla lukuharjoitus, kuinka hillitä itsensä kun toisaalta pitää kirjasta kovasti ja toisaalta on raivon partaalla kun ei ymmärrä isoa osaa lukemastaan. Hyryn kerronta muistuttaa hieman Kalle Päätalon Iijoki-sarjan kerrontaa, mutta Uuni on näistä hitaampi. Mielessäni kävi myös vielä lukematon Volter Kilven Alastalon salissa, olisiko se sitten se tämän kolmikon hitain?


Sitaattikunniamaininnan saa:

Minulla on kiire huomiseen, vaikka mitään kiirettä ei ole.


Jos et innostu lukemaan Uunia, niin lue ainakin Saran ihana arvio kirjasta. Miehisen näkökulman kirjaan tarjoaa Jori.


- - -


Iin kirjaston kesän 2017 lukuhaaste tuli Uunin myötä päätökseen. Kuvan alla vielä listattuna omat lukuvalintani.



1. Kirjoja Iistä tai iiläinen kirjailija: Antti Hyry: Uuni
2. Jännitystä kesään: Jokin muu kuin pohjoismainen dekkari: Neil Gaiman: Coraline varjojen talossa
3. Suomi100Klassikot: Aino Kallas: Sudenmorsian - hiidenmaalainen tarina
4. Ihanaa hömppää: J. R. Ward: Varjeltu rakastaja
5. Elämäkerta: Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen


sunnuntai 6. elokuuta 2017

Aino Kallas: Sudenmorsian - hiidenmaalainen tarina



Aino Kallas: Sudenmorsian
- hiidenmaalainen tarina
Kansalliskirjaston e-kirja, 2016 (1928)
141 sivua
Luettu: 29.7.2017
Mistä: Kansalliskirjaston ilmaiset klassikot
(Kirjojen Suomi -hanke)


Mietin pitkään minkä teoksen valitsisin Iin kirjaston lukuhaasteen kohtaan 3. Suomi100Klassikot. Päätin tarttua tällä kertaa klassikkoon sähköisenä, tarkistin Kansalliskirjaston tarjonnan ja luettavakseni valikoitui Kallaksen Sudenmorsian. Vanha suomalainen ihmissusitarina, kuulostaa hyvältä!

Eletään vuotta 1650. Susien ja muiden petojen lukumäärä on kasvanut ja myös Hiidenmaan asukkaat ovat joutuneet varomaan rohkeiksi käyneiden eläinten hyökkäyksiä. Onpa vielä osa ihmisistäkin alkanut tehdä sudentekoja eli käyttäytyä kuin metsän eläimet lampaita raadellen. Ihmiset yrittävät metsästää petokantaa pienemmäksi, ihmissusiksi epäillyille tehdään vesikokeita ja noidiksi paljastuneet poltetaan armotta roviolla. Priidik metsävahti on nähnyt noidan merkkejä Aalossa, kauniissa ja lempeässä piikatytössä, mutta varomerkeistä huolimatta ottaa hänet vaimokseen. Pari elää onnellista yhteiseloa kunnes eräänä päivänä kesken kyläläisten kiivaan sudenajon Aalo kuulee ensimmäistä kertaa äänen, joka tulee muuttamaan hänen sekä myös Priidikin elämän...

     Niin Aalo yhtäkkiä nämä sanat selkiästi korvissansa kuuli:
     >>Aalo, piikaiseni Aalo, tuletkos kanssani suolle?>>
     Niin hän hätkähti, niinkuin olisi luotipanoksen kylkeensä saanut, sillä hän ei tainnut nähdä näitten sanojen sanojata. Vaan hänen sieluansa ja myös ruumistansa sysättiin sangen kiivaasti suuresta tuulispäästä, niinkuin voimallinen väki olisi hänet jalkainsa sijalta ilmaan irroittanut ja siinä yhdellä hirmuisella vauhdilla ympärinsä pyhässä pyörremyrskyssä pyörittänyt, niinkuin utuista linnun untuvata, kunnes hänen henkensä salpaantui, ja hän ol pyörtyä paikallensa.

Vaikka Sudenmorsian nauttii klassikkoasemasta en juurikaan tiennyt siitä etukäteen muuta kuin että kyseessä on ihmissusitarina, joten oli mukava lukea tarina ikään kuin puhtaalta pöydältä, ilman sen kummempia ennakko-odotuksia. Tarina on kirjoitettu vanhahtavalla kielellä ja vaati hetken totuttelua, että sain kiinni sanojen ja lauseiden rytmistä. Kielen takia tuntui kuin olisi lukenut pitkää runoa ja koristeellisten, kauniiden anfangien takia kirja on kuin koru, joka olisi päässyt paremmin oikeuksiinsa perinteisenä kirjana kuin e-kirjana.

Pidin kovasti tarinan pääparista, molemmat muuttuvat omalla tavallaan toisenlaisiksi tarinan edetessä. Herkän ja kiltin oloisesta Aalosta vapautuu tarinan edetessä vahva ja puolensa pitävä nainen. Priidik puolestaan on alussa vahva ja itsevarma mies, mutta tuntuu tapahtumien myötä hajoavan hiljalleen epävarmaksi ja ailahtelevaiseksi hahmoksi, joka ei oikein itsekään tiedä mihin ja ketä uskoo tai mitä tahtoo. 

Sudenmorsian tuntui kokoaan suuremmalta. Juoni etenee jouhevasti ja kerronta ei pienestä sivumäärästä huolimatta tunnu tiivistetyltä vaan pikemminkin runsaalta. Kallas kuvaa kauniin sanankääntein luontoa ja Aalon riemu uusien kokemusten äärellä välittyy lukijalle asti. Sudenmorsian on hieno tarina, joka huokuu vanhaa aikaa ja vanhoja tapoja. Tarina, johon mahtuu rakkautta, vihaa, pelkoa, paholaisen viekottelua, takaa-ajoja, iloa, surua, kieltämistä, katumusta ja kaipausta.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Sillä sama veren villi palo poltti heidän sudensuonissansa, ja sama hengen hehku heidän sudensydäntänsä sykitti.

Iin kirjaston kesän 2017 luuhaaste: 3. Suomi100 Klassikot
Kirjallinen maailmanvalloitus: Viro